13.3.2024 vietettiin talvisodan päättymisen 84- vuotispäivää. Talvisota käytiin ajalla 30.11.1939 – 13.3.1940. Sodan päätteeksi Suomi joutui luovuttamaan alueitaan Neuvostoliitolle jolloin kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista. Perinnesivustolta löytyy jykevä tietopaketti talvisodasta.

Maamme ulkomaankauppa supistui Euroopassa käytävän sodan johdosta merkittävästi. Kauppaa voitiin käydä lähes yksinomaan Saksan, Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Tanskan kanssa. Kauppayhteydet länsimaihin hoidettiin Petsamon sataman kautta. Sadat kuorma-autot kuljettivat tavaroita pitkää ja huonokuntoista Jäämeren tietä Petsamoon.

Petsamon alueella oli myös ulkopoliittista merkitystä, sillä Saksa, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia tunsivat suurta mielenkiintoa Petsamon Kolosjoen kaivoksesta saatavaa sotateollisuudelle elintärkeää nikkeliä kohtaan.

Tavaravalikoima supistui sekä laadullisesti että määrällisesti. Talvisodan johdosta oli myös oma tuotanto supistunut. Viljelysmaasta oli menetetty noin 15% ja karjasta neljännes. Pian talvisodan jälkeen jouduttiin laajentamaan elintarvikkeiden säännöstelyä, joka oli toistaiseksi koskenut vain kahvia ja sokeria. Nyt sen piiriin lisättiin vilja ja voi. Lopulta syystalveen 1940 mennessä kaikki keskeiset elintarvikkeet saatettiin säännöstelyn alaiseksi.

Koska elintarvikkeiden hinnat alkoivat luonnollisesti nousta hallitsemattomasti, aloitettiin maataloustuotteita koskeva hintasäännöstely. Tämä johti puolestaan tuotteiden salakauppaan eli “mustan pörssin” kauppaan.

Heti talvisodan jälkeen alkoi kaupungeissa vaikuttaa asuntopula, sillä tuhoutuneita tai menetetylle alueelle jääneitä asuntoja ei ollut mahdollista korvata rakennustoiminnalla. Erityisesti siirtoväestö joutui asumaan uusissa kodeissaan usein hyvin ahtaasti. Vuokrien jyrkän nousun johdosta jouduttiin säätämään laki kohtuuttomien vuokrien estämisestä.

Jatkosodan aikana monet yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeät tavarat joko loppuivat kokonaan tai niiden käyttöä jouduttiin olennaisesti rajoittamaan. Tällaisia tavaroita tai aineita olivat moottoripolttoaineet, kumi, varaosat ja metalliteollisuuden tarvitsemat monet raaka-aineet. Esimerkiksi autoliikenteen supistumiseen vaikutukset olivat todella huomattavat. Tuonnilla voitiin vain osittain helpottaa tilannetta. Suomi oli lähes kokonaan Saksasta tapahtuneen tuonnin varassa. Ulkomaankaupastamme tapahtui 80-85 % Saksan tai sen miehittämien maiden kanssa.

Kaupungeissa myymälöiden näyteikkunoita oli laajalti peitetty laudoituksella pommitusten varalta joskin näytteille asetettavaakaan ei ollut paljon. Suomalaiset joutuivat sotien aikana tottumaan jonottamiseen. Jo huhu jonkin tavaran kauppaan tulosta riitti pitkien jonojen muodostumiseen.

Energian säästäminen oli koko kansan yhteisenä tavoitteena. Monin keinoin pyrittiin rajoittamaan sähkön käyttöä sekä kaikkea sellaista energiaa vaativaa toimintaa, joka ei ollut täysin välttämätöntä.

