Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa 73-vuotias nainen kertoo, millaista oli elää sodan jälkeisessä Suomessa. Ja millainen oli naisen ja lasten taakka erityisesti sen jälkeen kun oma isä kuoli. Äidin muisteleminen tuo mieleen periksiantamattomuuden ja tasa-arvon tärkeyden.

Lapsuus jäi lyhyeksi

Äitini Martta syntyi Itä-Savossa, Pielavedellä 1915.

Heitä oli 11 sisarusta. 5 tyttöä ja 6 poikaa. Äitini oli perheen kuopus. Hän lähti 12-kesäisenä vanhimman siskonsa mukana Ouluun hoitamaan siskon esikoispoikaa. Äiti palasi vielä Pielavedelle käymään rippikoulun, mutta sen jälkeen hän muutti lopullisesti omilleen.

1930-luvulla äitini toimi Kenraali Erik Heinrichsin perheen keittäjänä Pohjanmaalla, Iissä ja muutti sieltä sitten heidän mukanaan Helsinkiin.

Myöhemmin hän oli tarjoilijana ja kylmäkkönä eri ravintoloissa. Helsinki tuntui kuitenkin nuoresta maalaistytöstä turvattomalta, ja niinpä hän muutti Helsingistä Tampereelle.

Tampereella äiti tapasi Räisälästä kotoisin olevan isäni Uunon Tampereen VPK:n tanssiaisissa. Isä oli huumoritajuinen ja hauska ihminen. Sota kuitenkin muutti isän iloista luonnetta.

Sota-aika

Kun isäni lähti sotaan, äiti jäi Tampereelle töihin.  Sodan aikana naisia lähetettiin kaupungeista pois ja äitikin lähti Harjavaltaan. Hän oli isossa maatalossa töissä, kun tilan miehet olivat lähteneet rintamalle.

Vanhin siskoni syntyi vuonna 1941. Äidille ehdotettiin, että siskoni lähetettäisiin turvaan Ruotsiin, sotalapseksi, mutta äiti ei suostunut siihen.

Tämän enempää emme keskustelleet sodasta ja sen tapahtumista kotona isän eläessä.

Sodan jälkeen

Me muut neljä lasta synnyimme vasta sotien jälkeen. Sota oli varmasti jättänyt jälkensä kotioloihimme. Vaikka isä selvisi hengissä, hänen nuorempi veljensä oli kuitenkin kaatunut.

Isä yritti innostaa ja keksiä aina jotain hyvää tekemistä meille. Hän vei meitä kirjastoon, kuuntelimme radiota koko perheen kanssa, isä piti tietokilpailuja ja sitten laulettiin yhdessä. Kolme meistä sisaruksista oli koulun kuorossa, ja pystyimme esiintymään moniäänisesti. Isä osti meille kaikkea, hienot takit ja uudet kengät, ja vei meidät lapset valokuvaamoon.

Äiti oli erittäin pidetty ihminen ja äärimmäisen ahkera.  Hän teki aina palkkatyön lisäksi kaikki kotityöt eikä siksi jaksanut osallistua muun perheen yhteisiin hetkiin. Kaipasin aina, että äitikin voisi olla enemmän meidän kanssamme. Tämän takia minusta tuli tasa-arvon suuri kannattaja. Vanhemmilla pitää olla mahdollisuus viettää aikaa tasapuolisesti lasten kanssa, ja kotityöt pitää jakaa.

Isäni oli ammatiltaan kirvesmies, ja viimeiseksi työkseen hän oli rakentamassa Kalevan torni -nimisiä asuintaloja Tampereelle.  Hän toimi myös vakuutusasiamiehenä. Ihmiset kutsuivat isää ”pännämieheksi” eli kynämieheksi.

Ihanat kotikonnut

Meillä oli paljon kauniita kukkia, muun muassa ihanat amaryllikset ikkunoilla. Ihan naapuritkin tulivat kysymään, että miten teillä on noin hienot kukat. Kukkien taika oli siinä, että äiti laittoi kukkiin aina koivuntuhkaa, jota saatiin kun kakluuneja lämmitettiin.

Lapsia oli aina pihalla ja yhteisöllisyys sitoi toisilleen vieraitakin ihmisiä yhteen. Sitä kaipaan nykyään. Kun naapurin pojat tekivät talvella ison lumilinnan, he pyysivät meitä pieniä mukaan. Ihmiset pysähtyivät juttelemaan kadulla.

Muistan, kun jouluna kulki makeisjuna kotimme ohi. Sinne sai hakea lipun lähikaupasta. Junassa joulupukki jakoi karkkia ja laulettiin joululauluja.

Kun olimme katsomassa pukkiparaatia, muistan että minulla oli isän ostama uusi keltainen talvitakki päällä. Takissa oli karvareunat, ja joulupukki tuli paraatin keskeltä sanomaan minulle, että ”Sinullahan on tyttö hieno takki!” Olin ylpeä siitä, sen muistan.

Vanhemmat veivät meidät pyhäkouluun, jossa kävimme monta vuotta. Muistan myös että meillä oli tosi tarkat ruoka-ajat ja sunnuntaisin oli usein karjalanpaistia.

Isä sanoi aina äidille, että ”On niin hienoa ja kotoista, kun meillä näin paljon lapsia.”

Surua

Isän kuollessa vuonna 1958 olin itse 12-vuotias. Surun lisäksi jouduimme taloudellisesti tiukoille äidin käydessä nyt yksin palkkatöissä. Me kaikki viisi lasta olimme kouluiässä, nuorin 4-vuotias ja vanhin 16-vuotias.

Jaoimme pikkusiskoni kanssa aamuisin ennen kouluun menoa Hämeen Sanomat -lehteä. Äidillä oli sellainen ylpeys, että kerjätä ei saa.

Vaikka se kuulostaa makaaberilta nyt, niin muistan miten yksi setä toi meille kilon jauhelihaa syötäväksi, kun isä oli kuollut. Hän halusi auttaa, koska tiesi, että ilman isää meillä olisi tosi tiukkaa.

Olin lapsesta asti lahjakas maalaamisessa ja musiikissa. Vaikka en päässyt pyrkimään nuorena taidekouluihin, koska minun oli tienattava kotiin rahaa, käytin luovuuttani arjessa.

Suunnittelimme vaatteita pikkusiskoni kanssa ja ompelimme niitä. Suunnittelin ystävilleni asuja: yhdellekin ystävälle, joka lähti kesäksi Amerikkaan.

Olen kiitollinen

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen. Selvisimme kaikki lapset kunnialla työelämään ja lisäkoulutuksen kautta saimme hyvät työurat.  Vaikeista olosuhteista huolimatta meillä oli usko itseemme. Emme antaneet periksi.

Äidiltä peritty ahkeruus on antanut paljon mahdollisuuksia. Ja tasa-arvo on minulle tärkeä juttu. Naiset joutuivat sodissa yhtä koville kuin miehetkin, kenties toisella tavalla, mutta kuitenkin. Sitä pitää arvostaa.

Nainen, 73
Satakunta

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

 Äitienpäivää vietetään jälleen toukokuun toisena sunnuntaina 10.5.2020, tänä vuonna poikkeuksellisissa oloissa. Toukokuun blogissamme kahden tytön äiti pohtii äitiyttä niin koronavirusepidemian vuoksi asetetun valmiuslain aikana keväällä 2020 kuin sotavuosien 1939-44 jälkeisissä oloissa.

”Sinä olet paras äiti lapsillesi”, lohduttaa ystävä minua joka kerran, kun parahdan hänelle keskeneräisyyttäni ja riittämättömyyden tunnettani äitinä. Tunne siitä, että kaiken voisi tehdä paremmin, lienee tuttu kaikille äideille kautta maailman. Mistä ihmeestä se kumpuaa?

Taistelemme tänä keväänä covid-19 -pandemiaa vastaan. Tätä kirjoittaessani olen nyt kahdeksan viikon ajan – muiden suomalaisten tavoin – vastannut omien ansiotöideni ohella muun muassa lasteni koulunkäynnistä ja ruokahuollosta kotikaranteenissa. Olen perheeni ainoa aikuinen ja monitekeminen, ”multitaskaaminen”, on toisinaan haastavaa.

