Hyvä lukijamme, tässä blogissa Susanna 49v. kertoo millaisen henkisen perinnön hän sai karjalaiselta mummiltaan ja kuinka vanhat mummin muistot heräävät hänessä uudelleen oman jälkikasvun myötä.

Vaasan mummi -Karjalan kannakselta.

Koulun kevätlukukauden päättyessä 1980-luvun alussa ystäväni Teijan äiti passitti hänet Marttojen koko viikon kestävälle kokkikurssille. Se oli sen aikaiselle varhaisteinille vähän noloa, sillä marttailu ei ollut ikäluokassamme millään tavoin muodissa. Teija pyysi minua mukaan ja lähdin. Tykkäsin siihen aikaan kokkailla ja köksän tunnit olivat alkamassa vasta yläkoulussa. Silloinen bravuurini olivat kotoisat korvapuustit äitini – eli mummini – reseptin mukaan.

Olen siirtokarjalaisten jälkeläinen ja niukista aineksista jälleenrakennettu elämä näkyi vielä kolme-neljäkymmentä vuotta myöhemmin perheemme ruokakulttuurissa: vieraalle laitettiin aina syötävää, vaikka kuinka yksinkertaisista tai vähistä aineksista. Lämpimän ruuan tarjoaminen oli tapa osoittaa huolenpitoa. Jos kohta jollakulla meistä isosta sisarus-serkuskatraasta oli mielipahaa, mummi hemmotteli paistamalla lettuja. Lapsuudessani vierailtiin ahkerasti tuttujen ja naapureiden luona ennakkovaroituksetta, eikä se ollut mitenkään tavatonta. Teepä tänä päivänä samalla tavoin, ja vastaanotto on hieman erilainen. Eihän täällä ole edes siivottu.

Hiljainen ja kiltti mummini oli paitsi kuin toinen äitini, myös suuri sankarini. Talvi- ja jatkosotien seurauksena hän joutui kahdesti jättämään kotinsa ja kotiseutunsa Karjalan kannaksella, jälkimmäisellä kerralla neljän pienen lapsen kanssa. Nuorin oli kolmiviikkoinen rintalapsi.

Vielä liki yhdeksänkymmenvuotiaana mummi muisteli, kuinka pahalta tuntui, kun vanha mummo pyysi junassa tilkkaa maitoa, eikä hän voinut antaa. Kaikki vähäinen juoma tarvittiin omille lapsille. Kolmivuotias äitini nostettiin täpötäydessä junassa hattuhyllylle nukkumaan. Hän muistaa sen. Samoin pysähdyksen Elisevaarassa. Ja tädin joka nukkui maassa, eikä herännyt. Äitini perhe myöhästyi edellisestä evakuointijunasta. Jos olisivat ehtineet siihen Elisevaaran kautta kulkevaan junaan, en istuisi tässä työpöytäni ääressä pohtimassa sukuni tarinaa.

Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta 1944 oli jatkosodan tuhoisin lentopommitus Suomen hallitsemalla alueella.

Elisenvaaran asemalla oli yli tuhat ihmistä, lähinnä evakkoon matkaavia karjalaisia.

Neuvostoliittolaiset moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa. Vartin kestäneessä pommituksessa surmansa sai arviolta yli 150 evakkoa, joista suurin osa oli naisia ja lapsia

Olen ylpeä karjalaisista juuristani, siirtokarjalaisten kamppailusta ja selviytymisestä sodanjälkeisessä Suomessa, sekä siitä miten se on vaikuttanut kasvatukseeni ja arvomaailmaani. Olen kiitollinen kaikista niistä pitkistä, avoimista ja polveilevista keskusteluista, joista sain 34-vuotiaaksi saakka käydä mummini kanssa; kasvusta nuoressa Suomessa, sota-ajasta, luopumisista, vastuusta, huolesta, huolenpidosta, perheen merkityksestä ja tärkeydestä.

Äitini lapsuudenkodissa oli tiukka kuri, samoin omassani, ja huomaan vieneeni tiettyjä ylisukupolvisia arvoja, kurinalaisuutta ja vanhempien henkilöiden kunnioitusta ja arvostusta myös omille, 2010-luvulla syntyneille tyttärilleni. Heittäydyimme kerran raitiovaunussa juttusille elämänlämpöisen 92-vuotiaan rouvan kanssa, ja silloin 7- ja 6-vuotiaat tyttäreni teitittelivät häntä vaikken ollut opettanut heille sellaista. Vai olinko?

Mummi ja vaari – äidinäitini ja äidinisäni – tapasivat 1930-luvun alussa Parikkalan suunnilla tietyömaalla, missä vaari ajoi katepillaria ja mummi toimi muonittajana – siis ruuanlaiton ja huolenpidon merkeissä.

Niin, entä lapsuudenperheeni ruokaperinne ja se Marttojen kurssi? Kokkia minusta ei tullut, kaikkea muuta. Kadotin jossakin ajan juoksussa mielenkiintoni ruuanlaittoon. Omassa perheessäni ruokahuollosta vastasi puolisoni. Hellyydellä katson nyt liki 30 vuoden takaisia muistiinpanojani Marttojen kokkikurssilta, sen ajan arkireseptejä, ja huomaan kuinka aika on muuttanut ruokatrendejä. Nuo reseptit olivat paljon liikkuville ja fyysistäkin työtä tekeville ihmisille tarpeellinen energian lähde. Mutta nykyään tuskin koskaan valmistan omille lapsilleni esimerkiksi Janssonin kiusausta tai Stroganoffia. Miksi en?

Keittiössäni komeilee upouusi Penninvenyttäjän keittokirja (Marttaliitto) ja tyttäreni odottavat innoissaan, milloin osallistumme kolmistaan Marttojen kokkikurssille. Ympyrä sulkeutuu sittenkin?

Susanna Lönnqvist 49, Espoo