Sanaa kierrättäminen ei tunnettu vielä sotien aikana. Todellisuudessa kuitenkin Suomessa alkoi jo ennen jatkosodan alkua ennennäkemätön kierrätystoiminta. Sen käytännön järjestelyä varten perustettiin Maan Romu, joka organisoi tehokkaan järjestelmän. Kaikki mahdollinen pantiin kierrätykseen lähtien metallisista hammastahnaputkiloista ja lumpuista. Kaatopaikat, kellarit ja vintit hyödynnettiin tarkoin. Jätteiden lajittelu otettiin käytäntöön. Koko kansa osallistui kierrätykseen. Koululaiset käyttivät luokittain useita päiviä vuodessa romun ja muun jatkokäsittelyyn kelpaavan tavaran keräämiseen. Kierrätyksellä oli hyvin suuri merkitys Suomen sotaponnistelujen tukemisessa ja kansamme toimeentulon turvaamisessa.

Lähde (teksti): Kadettikunta, veteraanienperinto.fi

Sotainvalidien ja -veteraanien asia tuli Olli-Pekalle Olavi-isän verenperintönä.

 Veljeä ei jätetä

”Tee, äiti, niitä invalideja”, olin jo kohta puhumaan oppineena pyytänyt, vaikken ollut osannut tarkemmin selittää, mitä tarkoitin.
”Nyt niitä teit”, olin sitten todennut, kun äiti oli seuraavan kerran leiponut sokeriässiä. Ässän muoto oli varmaankin jäänyt mieleeni, kun niitä oli isän invalidikavereille tarjottu. Sokeriässiä kutsuttiinkin meillä sitten invalideiksi niin kauan kuin äiti eli ja leipoi – ja yhä nykyäänkin.

Meillä kyläili invalideja, sillä isäni Olavi – sotainvalidi itsekin – toimi Sotainvalidien Veljesliitossa. Vaikka eihän veteraanien homma ollut suomettumisen vuosina kovin suosittua, kun sotaakäymätön sukupolvi oli Neuvostoliittoon kallellaan ja vähätteli sotaakäyneitä. Invalidiliiton toiminta ei kuitenkaan ollut poliittista, vaan tärkeintä oli avustaa ja antaa vertaistukea. Varmaan tämä ”veljeä ei jätetä” -asenne oli jäänyt sodasta.

Kysyin kerran isältä, keitä hänen ryhmässään ja joukkueessaan oli ollut sotimassa, ja hän vastasi silmäkulma kyyneltyen, että ”Iisveden jätkiä parempia miehiä ei maailmassa ole”. Kauheiden muistojen takia sodasta ei kotona puhuttu. Isän tekemisistä kyllä kuultiin sitten hänen kavereiltansa, jotka kiittelivät henkensä pelastamisesta.

Isä oli haavoittunut Syvärillä talvisodassa oikeaan käteen. Vihollisen tähtäin oli ollut otsaan, mutta osuma tuli peukalon ja etusormen väliin. Vamman vuoksi isän oli pitänyt opetella vasenkätiseksi. Käsi oireili aina 1970-luvulle saakka: haavoittuneeseen sormenhankaan ilmaantui aina silloin tällöin märkivä paise, ja usein sen mukana pieni luunsiru.

Viljasäkin suuta pitelemällä avustustyön alkuun

Invalidien auttaminen periytyi isältä meille pojille.
Vuonna 1957 vietettiin meillä Kannilassa sunnuntai-iltapäivää, kun puhelin soi ja isää pyydettiin puhelimeen. Puhelun loputtua läksimme vilja-aittaan. Me pojat pidimme säkin suuta auki, ja isä laittoi kolmeen säkkiin vehnää. Se oli arvokkainta, mitä aitassa oli. Pian pihaan ajoi palokunnan musta Skoda-farmari, säkit nostettiin autoon ja myöhemmin vilja myytiin kauppaan, joka tilitti rahat sotainvalidien järjestölle. Nykyäänkin saattaa nähdä vanhassa aitassa kuparisen merkin, että talo on lahjoittanut viljaa invalidien keräykseen.
Minä ja veljeni katsomme veteraanien ja invalidien auttamistyömme alkaneen tästä tapahtumasta. Sillä tiellä olemme edelleen.

Asuimme tosiaan maatilalla ja töitä riitti, sillä eihän sodan jälkeen ollut koneita apuna. Pikkupojasta asti sai tehdä työtä, mutta se ei ole mitään pahaa tehnyt – päinvastoin. Yhdessä tehden sitä oppi nuoresta asti ottamaan vastuuta pienistä tehtävistä. Suuriakin töitä tilalla oli, sillä 1950-luvun loppupuolella meille rakennettiin navetta ja satavuotiasta huonokuntoista asuinrakennusta remontoitiin, mikä oli raskas ja voimia vaatinut urakka, varsinkin kun kaikesta oli vielä pulaa.