Tietotyöläisen arkea tuskaillessani mieleni palaa Radio Ylen Ykkösen syksyllä 2019 lähettämään Sodan satuttamat -radio-ohjelmaan. Kaksiosainen sarja kuvaa perheenäitien ja lasten elämää miesten palattua rintamalta sotavuosien jälkeen; joissakin tapauksissa puoliso ei koskaan palannut kotiin, joissakin tapauksissa kotiin palasi muuttunut mies. Sotatraumat heittivät kärsimyksen pitkän varjon niin kotiinpalaajiin kuin kotiväkeen. Näitä olosuhteita läpivalaisee ohjelmassa Suomen akatemian tutkijatohtori Antti Malinen, joka on tutkinut naisten ja lasten elämää sodanjälkeisessä Suomessa. Jakso Naiset kantoivat raskaita taakkoja on riipaiseva. Siinä kuullaan otteita kirjeistä, joita avioliitossaan ongelmiin joutuneet naiset lähettivät Vastauksia sielunhoidollisiin kysymyksiin -nimiseen radio-ohjelmaan vuosina 1946-51. Naisia kehotettiin ymmärtämään rintamalta palanneita miehiään, kestämään ja jaksamaan vaikeista kotioloista huolimatta. ”Kohta en enää jaksa”, kirjoitti yksi kolmestatuhannesta ohjelmassa apua pyytäneistä vaimoista anonyymissä kirjeessään.

Minä menetin oman puolisoni toisenlaisessa taistelussa, joka on täysin toisenlainen kertomus 2010-luvun Suomesta. Olen siitä lähtien vienyt perhettäni eteenpäin yksin. Vaan en sentään aivan yksin. Vaikeimpina aikoina avukseni tulivat oman äitini ohella myös toiset äidit: ystäväni ja lasteni ystävien äidit. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassamme tyystin erilaista aikaa kuin 75-80 vuotta sitten, myös yhteisön tuen osalta. Sotavuosien jälkeen kotien yksityisyyttä kunnioitettiin ja kodin vaikeuksista puhumista hävettiin, jopa läheisten keskuudessa. Yhteiskunnallisten asioiden merkitys meni yksilön edelle.

”Oli vain pakko selviytyä”, totesi myös äidinäitini, kun kerta toisensa jälkeen ihmettelin hänen sinnikkyyttään, evakkomatkaansa pienten lasten kanssa, elämää siirtokarjalaisena, suurperheen kasvattamista niukkuudessa, sotavelkojen maksua ja sen Suomen jälleenrakentamista, minkä sosiaaliturvasta muun ohella saamme tänään nauttia.

Sankariäiti

Äitien työ ei suinkaan ollut näkymätöntä metatyötä 1940-luvullakaan.

Maamme historiassa vietettiin erityislaatuista äitienpäivää tasan 78 vuotta sitten. Sotamarsalkka Mannerheim antoi ylipäällikön päiväkäskyn Suomen äideille ja myönsi äitienpäivänä 10.5.1942 kaikille äideille Vapaudenristin. Tunnustus annettiin kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena äitien pyyteettömästä työstä isänmaan hyväksi.

Äideille annettiin tunnustusta myös ansiokkaasta kasvatustyöstä ensimmäisen kerran lokakuussa 1946. Kunniamerkki myönnetään ansioista lasten ja nuorten esimerkillisenä kasvattajana, perhe-elämän ja vanhemmuuden edistäjänä sekä laajemminkin yhteisvastuullisena toisista huolehtimisen ja välittämisen turvaajana.

Myös tänä koronakeväänä saa 36 ansiokasta äitiä äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein (SVR M I kr), vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliiton organisoimaa valtakunnallista äitienpäiväjuhlaa ei voidakaan järjestää koronavirustilanteen vuoksi.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein (SVR M I kr). Pyöreässä hopeisessa mitalissa on Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tunnus. Risti ruusukkeineen on kullanvärinen. Nauhan väri on sininen, kuten muissakin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeissä. Mitalia kannetaan vasemmassa rintamuksessa. Kunniakirjat toimitetaan leijonakuvioisissa kansissa.

Pohdin ihaillen, millaisia yhteisöllisiä vaikuttajia tänäkin keväänä palkitut äidit ovat. Sankariäitejä.

Tänä vuonna Sotiemme veteraanit julkaisee kaikille myytävän Sotiemme Naiset –merkin. Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Äideistä parhain sä oot

Humaaneista elokuvistaan tunnetun ohjaaja Klaus Härön vuonna 2005 valmistunut koskettava draamaelokuva Äideistä parhain pohjautuu Heikki Hietamiehen samannimiseen romaaniin. Se kertoo sota-aikana Suomesta Ruotsiin lähetetyn sotalapsen kipeän tarinan yhdeksänvuotiaan Eeron silmin. Elokuvan lopussa keski-ikäinen Eero kohtaa vanhan äitinsä kanssa menetysten tuskan, joka yhdistää kumpaakin. Elokuva nähdään Yle TV1:ssä äitienpäivänä 10.5.2020.

Äitien kamppailuja ja vaikeita valintoja poikkeusaikoina tarkastellessa tuntuvat meidän aikamme arkiset vastoinkäymiset pieniltä. Rauhan aikana syntyneen nykyäidin on silti tarpeetonta, ehkä epäreiluakin, verrata arjen sankaruutta tänään ja 1940-luvulla. Jokainen yrittää parhaansa niissä olosuhteissa, joissa elää. Isovanhempiemme sukupolvi venyi henkisten ja fyysisten voimavarojensa äärirajoille, ylikin. Niin teemme rakkaudesta omiin lapsiimme myös sinä ja minä, omalla tavallamme. Lainaan lauluja-lauluntekijä J. Karjalaisen vuonna 1982 Sankarit-lauluunsa kirjoittamaa armeliasta kertosäettä:

Me ollaan sankareita kaikki / kun oikein silmiin katsotaan / Me ollaan sankareita elämän / ihan jokainen

Hyvää äitienpäivää teille kaikille. Kiitos äiti.

Susanna 49v

Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa kirjailija Maritta Lintunen kertoo omista isoäideistään ja siitä, mitä on kuullut heidän elämästään ja sotamuistoistaan. Millaisen henkisen perinnön sodasta selvinneet isoäidit ovat kirjailijan elämään jättäneet?

Isoäideistä parhaat

Helmi  

Isoäitini Helmi syntyi vuonna 1907 Hämeessä. 1920-luvulla hän muutti Ylä-Karjalan ja Kainuun rajalle perustetulle rautatieasemalle. Siellä hän työskenteli miehensä kanssa asemanhoitajana ja he saivat viisi lasta. Isoäiti toimi myös asemapäällikkönä. Asetelma oli tuohon aikaan melko moderni. Isoisäni oli ratavartija.

Helmi-mummo kuoli, kun olin 2-vuotias. Mutta tarina kertoo Helmin olleen hyvin päättäväinen, suorapuheinen ja temperamentikas.

Häntä oli paras totella!

Helpi

Toinen isoäitini Helpi syntyi myös vuonna 1907, mutta Kuhmossa.

Avioiduttuaan hän muutti Ylä-Karjalan vaaramaisemiin Saramon kylään pientilan emännäksi. Siellä hän asui kuolemaansa saakka.

Toisin kuin Helmiin, Helpi-mummooni tutustuin hyvin, koska vietin kaikki lapsuudenkesäni maalla isovanhempien luona. Helpi teki aina töitä – ja jos ei ollut maatilan pakollisia askareita, hän kutoi mattoja, marjasti, sienesti, kalasti, leipoi leivät ja piirakat, virkkasi sängynpeittoja tai kutoi sukkia. Myös naapureiden auttaminen oli hänelle hyvin ominaista.

En ymmärrä, miten hän jaksoi sen kaiken.

Helmi joutui lasten kanssa evakkoon Hämeeseen

Kun sota alkoi, Helmi joutui lähtemään työpaikaltaan evakkoon Hämeeseen lasten kanssa. Isoisä jäi hoitamaan rajaseudulla sijaitsevaa rautatieasemaa vahtien tienoita desanttien varalta. Joskus hävittäjä kävi tulittamassa asemaa.

Isoisä kertoi, että hän kiersi turvaan aseman palomuurin taakse sitä mukaa kun hävittäjiä hyökkäsi, vuoroin pohjoisen suunnasta, vuoroin etelästä. Ikkunat menivät sirpaleiksi, mutta hän säilyi ehjänä. Rautatietä pommitettiin myös aika ajoin.

Helpi-mummo päätyi ruotsinkieliseen Närpiöön

Helpi-mummin evakkomatka alkoi äkillisesti. Ylä-Karjalan Saramolla kyläläiset kiipesivät pimeänä iltana korkeimmalle vaaralle ja katselivat, kuinka taivas leimusi idässä Kuhmon suunnalla. Isoisä komennettiin rintamalle, ja Helpi sekä muut kyläläiset lähetettiin evakkoon Pohjanmaalle Kannuksen kylään. Hevoset veivät tavarat Saramolta Nurmeksen asemalle, mutta Helpi käveli pakkasessa lehmiä paimentaen 30 kilometrin matkan asemalle. Hänen anoppinsa oli sitonut talon kaikki kahvipaketit Helpin kannettavaksi. Pakettinarut hiersivät olkapäihin ja hartioihin syvät verijuonteet, mutta tottelevainen Helpi kantoi kahvit.

Kannuksessa piti olla huhtikuuhun 1940 asti. Sen jälkeen Helpi lähetettiin yksin ruotsinkieliseen Närpiöön saakka etsimään talon lehmiä. Se ei ollut helppo tehtävä ummikolle, mutta lehmät löytyivät.

Helpi synnytti äitini keväällä 1941, juuri ennen jatkosodan alkua. Isoisä osallistui myös jatkosotaan, mutta palasi hengissä takaisin.

Sodan jäljet

Helpi ei oma-aloitteisesti puhunut sodasta, eikä myöskään isoisä. Jonkin verran älysin teini-ikäisenä kysellä heiltä noista ajoista. Silloin kuulin hiukan Pohjanmaan-evakkomatkasta ja ukin rintamakokemuksista Tolvajärvellä ja Rukajärvellä.

Vahvimpana ovat jääneet mieleen Helpin kainuulaisten sukulaisten kertomukset.

Eräänä kesänä Helpin sukua saapui iso joukko Saramolle, ja satuin olemaan tuolloin paikalla. Suvun vanhimmat naiset pyysivät minut sivummalle ja sanoivat kertovansa ”jotakin, josta ei ole saanut puhua, mutta joka pitää säilyttää muistissa.” Tällä tavoin sain ensimmäistä kertaa kuulla sukulaisia kohdanneista kohtaloista: desanttien hyökkäyksistä rajakyliin.

Muistan olleeni pitkän aikaa järkyttynyt. Naiset kokivat, että nämä tapaukset olivat olleet pitkään sodan jälkeen poliittisesti niin arkoja, ettei niistä uskallettu julkisesti puhua. Surua ja kauhua purettiin pienessä, luotettavassa piirissä muistelemalla ja tapahtumia kertaamalla.

Isoäitini Helmi on jäänyt minulle muiden kertomien muistojen ja kuvittelun varaan. Sen vuoksi hänestä tuli aikanaan esikoisromaanini päähenkilön alter ego. Kirjailijana minun piti ”selvittää” itselleni, kuka ja millainen hän mahtoi olla. Kirjoitusprosessin aikana hän tuli muutaman kerran uniini ja jutteli minulle. Se oli tietysti omalla laillaan mystistä, mutta myös lohdullista.

Helpi on itselleni, mukavuudenhaluiselle ja herkästi pikkuasioistakin valittavalle nykyihmiselle esimerkki ja esikuva sitkeydestä ja epäitsekkyydestä. Lapsuuden kesät maalla, luonnossa ja vapaana, ovat parhaita muistojani. Mummolla oli aina kaikkien kiireidenkin keskellä aikaa tulla leikkimökkiin syömään poimulehti-piparkakut ja juomaan kuravedestä keitetyt ”päiväkahvit”.

Sota-ajan kokeneet ihmiset ovat nykyihmiselle ikkuna ajanjaksoon, johon kukaan ei halua palata. Eivät he, emmekä me. On ihme, että niin moni selvisi siitä ajasta edes jotenkin, toiset paremmin, toiset huonommin.

Oman kodin ja kotiseudun menettäminen ja henkinen orpous on totta tänäkin päivänä monelle. Voi olla, että sodankäyneet sukupolvet ymmärtävät näitäkin kohtaloita paljon paremmin kuin me, joille rauha ja hyvinvointi ovat itsestäänselvyyksiä.

Maritta Lintunen,  kirjailija, Hämeenlinna

************

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.

Hyvä lukijamme,

Julkaisemme sotiemme naisille tänä vuonna juhlamerkin. Merkki kunnioittaa naisten arvokasta ja välttämätöntä työpanosta ja avunantoa sotien aikana.

Suomalaiset naiset olivat miesten rinnalla puolustamassa isänmaatamme. He toimivat monissa vaarallisissa tehtävissä myös rintamalla. Teollisuudessa, sairaaloissa, ruoka- ja varustehuollossa heidän panoksensa oli korvaamaton. Kotirintamalla he hoitivat niin lapset, vanhukset, eläimet kuin talojenkin työt. Naiset olivat myös tärkeässä roolissa, kun Suomea jälleenrakennettiin yhdessä.

Kerromme tulevissa artikkeleissamme sodan käyneiden naisten kohtaloita ja heidän jäkipolvien tarinoita.

Mummini, lotta

Mummi syntyi Viipurissa 6. tammikuuta 1917. Hän kävi koulunsa Viipurissa. Sodan syttyessä hän työskenteli Viipurin lääninhallituksessa.

Talvisodan aikana mummi toimi viestintälottana Viipurin maalaiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella johti Mannerheim-linjan murtumiseen, mummi lähti yhdellä viimeisistä evakuointikuljetuksista Viipurista ja päätyi vaarallisen matkan jälkeen Imatralle sotasairaalaan hoitamaan haavoittuneita.

Välirauhan aikana syntyi hänen esikoisensa. Jatkosodassa mummi toimi ilmavalvontalottana Lahdessa.

Kasvoin mummin opissa

Vietimme isoveljeni Tepon ja serkkuni Kallen kanssa kaikki kesät mummin ja ukin luona heidän kesäpaikassaan Kiteen Puhossalossa. Lähdimme sinne heti kun tarhat ja koulut keväällä päättyivät. Kotiin tulimme takaisin vasta elokuussa juuri ennen syyslukukauden alkua.

Työtä pienestä pitäen

Lapsuuden kesistä on paljon kivoja muistoja. Mutta muistan myös isovanhempieni tietynlaisen ankaruuden. Työtä piti tehdä ihan pienestä pitäen. ”Tuo tullessas, vie mennessäs, tee ollessas.” mummi opetti.

Aamulla heräsimme aikaisin ja illalla menimme aikaisin nukkumaan.

Toimin mummin pikkuapulaisena koko kesän. En osaa muunlaisista kesistä haaveillakaan. Opin mummilta paljon hyödyllistä.

Kevätsiivous ja muita arjen toimia

Mökille tullessamme alkoi kevätsiivous. Siivosimme mökin ja kaikki aitat tarkasti. Mummi opetti, ja minä opin nopeasti miten lakanat laskostellaan, sängyt pedataan ja tyynyt möyhennetään. Matot ja patjat tampattiin, pölyt ja hiirenjätökset korjattiin ja ikkunat pestiin. Opin, että ikkunan saa pesun jälkeen kirkkaaksi pyyhkimällä sen sanomalehdellä. Teen niin nykyäänkin.

Kun maalle tuli vieraita, minun piti mennä reippaasti heitä vastaan, kätellä silmiin katsoen ja niiata.

Opin 8-vuotiaana tarjoilemaan ja kattamaan pöydän. Passasin vieraita mummin oikeana kätenä hänen oppiensa mukaan ”ota anna oikealta, tarjoo aina vasemmalta”. Tuvan keittiöön ei päästetty vieraita.