Ei myöskään ollut samanlaisia tukiverkostoja kuin nykyään, joten veljeäni ja minua huolestutti, kun isäni noihin aikoihin sairastui ”aasialaiseen”, kuten silloin sanottiin. Meillä oli kumminkin kotitalo ja -tila, mutta sodan jälkeen monet veteraanit olivat jääneet aivan tyhjän päälle. Joillekuille ei jäänyt sodasta muuta kuin vaatteet päälle.

Onneksi oli sentään töitä tarjolla, kun sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus. Meilläkin oli kesällä heinäntekoaikaan ”renkejä” apuna. Silloinhan miehiä kierteli kysymässä töitä, eikä palkka varmaan ollut kovinkaan suuri, mutta sai ainakin ruokaa. 1960-luvulla kiertävät miehet loppuivat, kun Suomi alkoi teollistua ja maatalous koneellistua.

Ajat paranevat

Sodan jälkeen isän sotavamman haitta-aste oli määritelty 30-prosenttiseksi, mutta 1970-luku toi uuden ajan ja isä sai kutsun Jyväskylään tapaturmavirastoon, jossa vamman asteeksi todettiin 50 prosenttia.

Kuntoutukset alkoivat, mikä toi vaihtelua arkeen. Kun isä vielä maksoi äidin mukaan kuntoutukseen, he saivat yhdessä viettää harvinaista kiireetöntä aikaa. Meillä Kannilassahan Aino-äiti hoiti kodin ja isä maatalouden, ja yhdessä elettiin ilot ja surut. Äidillä oli varmasti koko ikänsä huoli isän kunnosta. Luulen, että se kaikki oli äidille aika raskasta.

Taloudellisesti isän vamma-asteen nostolla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta henkinen merkitys oli suuri. Isä niin kuin monet muutkin veteraanit olivat olleet katkeria siitä, ettei heidän uhrauksiaan arvostettu sodan jälkeen, vaan piti itse taistella vammojen kanssa ainoana tukena perhe ja saman kokeneet ystävät. Nyt painolasti keventyi, kun sodassa tehty työ tuntui vihdoin saavan tunnustuksen.

Olli-Pekka Kanninen

Koonnut: Laura Pennanen ja Alma Jylhä

 Eila Juutinen on 94-vuotias sotiemme veteraani, joka toimi jatkosodassa pikkulottana Hyrynsalmella.

Pikkulottana lapsuus loppui

Sodat koskettivat koko perhettäni. Talvisodan aikana en itse ollut vielä mukana sodassa. Meillä oli kauppa, jota isä piti ja minäkin olin siellä auttamassa. Lisäksi kävin sairaanhoitajakursseja, jonka jälkeen liityin pikkulottiin.

Molemmat isosiskoni olivat oikeita lottia. Veljeni jäi Venäjälle: hän kaatui heti talvisodassa. Saimme tiedon veljen kuolemasta vasta puoli vuotta kaatumisen jälkeen. Kenttäposti oli kierrellyt jossain.

Pian tuli taas eteen sota. Evakoita tuli itärajalta Hyrynsalmelle, ja itsekin jouduimme lähtemään vähäksi aikaa evakkoon.

Kun palasimme jälleen kotiin, aloitin pikkulottana. Olin 14-vuotias ja mukana kaikissa avustustoimissa kotirintamalla: Laitoimme ruokaa, teimme vaatteita ja autoimme evakkoja. Iltaisin kirjoitimme kirjeitä ja kudoimme käsineitä vietäväksi tuntemattomille sotilaille. Lisäksi toimin välillä puhelinsantrana ja ilmatorjunnassakin.

Olin myös kirkolla laittamassa Suomussalmelta tuotuja kaatuneita arkkuun. Sankarivainajia tuotiin kuorma-autoilla, ruumiit olivat jäykistyneitä.