Kun ruokailu oli ohi, menin mummin kanssa keittiöön siivoamaan. Astiat tiskattiin käsin ja kuivattiin hyvin. Mummi tiskasi, minä kuivasin ja laitoin astiat paikoilleen.

Olin myös ruoka-aitan asiantuntija. Tiesin, kuinka paljon mitäkin elintarvikketta oli jäljellä ja missä järjestyksessä ruuat piti syödä. Kun ukki sitten lähti kauppaan ”Kitteen kirkolle”, juoksin ruoka-aittaan laskemaan jugurttipurkit, maidot ja rinkelit, jotta mummi sai laadituksi kauppalistan.

Kalastamaan opin myös nuorena. Kävimme nostamassa katiskat pari kertaa viikossa. Saalis perattiin ja kaloista mummi teki kirkasta kalakeittoa ja kalanlihat jauhettiin kalapihvitaikinaksi vanhalla lihamyllyllä. Minä taputtelin pieniä pihvejä valmiiksi ja mummi paistoi ne voissa.

Joka aamu meidän lastenkin piti käydä uimassa, oli kylmää tai ei. ”Pitää herätä kunnolla”, mummi sanoi. Se tuntui joskus ankaralta, kun tuuli lujaa, ja varsinkin alkukesästä, kun järven vesi ei ollut juuri kymmentä astetta lämpimämpää. Nykyäänkin menen kylmään veteen reippaasti.

Vanhempani olivat töissä Helsingissä ja tulivat maalle lomallaan heinäkuussa. Siinä välissä he kävivät tervehtimässä jokaisena viikonloppuna. Ikävä oli varmasti molemminpuolinen, mutta minulla oli monesti äitiä kova ikävä ja halusin kotiin. Kun minua itketti, mummi aina sanoi: ”Ei pidä itkeä, pitää tehdä töitä, niin murheet unohtuu.” Ja sitten taas teimme jotain käytännöllistä, poimimme marjoja tai kastelimme pihan kukkia, ja totta, ikävä unohtui.

Olen kiitollinen

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että sota-ajan kokeneet mummi ja ukki olivat meille lastenlapsille välillä aika ankaria. En moiti heitä siitä.

Samalla olen kiitollinen, että olen oppinut pienestä pitäen siihen, ettei minulla  mene sormi suuhun kovissakaan paikoissa. Pärjään alkeellisissakin olosuhteissa ja osaan passata isoakin joukkoa vieraita.

Omat tyttäreni olen yrittänyt opettaa samoille tavoille, hieman pehmeämpiä metodeja käyttäen. Monet tuttavani sanovat, että meillä on hyvin käyttäytyvät tytöt. Olen siitä tietysti hyvilläni.

Tätini Riitta on sanonut, että ”Laura, sä olet meidän suvun naisista se mummin manttelinperijä.”

Ahkeruus, käytöstavat ja reippaus tarttua epämiellyttäviinkin hommiin on avannut itselleni ovia työelämässä. Kuulun myös Sotilaskotiliittoon. Olenkin kiitollinen mummille ja ukki-vainaalle. He ovat silmissäni selviytyjiä ja vastuunkantajia. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, olivatpa ajat millaiset hyvänsä. Ei se mummin ”mantteli” huono ole.

Mummi täytti 103 vuotta 6.1. 2020. Hän asuu Kaarlaaksokodissa, Lahdessa.

Haastateltu, Laura Pennanen, 48 vuotta Helsinki

Autamme viimeiseen mieheen ja naiseen. 

Sotiemme veteraaneja, miehiä ja naisia on elossa 8 000. Heidän keski-ikänsä on yli 94 vuotta. Veteraanien puolisoita ja leskiä on 17 000.

Haluamme, että jokaista heistä autetaan elämänsä loppuun asti. Se on meille kunnia-asia ja se on meidän velvollisuutemme.

Lahjoita sinäkin, niin olet mukana auttamassa.

Kiitos tuestasi.

Kasvatustieteiden tohtori, psykodraamaohjaaja Eeva Riutamaa on tutkinut Karjalan evakkolapsien tarinoita väitöskirjassaan Maan korvessa kulkevi: Evakkolasten kasvukokemusten tunnemuistot ja hyvinvointi (Turun yliopisto, 2016). Kiinnostuksen evakkolasten tarinoihin sytytti oma äidin surumielisyys, johon sisältyi piiloteltu totuus omasta lapsuudesta ja evakkokokemuksista.

Vaietut muistot

Ympäristö suhtautui evakoihin monella tapaa. Toisaalla evakot otettiin kuin omiksi perheenjäseniksi, toisaalla heitä kiusattiin ja painettiin alas aina tilaisuuden tullen. Evakkona oloon ja omaan syntyperään suhtauduttiin niin ikään vaihtelevasti. Noin puolella evakoista oli kokemus, että karjalaisuudesta, kielestä ja omasta uskonnosta oltiin ylpeitä ja sitä ihannoitiin – noin puolella kokemus, jossa evakkotaustasta vaiettiin ja sitä yritettiin peitellä.

”Edustan itse sitä joukkoa evakkolasten jälkeläisistä, joiden perheessä ei puhuttu koskaan mitään tapahtuneista asioista. Minä en lapsena edes tiennyt, että äidilläni on karjalaiset juuret”, Eeva  kertoo.

Eevan äiti oli evakkolapsi ja ortodoksi, jota kiusattiin ja haukuttiin koulussa. Vasta aikuisiällä Eeva sai kuulla äidiltään, miten traagisia äidin lapsuusmuistot olivat.

”Äiti hävitti murteensa ja uskontonsa, ettei hän paljastuisi karjalaiseksi. Äiti ei halunnut että kukaan koskaan myöhemminkään tietäisi, että hän oli evakko Karjalasta. Hän ikään kuin hävitti sen osan itsestään”, Eeva sanoo.

Selviytymisen sankarit

Näin jälkeenpäin miettiessään Eeva tajusi äidistään muutakin. Äiti oli aina ollut salaisuuksilla verhottu. Toisaalta hän peitti murheensa taitavasti ja varmasti välillä unohtikin ne, kun hän esiintyi ja lauloi. Mutta toinen puoli hänestä oli äärimmäisen surumielinen, yksinäinen ja sisäänpäin kääntynyt.  ”Äidissä oli kaksi eri puolta. Ihailtu ja pidetty esiintyjä ja sitten tämä todella murheellinen ihminen”, Eeva kertoo.

Väitöskirjaa varten Eeva Riutamaa haastatteli kasvokkain yhtätoista ja sai kyselyvastauksia 631 evakkolapselta. Hän sai muun muassa kuulla, kuinka Karjalan evakot hakivat hyväksyntää ja yrittivät sopeutua. Yritettiin suorittaa kaikki viimeisen päälle, ettei kukaan päässyt haukkumaan. ”Tutkimuksessani oli mukana eniten selviytyjäsankareita, sellaista surun ja kivun voittamista työtä tekemällä. Naapurille piti näyttää, että perunavaot ovat siistit ja heinäseipäät suorassa”.

Monille evakkolapsille huudeltiin koulussa ja kyläteillä että: ”ryssän kakara, kommari, vääräuskoinen, pakana, punikki ja emakko”.

”Myös oma äitini joutui nyrkkitappeluihin ja sai osakseen lyömistä. Evakkolapsia tönittiin koulumatkoilla kuraojiin, reppuja ja vaatteita sotkettiin. 80 vuotta sitten Suomi on ollut samankaltainen kuin nyt, ennakkoluuloinen ja vieraisiin karttaen suhtauva. Evakkolasten kokemukset olivat ihan täyttä koulukiusaamista ja rasismia”, Eeva kertoo.

Koulukokemusten osalta Eevan väitöskirjatutkimus osoittaa kantaväestöstä poikkeavan uskonnollisen ja kielellisen taustan olleen merkittävin syrjityksi tulemisen syy. Ortodoksitaustaisilla lapsilla oli muita evakkolapsia enemmän kiusaamiskokemuksia.

Ylpeät karjalaiset

 Noin puolella tutkituista oli toisenlaisia kokemuksia. Evakkomenneisyydestä ja karjalaisuudesta puhuttiin avoimesti, jopa karjalaisuutta ihannoiden. Karjalaista perintöä vietiin eteenpäin seuraaville sukupolville mm. tarinoin, lauluin ja opetuksin. Mahdollisuuksien mukaan osallistuttiin myös karjalaisten yhteisiin tapaamisiin.

Tasapainoinen kotikasvatus, samanikäisten ja samaa kokemusta kantaneiden tuki sekä lapsuuden tasa-arvoiset ystävyyssuhteet edesauttoivat myös evakkolasten hyvinvointia.

Väitöskirjassaan Riutamaa löysi evakkolasten joukosta metaforien avulla kuusi erilaista selviytyjätyyppiä: selviytyjäsankarit, identiteetin etsijät, optimistiset toimijat, trauman työstäjät, kohtalonsa hyväksyjät menestysten kantajat. Valtaosa evakkolapsista kuuluu positiivista tunnemuistoa kantavien ryhmään. Kielteisillä tunnemuistoilla on puolestaan negatiivinen yhteys ikääntyvän hyvinvointiin.

Eheyttävät kokemukset

 Eeva tunnistaa itsessään karjalaista perintöä. Vaikemisesta huolimatta hän tuntee perineensä äitinsä karjalaisesta luonteesta hyvää.

”Tunnistan itsessäni sosiaalisuuden, uteliaisuuden ihmisten tarinoihin. Kun käyn karjalaisten sukuseurojen tilaisuuksissa, koen olevani omieni joukossa. Nyt kun taustoja ei tarvitse enää peitellä, olen tuntenut kuinka karjalaissuvuilla on ylpeys ja vahva itsetunto ja yhteisöllisyys. Tapaamisissa itketään ja nauretaan yhdessä”, hän kertoo.

Matka äidin kotisijoille Laatokalle teki vaikutuksen. ”Oli huikea tunne, kun näkymä Laatokalle avautui! Kävin uimassa ja tunsin, että jokin osa minusta kuuluu tänne. Olin juurillani”, Eeva sanoo.

Myös karjalainen vieraanvaraisuus ja keittotaidot ovat tulleet tutuiksi. Vaikka äiti kantoi vaiettua surua sydämessään, hänelläkin oli taito verkostoitua ja saada ystäviä – muun muassa ruoan avulla.

”Kun äiti muutti Somerolta Veteliin, hän halusi tutustua naapureihin ja kyläläisiin. Niinpä hän laittoi kaikkien postilaatikkoon kutsun kahville ja pullalla”, Eeva sanoo. ”Ja kun meillä on leivottu, niin siitä on riittänyt koko pihan lapsikatraalle pullat ja sämpylät per nenä”.

Oma suosikkikin hänellä on: ”Kyllä se on ruiskuoreen leivottu karjalanpiirakka. Leivon ne itse ja sadesäällä aina ryhdyn leipomaan”, Eeva kertoo.

Karjalaista iloa ja sinisilmäisyyttä

Nykyisin kun Eeva käy puhumassa väitöskirjastaan tai osallistuu evakkolasten perillisten tapaamisiin, hän tuntee vahvaa yhteenkuuluvaisuutta.

”Karjalaiset ovat ihan omanlaisensa heimo.”

”Karjalaisilla on aina ollut kyky uida kantaväestöön ja saada heidät puolelleen, ei vilpillä vaan vilpittömyydellään ja avoimuudellaan,” Eeva sanoo.

 Riitta Uousukainen onkin kiteyttänyt karjalaisen small talkin hyvin. Hän kysyy aina: ”Ka mist sie oot, mist sie tuut ja mitä siul on laukussa”. Siinä on kaikki oleellinen, mikä uudesta ystävästä tarvitsee tietää.

Eeva Riutamaan väitöskirja Maan korvessa kulkevi: evakkolasten kasvukokemusten tunnemuistot ja hyvinvointi (Turun yliopisto, 2016) luettevissa täällä https://www.utupub.fi/handle/10024/124778

Kuvina on käytetty SA-kuvia evakkotaipaleelta. Kuvateksteinä on evakkolasten nimeämien laulujen sanoja ja nimiä. Laulut kuuluivat heidän kasvatusperintöönsä.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia sekä sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Suomen historia on myös suomalaisten naisten historiaa, ja lähes jokaisen suurmiehen rinnalla, niin myötä- kuin vastamäessä, on seissyt vahva ja ymmärtävä, kannustava ja rakastava vaimo.

Nyt tutustumme Suomen Tasavallan viidennen Presidentin, Risto Rytin viisaaseen vaimoon, Gerdaan.

Gerda Paula Serlachius syntyi 11. lokakuuta 1886 Viipurissa varakkaaseen suomenruotsalaiseen säätyläisperheeseen. Hänen isänsä oli oikeusosaston senaattori ja korkeimman oikeuden jäsen Julian Serlachius ja äitinsä ruotsalais-aatelissukuinen Paula Emilia Söderhjelm. 1900-luvun alussa perhe muutti vakituisesti Helsinkiin.

Gerda kävi tyttökoulua ja täydensi ajan tapaan opintojaan Englannissa ja Saksassa. Englannin kieli lähensi häntä myös veljensä Ericin ystävän ja luokkatoverin, Serlachusten satunnaisen päivällisvieraan, satakuntalaisen suurtilallisen pojan Risto Rytin kanssa. Gerda opetti Ericille englantia ja Risto norkoili lähettyvillä. Gerda lähti myös oppaaksi miesten Englannin matkalle juuri ennen kuin Eurooppa luisui kohti ensimmäistä maailmansotaa.

Suurin on rakkaus

Vuosina 1914–1916 Gerda työskenteli konttoristina Ericin ja Riston perustamassa yhteisessä asianajotoimistossa. Asianajotoimisto Serlachius ja Ryti oli muutakin kuin ystävysten ”Lafka”, sillä Gerda ja Risto rakastuivat siellä päätä pahkaa. Työpaikkaromanssi johti avioliittoon vuonna 1916 Gerdan ollessa 29-vuotias.

Gerdan ja Riston perheeseen syntyi kolme lasta, mutta monien aikansa yhteiskuntaryhmän naisten tapaan Gerda oli enemmän puoliso kuin äiti. Alati vaihtuvat lastenhoitajat ja keittäjät huolehtivat lapsista ja Gerda seurasi etäämmältä lasten kasvua ja muovasi heitä hallitusti yhteiskuntaluokkansa vaatimukset täyttäviksi.

Gerda ja Risto Rytin välinen rakkaus, keskinäinen luottamus ja intohimo oli harvinaisen suurta.

Hiukan ennen häitä sulhanen kirjoitti morsiamelleen:

”Sinä olet niin puhdas, niin hyvä, niin jalomielinen. Minä tunnen olevani Sinun vaikutuksesi alainen ja sieluni puhdistuvan kuin tulessa.”

Gerdan 60-vuotispäivänä, Risto kirjoitti sellistään Katajanokan vankilassa:

”Rakastan Sinua nyt vanhoilla päivilläni vieläkin enemmän kuin silloin, joskus kaukana menneisyydessä, kun menimme naimisiin. – – – Yhteinen seikkailumme tässä realiteettien maailmassa on oikeastaan ollut hauska ja antoisa – – -.”

Maan ensimmäinen nainen

Gerda Rytistä tuli maan ensimmäinen nainen joulukuussa 1940, jolloin Suomi oli vaikeassa poliittisessa tilanteessa. Hänen aikansa presidentinlinnan emäntänä sotien vaikeina vuosina 1940–1944 ei ollut edustamista vaan vaikeiden aikojen kestämistä ja itsekuria vaativaa esikuvana olemista. Gerda tuki Ester Ståhlbergin työtä Pelastakaa Lapset ry:ssä, piti perheenemännille esitelmiä korvikeruoan valmistuksesta ja vieraili ahkerasti sotasairaaloissa, sotaorpojen luona ja vaikkapa talkooleireillä.

Gerda oli luonteeltaan pidättyväinen, suorastaan ujo. Hän kuitenkin piti voimakkaita, uskonnollisia ja kunniantuntoon vetoavia radiopuheita. Heinäkuussa 1941 hän piti puheen reserviläisperheiden auttamiseksi ja yleisen tunnelman nostamiseksi.

”Tämä usko on kantanut minut yli kaiken kärsimyksen. Se on herättänyt minussa ne tiedottomat voimat, jotka ihmisessä odottavat päästä esille. Meillä on valtava voima omassa sieulussamme. Tämä voima kasvaa samassa juuri tahdissa kuin meidän uskomme Jumalan voimaan kasvaa.”

Kuuntele koko puhe täältä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/28/gerda-rytin-puhe-jatkosodan-alussa

Gerdan tunnetuin radiopuhe on Kannaksen ratkaisutaisteluiden aikana 16. heinäkuuta 1944 puolen päivän aikaan esitetty vetoomus koko kansalle yhtyä rukoukseen isänmaan puolesta. Tästä puheesta juontaa tapa, jossa Yleisradio soittaa päivittäin radiossa kello 12 Turun tuomiokirkon kellonsoittoa.

Loppuun asti vahva

Gerda oli tunnettu tyylikkäänä ja vastuuntuntoisena naisena, joka raskaina sotavuosina tuki esimerkillisesti aviomiestään ja koko Suomea. Tässä tehtävässä häntä ja myös presidentti Risto Rytiä auttoi vahva henkisyys ja usko siihen, että jokaisella on oma tehtävänsä suuressa kokonaisuudessa.

Gerda Rytin persoonaan vaikuttivat varmasti myös monet lähipiirin odottamattomat kuolemantapaukset. Hän oli paikalla, kun Alfred Kordelin murhattiin Mommilassa marraskuussa 1917 ja kun sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 1922 Rytin kotiovella Helsingin Töölössä. Samoin kälyn, lääketieteen tutkija Elsa Rytin kuolema 1931, vain 36-vuotiaana, oli raskas isku perheelle.

Sodan jälkeen Gerda Ryti oli miehensä tukena tämän joutuessa eroamaan presidentin virasta ja saatuaan vankilatuomioon niin sanottuna sotasyyllisenä. Gerda vetäytyi julkisuudesta ja omistautui miehensä henkiseen tukemiseen vankilavuosina sekä hoitamiseen tämän vapauduttua 1949.

Risto Ryti kuoli 1956. Gerda Ryti eli tämän jälkeen vielä lähes kolmekymmentä vuotta, viettäen hiljaiseloa ja tavaten ystäviään ja perheenjäseniään.

Gerda Ryti kuoli 8.9.1984 lähes 98-vuotiaana. Elinaikanaan hän ehti nähdä Suomen synnyn, taistelut ja sodat, jälleenrakennuksen sekä nousun köyhyydestä hyvinvointivaltion vaurauteen.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia sekä sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Lähteet: Ryti-Erkinheimo, Hanna-Liisa: Gerda Rytin elämäkerta I, 1998, WSOY

Valkonen, Kaija ja Koivunen, Elina, 1997, WSOY: Suurin on rakkaus

 ”Kotimme etehen työtä me teemme,
onneksi kansan ja syntymämaan.
Tarmomme, tuntomme, alttiutemme,
annamme riemuiten ainiaan vaan.”  

Aili Nissinen, Marttojen laulu 1915

Marttaliiton juhlavuoden logo

Vuosi 2019 on Marttajärjestön juhlavuosi, kun Marttaliitto ja Finland’s Svenska Marthaförbund viettävät 120-vuotisjuhliaan. Onnea Martat! Ja suurkiitos kun vapaaehtoisina, omien töidenne lisäksi, piditte huolta Suomen sotilaista ja heikompiosaisista kansalaisista!

Martat

Martat on kotien ja perheiden hyvinvointia edistävä kansalaisjärjestö. Marttajärjestön alkuaikoina marttojen neuvonnan kohteena oli kansan naiset niin syrjäseutujen pienissä torpissa kuin kaupunkien tehdasasunnoissa. Sota-aikoina keskityttiin pulan torjuntaan, sotien jälkeen Suomen jälleenrakentamiseen sekä uuteen alkuun.

Martat ovat siis paljon muutakin kuin kahvia kaatavia naisia.

Marttojen muonitustaitoja on kuitenkin hyödynnetty myös historiallisesti merkittävissä tapahtumissa mm. olympialaisissa, vapaaehtoisen pelastuspalvelun tilaisuuksissa ja messuilla.

Marttojen uurastus sodissa. 

 Kaikkein merkittävin muonitusvastuu martoilla oli sota-aikaan marttamajojen ja rautateiden risteysasemilla toimineiden rintamasotilaiden huoltoasemien sekä evakoiden siirtymäajan huoltamisessa. Esimerkiksi Riihimäen rautatieaseman tuntumassa olleessa lepomajassa tehtiin sodan aikana 14 000 tuntia vapaaehtoistyötä. Reilun kolmen vuoden aikana majassa nukkui, ruokaili ja sai puhtaat vaatteet 150 000 sotilasta. Tämä kaikki tehtiin vapaaehtoisvoimin pakollisten työvelvollisuuksien ohessa.

Martat auttoivat heikoimpia.

Sota-aikana yhdistykset ottivat myös tavaksi tukea erilaisia huonoon asemaan joutuneita ryhmiä. Ihan aluksi lähetettiin tuntemattomalle sotilaalle ja reserviläisille paketteja. Esimerkiksi Porin Marttayhdistyksen jäsenet, noin 40 marttaa, lähettivät vuonna 1941 lähes 250 pakettia. Muusta avustustoiminnasta voi mainita mm. invalideille kerätyt vanhat silmälasit, inkeriläisperheille ja rajaseutujen asukkaille laitetut vaate- ja lahjapaketit ja ryhtyminen Kotilieden kautta kummeiksi. Talvisodan jälkeen kannettiin huolta niistä sotilaista, jotka eivät voineet toipua vammoistaan kotona. Jälleenrakennusvaiheessa tuettiin edellisten lisäksi ainakin Ensikotitoimintaa.

Marttaliitto on voimissaan

Martoilla on tänäänkin tärkeä tehtävä lisätä ja pitää yllä perheiden ja kotien hyvinvointia sekä vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Marttaliitto antaa edelleen mm. kotitalousneuvontaa ja vinkkejä puutarhan hoitoon. Lisäksi Marttaliitto on ollut kierrättämisen ja kunnostamisen edelläkävijä ja puolestapuhuja.  

Artikkelissaan Martat yhteiskuntaa rakentamassa (2014) Kirsi Vesterbacka kirjoittaa: ”Yllättävää kyllä, näyttäisi siltä, että hyvin monissa suomalaisissa kodeissa ollaan jälleen samassa tilanteessa kuin 115 vuotta sitten. Vanhemmilla ei ole aikaa, eikä välttämättä kykyjäkään opettaa lapsilleen kodista huolehtimista sekä puutarhanhoitoa. Peruskoulun kotitaloustunnit ovat vähäisiä ja ajoittuvat teini-ikään, jolloin tulevan kodin huoltaminen ei ehkä ole opiskelussa ihan ykkösasioita.”

Marttaliitto onkin kehitellyt Aikuispakkauksen itsenäistyvälle nuorelle ja kannustaa nuoria tasa-arvoiseen kotitöiden jakamiseen.

Marttaliitto julistaa kädentaitojen ilosanomaa kaikenikäisille. Liiton nykyinen slogan onkin Elämä on parasta itse tehtynä.

Martat on yhteiskunnallinen vaikuttaja 

Marttajärjestön kaiken toiminnan taustalla ovat olleet Lucina Hagmanin ajatukset yhteiskunnallisten päätösten teossa mukana olevista naisista:” On laajempi, isompi koti kuin perhekoti. On kylä, pitäjä, yhteiskunta, isänmaa, maailma”.

Marttojen periaatteisiin kuuluu, että jokainen voi marttailla omalla tavallaan ja olla juuri sellainen martta kuin itselleen sopii. Toimintaan ovat tervetulleita kaikki, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

”Maailma muuttuu paremmaksi, kun siitä tehdään parempi. Tehdään hyvästä näkyvää. Toimitaan sen puolesta, että kaikilla ihmisillä, kaikenlaisissa kodeissa, olisi hyvä olla”.

(Kaiken maailman Martat 2019)

Kiinnostuitko Marttatoiminnasta? Helsingin Senaatintori muuttuu koko kansan yhteiseksi Marttatoriksi juhlavuoden päätapahtumassa 14.9.2019 klo 10–16. Torilla on jokaiselle kivaa tekemistä ja paljon hyvää marttaenergiaa. Tervetuloa, toivottavat Martat!

Lähteet: martat.fi

Suomalaiset naiset ovat kautta aikain ahkeroineet pelloilla, kodeissa, navetoissa, toimistoissa ja kaikkialla missä miehetkin. Näin oli myös sodan aikaan. Naisen työ on aina ollut jollain tapaa näkymättömämpää kuin miesten, silti se on yhtä arvokasta. Nyt on viimeinkin aika nostaa naiset miesten rinnalle Suomen itsenäisyyden puolustajina ja yhteisen maamme jälleenrakentajina. Nyt tutustumme naisten tarinoihin työstä talvi- ja jatkosotien aikana.

Työhön hypättiin kylmiltään

Kun miehet lähtivät rintamalle, työpaikoille tuli paljon töitä, joilla ei ollut tekijää. Työtä tuntui olevan enemmän kuin ehdittiin tehdä. Suomessa oli työvelvollisuuslaki, joka korosti aikuisten kansalaisten velvollisuutta tehdä töitä. Töitä tehtiin, vaikkei työvelvollisuuslaki koskenutkaan kaikkia.

”Minulla ei ollut työpaikkaa sodan alussa koska esikoiseni syntyi v. 1938, joten olin kotiäitinä. Sodan jatkuessa minulla oli viis virkaa ja kuus nälkää, niin kuin ennen vanhaan sanottiin –”. 

Naiset muutoksissa mukana

Monissa tehtaissa tuotannossa tapahtui muutoksia, kun alettiin valmistaa sotatarvikkeita ja rintamaruokaa.

”Kun talvisota 30.11.1939 alkoi olin 15-vuotias. Paikkakunnallamme Toijalassa oli kolme tapettitehdasta. Sodan alkaessa niiden toiminta tapetin osalta loppui ja kaksi tehdasta vaihtui sotatarviketehtaaksi, ammuslataamoksi. Suuri osa paikkakuntamme naisista, nuoria ja vanhoja hakeutui töihin näihin tehtaisiin, niin myös minäkin. Miehet oli kutsuttu sotaan, joitakin miehiä oli saanut jäädä ja lisäksi oli aivan nuoria poikia ja vanhemman ikäluokan miehiä. Enemmistö työvoimasta oli naisia. Yhdessä vuorossa oli lähes sata henkeä eri tehtävissä. Tehdas-alue oli aidattu korkealla piikkilanka-aidalla, portilla oli pieni vartiokoppi jossa yötä päivää vartiomies.

Työhön mennessä täytyi portilla näyttää valokuvalla varustettu kulkulupa.”

Naiset ja lapset talkootyössä

Sota-aikana tehtiin myös paljon talkootyötä. Raaka-aineet vähenivät sodan edetessä ja joitakin teollisia työpaikkoja lopetettiin, ainakin hetkeksi, kunnes raaka-aineita saatiin lisää. Toimettomaksi ei silti jääty. Monet naiset ja lapset osallistuivat talkoisiin.

”Meitä vietiin perunannostoon syrjäkylille. Siitä me pidimme. Muistan kun minäkin jouduin yhteen taloon vain yhdeksi päiväksi. Se oli kuin juhlaa. Uskomatonta, kun me nälkiintyneet akat saimme oikeata, rasvaista sianlihakastiketta, perunoita ja hyvää maitoa. Kyllä me ahkerasti kaivoimme perunaakin. Isäntä oli varannut rahaerän jokaiselle illalla kahvikupin viereen ja kiitti meitä sanoen ’ei ole koskaan meillä tuolla vauhdilla perunat maasta nousseet’. Me olimme hyvillämme ettemme tuottaneet häpeää lähettäjillemme.”

Oppia seuraavalle sukupolvelle

Naiset hoitivat myös kotia ja lapsia sodan aikana. Naisten vapaaehtoinen työpalvelu oli yleistä monessa Euroopan maassa 1940-luvun taitteessa. Lotta Svärd järjestö organisoi, koulutti ja lähetti vapaaehtoisia jäseniään erilaisiin sotatoimia tukeviin tehtäviin. Muut ajan naisjärjestöt huolehtivat vapaaehtoistyöstä kotirintamalla ja perustivat Työvalmiusliiton, joka koulutti työtyttöjä työpalvelukeskuksissaan. Työtytöt lähetettiin usein maaseudulle tai rajaseuduille taloihin, joista sota oli vienyt tai invalidisoinut isän ja joissa avuntarve oli suuri.

Näin Toveritar-lehti kuvasi työtyttötoimintaa 1941: ”Nämä työkodit valitaan siten, että etualalle pääsevät vähävaraisimmat ja suurperheisimmät kodit, joiden äidit ovat raskaasti kuormitettuja, eivätkä varattomuutensa vuoksi voi saada apulaista. Työtytöt astuvat palkattomiksi apulaisiksi, velvollisuudella auttaa ikävimmissä ja raskaimmissa kotitöissä. Ruokansa, asuntonsa ja ’sotamiehen’ palkkansa 2 mk. päivässä he saavat leiriltä.”

Rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä

 Sodan edetessä naisia nähtiin myös perinteisesti ”miesten töiksi” ajatelluissa töissä. Asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti.

”Niin sitten syksyllä 1943 menin uudelleen VR:lle virkamiesharjoittelijaksi. Miehistä oli pulaa ja naiset olivat tervetulleita.- – Mitä tulee miespuolisten virkatovereiden suhtautumiseen, olivat he tosi reiluja huomattuaan että naiset pystyivät hoitamaan samat tehtävät. Kyllä silloin aluksi yleisö vähän ihmetellen katseli, kun nuoret naiset lähettivät junia siellä sotatoimialueella, jossa liikkui haavoittuneiden eli sairasjunat, sotilaskuljetus- ja jopa panssarijunat.”

Rintamalla vuodatettiin verta, hikeä ja kyyneleitä, ja niin tehtiin sodan aikana myös kotirintamalla. Evakkoon lähteminen, kodin jättäminen, epävarmuus, pelko ja nälkä koskettivat myös kotiväkeä. Sinnikkäästi naiset kuitenkin hoitivat senkin osansa, jota eivät olleet valinneet.

Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. He olivat paitsi veteraanien puolisoja myös lasten kasvattajia, tehtaiden toiminnan varmistajia, tilojen ja eläinten hoitajia ja selviytyjiä. Naisilla oli myös vahva henkinen asema Suomen jälleenrakennuksessa, kun sodasta palasi enemmän tai vähemmän traumatisoituneita miehiä.

Suomi on rakennettu yhdessä

Näiden naisten kunniaksi olemme julkaisseet Sotiemme Naiset – Kvinnorna i våra krig –tunnuksen. Se tulee pariksi Sotiemme veteraanit -kokardin rinnalle.

Kiitos sotiemme veteraanit, kiitos Suomen naiset.

Nykyaikana voimme vaalia sitä sisukkuutta, joita Suomen naiset historiassa osoittivat ja nyt kesällä kiittäen nauttia itsenäisen Suomen valoisammasta ajasta.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

* Kursiivilla merkityt tarinat ovat Kirsi-Maria Hytösen väitöstutkimuksesta ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien aikana, Suomen Kansantietouden Tutkijain seura 2014. Väitöskirja on saatavana myös kirjana.

Tapasimme Huittisten Huhtamossa virkeän 102-vuotiaan Kaarina Vatasen lämpimänä toukokuun päivänä 2019.

Nopeasti naimisiin  

Kaarina katsoo vieraita tarkkaan. Sota-ajoista ei tule usein juteltua, muistot ovat raskaita eikä vuosiluvut tunnu enää tässä iässä tärkeiltä. Oma syntymäaika muistuu kuitenkin mieleen.

Kaarina Vatanen os. Elo syntyi 2. marraskuuta 1916. Kaarina oli vain parikymppinen nuori nainen, kun hän astui vihille oman kylän pojan, kuusi vuotta vanhemman Olavi Vatasen kanssa. Vihille piti mennä vikkelästi, koska Viipurista kantautui sekasortoisia uutisia ja liikekannallepano alkoi.

”Olavi oli maalaamassa taloa, kun kuulutukset alkoivat. Hän tuli sanomaan, että nyt lähdetään. Mentiin Pappilaan ja siellä oli Rovasti Mikonmäki ja hän vihki meidät. Todistajina olivat Rovastin rouva sekä eräs pappilan keittiöhenkilökuntaan kuuluva ihminen.”

Huhtamolaiset miehet kokoontuivat yhteen ja heidät kerättiin Kiikkaan. Olavi meni vähän myöhässä, koska vihkiminen vei aikansa.

Sitten sota alkoi.

Sota vei miehiä

Sota näytti karmeimmat puolensa hyvin nopeasti.
”Siellä lähdettiin käskystä ylittämään peltoa, mutta vihollinen oli asemissa ja ampui. Piti äkkiä perääntyä. Monta kaatui jo siinä heti ja Olavi kuuli kun hänen ystävänsä Armas huusi apua. Olavi sanoi, että ei sinne ketään jätetä ja haki haavoittuneen Armaksen suojaan. Armas selvisi hengissä.” Pian kaatuivat Olavin veli ja naapurin Vilho. Olavi selvisi hengissä.

Kaarina ja Olavi pitivät yhteyttä kirjeitse. Lomia ei kuitenkaan ollut, mutta Olavi sai tulla hautaamaan oman veljensä.

Kaarina kertoo, että Olavi oli rohkea mies. ”Se meni minne vain, ei peljännyt ollenkaan. Kerrankin oli yhdestä saaresta suomalaisilta ruoka loppunut ja jonkun piti sitä lähteä viemään. Eihän ruokana ollut kuin paleltuneita perunankuoria, mutta parempi sekin kuin ei mitään”. Vapaaehtoisia ei ollut liiaksi, mutta Olavi heitti tonkan selkään ja ui lahden yli. Myöhemmin huomattiin manttelin kauluksessa luodinreikä, mutta Olaviin ei onneksi osunut.

Hermot ja keuhkot menivät riekaleiksi

Olavi sairastui sodassa keuhkotautiin, jota hoidettiin ensin Huittisten opistolla ja sitten Harjavallan Satalinnassa. Myöhemmin Olavi pääsi vielä kotiin, mutta tauti ei hellittänyt.

”Sota oli karmeaa aikaa. Kaikki muuttui. Ajatus ja meininki”, Kaarina kertoo vakavana. ”Hermot muuttuivat toisenlaisiksi kun normaalisti.” Monet sairastuivat keuhkotautiin.

Kotona Olavin tautia hoidettiin ottamalla uutta Amerikasta tuotua lääkettä, joka Kaarinan mielestä näytti siltä ”kuin neulanirkkoja olisi syönyt”.

Olavikaan ei kotona sodasta puhunut, mutta keuhkotaudin tuomat vaivat, kamala yskä ja ahdistus, vaivasivat. Olavi hankki mopon, koska hän ei jaksanut enää pyörällä polkea kylille, kun hengästytti niin kovin. Mopollaan hän ajeli Huittisten torille joka torstaisin tapaamaan sotaveljiään. Mopolla ajaessa Olavista tuntui, että hän sai helpommin ilmaa keuhkoihin.

Kaarinan leskeneläke oli vaarassa, kun mies ei meinannut millään mennä lääkäriin – ja sitten kun meni, Olavi diagnosoitiin väärin, terveeksi.

Viimeisenä päivänä kun eläkettä oli mahdollista saada, Olavi lähti uudelle lääkärireissulle painostuksen alla. Lääkäri oli kysynyt Olavilta, että miksei hän tullut aiemmin. Olavi oli sanonut tuskissaan ”No perkele!” Keuhkotauti todettiin ja eläke lopulta järjestyi.

Olavi kuoli keuhkotautiin ja sydämen pysähdykseen vuonna 1970.

”Kaikki on hyvin kun sais vain terveenä olla.”

Keuhkotauti ei ollut tarttunut muihin Kaarinan perheessä. Hän jakoi pienen tuvan miehensä, heidän kahden poikansa, Uskon ja Eskon, sekä äitinsä Huldan kanssa. Toisinaan hoidettavana oli myös Kaarinan eno.

Vanhempi pojista, Esko, kuoli syöpään vuonna 1976 vain 32-vuotiaana. Siltikään Kaarinan ilmeessä ja olemuksessa ei näy katkeruutta. Kaikista menetyksistään huolimatta hän toistaa usein: ”Kaikki on nyt hyvin kun sais vain terveenä olla.”

Iän tuomista vaivoista hän puhuu hymähtäen: ”Kyllä niitä kaikkia kremppoja aina on, mutta olen minä terveempi kuin moni muu”.

”Elämässä parasta on oma koti. Se että saa tässä rauhassa istua ja puuhata. Keinua kiikkustuolissa ja katsoa Arto Nybergin keskusteluohjelmaa telkkarissa. Sekä tietenkin perhe ja tutut kylällä. En minä valita”, Kaarina sanoo.

Piha on hoidettu ja täynnä ihania kukkia ja muita istutuksia. Pikkuisen kuulemma harmittaa, että jokin tai joku on katkonut kauniin siniset orvokit. Mutta sekin vain pikkuisen. Kaarina pärjää kotona ja häntä käy kotona auttamassa Usko-poika avovaimonsa kanssa. Pojanpojan perhe ja ystävät käyvät kuitenkin kylässä usein ja soittelevat päivittäin.

Pari vuotta sitten Kaarina kaatui yllättäen, katkaisi pari kylkiluuta ja joutui olemaan jonkin aikaa hoivakodissa. Sieltä hän siirtyi asumaan vuoroin poikansa ja pojanpoikansa perheiden luokse. Eräänä iltana hän katseli terassilta, kun naapurit laittoivat perunoita maahan ja päätti:

”Nyt lähden takaisin kotiin.”

Herkkuja linnassa ja Hesbugerissa

Vuonna 2018 Kaarina pääsi kunniavieraaksi myös Linnan juhliin ja siellä tapasi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion. Veteraaneille järjestetyn virallisen tilaisuuden jälkeen käytiin vielä katsomassa tansseja – ja tulipa kadetti hakemaan Kaarinaa ja hänen seuralaistaan, pojanpojan vaimoa tanssiin: ”Kumpis teistä lähtee?” Kaarina vastasi vekkulisti kadetille, että: ”Kyllä sen silmistä näkee kumpi lähtee.”

Pari vuotta sitten Kaarinan 100-vuotisjuhlat pidettiin Wanhassa Pappilassa. Vieraita oli paljon.

Sitä ennen viikolla, aivan oikeana päivänä, piti tehdä eräs tärkeä retki. Pojanpojanpojan kanssa oli sovittu, että kun mummo täyttää sata, mennään johonkin hienoon ravintolaan syömään. Pojanpojanpoika ehdotti Hesburgeria ja sinne sitten mentiin. Kaarina kävi maistelemassa nuggetteja ja ranskalaisia.

”Kyllähän täällä voi kerran sadassa vuodessa käydä”, Kaarina totesi.

Mustarastaan laulu

 Haastattelu kääntyy loppua kohti. Tunnelma on seesteinen ja kesä on aluillaan. Hymyilemme hiljaa.

Kaarina kertoo, että hän heräsi viime yönä puoli neljä kun mustarastas lauloi niin kovin. ”Tulin tähän pihalle kuuntelemaan kaunista laulua.” – Olikohan Olavi tullut tervehtimään?

Kiitämme vahvoja naisia ja rohkeita miehiä Suomen sotien aikana.

Suuri kiitos Kaarina, että jaoit tarinasi kanssamme.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä.  Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.