Evakossa aloitettiin alusta

Sodan loppuvaiheessa tuli taas evakkoon lähtö, oli vain pari tuntia aikaa valmistautua. Ensin saksalaiset polttivat koko Hyrynsalmen, meidän kaupankin. Vain kirkko jäi. En ymmärtänyt silloin nuorena, miten saksalaisista tuli vihamiehiä, kun ensin olivat niin ystävällisiä meille.

Isot lotat lähtivät teitä pitkin karjaa kuljettamaan, ja me muut teimme evakkomatkamme junalla.

Perillä Kruunupyyssä oli taas aloitettava elämä alusta. Eräs kauppias huomasi minut ja sanoi, että olen ahkeran oloinen ja että voisin tulla auttamaan häntä hänen kaupassaan. Niin sain heti töitä ja elämä haki uusia uomiaan.

Omin käsin ja muiden avuin eteenpäin

Kun evakosta pääsi pois ja palattiin kotiin, kaikki alkoivat heti rakentamaan. Saimme pieniä sotakorvauksia, kun kaikki oli mennyt.

Aluksi asuimme parakissa Hyrynsalmen asemalla. Siinä oli yksi huone ja pieni keittiö, ja talvella laitettiin viltti oven eteen, kun oli kylmä ja veti. Siinä pidimme taas pientä kauppaakin.

Pitkän aikaa sodan jälkeen oli kovaa työtä ja pulaa kaikesta. Vaatteita kierrätettiin ja Amerikasta tuli apua Suomelle. Eikä jäänyt ruokaa poisheitettäväksi. Kaikki syötiin mitä oli, tehtiin leipäressua, leivänkannikoille kaadettiin lämmintä maitoa. Iltaisin käytiin suksilla korpikylissä hakemassa jäisiä lanttuja, että saatiin syötävää.

Sellaista aikaa se oli, mutta kaikki auttoivat toisiaan. Missä oli jotain antaa, niin annettiin tarvitseville. Kun sodan jälkeen oltiin mukana talkoissa, yhdessä annettiin kaikki, sormukset ja kaikki, että saataisiin autettua Suomea jaloilleen.

Menin kihloihin vuonna 1945 ja naimisiin seuraavana vuonna. Sain häitä varten Hyrynsalmen pappilasta mustat kengät lainaksi, ja minulla oli äidin siskon huntu lainassa.

Mieheni oli rakennusmies ja saimme ostaa vanhan lottakahvilan, josta teimme ensimmäisen kodin.

Kun meille oli vauva tulossa, sain lankoja että sain ommeltua pikkuiselle vaatteita. Ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena, koska hän oli kuristunut napanuoraan. Sitten meille syntyi vielä kolme lasta. Kuopuksen syntymävuonna 1952 muutimme Hyrynsalmelta pois.

 Monet perheet lähtivät Australiaan. Minäkin katsoin silloin karttapalloa, mutta totesin, että en uskalla lähteä perheen kanssa niin kauas.

Me muutimme Espooseen. Ensin oli vaikea löytää kotia sieltä, mutta sitten pääsimme erään rouvan yläkertaan. Saunarakennus oli pihapiirissä. Meillä oli marjapensaita, kaadoimme ja pilkoimme puut, pyykättiin käsin, tyhjennettiin vessa. Lauantai oli saunapäivä ja pyykkipäivä. Sunnuntaina sai viikoksi puhtaat vaatteet taas.

Ei elämä ennen ollut niin paljollista kuin nykyään. Kunhan selvittiin eteenpäin. Eikä siitä osannut valittaa, kun ei tiennyt paremmasta. Kaikki piti tehdä itse. Ei voinut kaupasta mennä hakemaan. Lapsille tein itse kaikki vaatteet ja itse kirjailtiin taulutkin seinille.

Kädet ahkeroivat yhä

Nyt vanhimmat lapseni ovat jo yli seitsemänkymmenen. Itse olen 94-vuotias, ja perhettäni on viisi sukupolvea elossa. Leskenä olen ollut vuodesta 1967 saakka.

Olin koko ikäni kaupassa töissä, mutta nyt kudon ja ratkon ristisanoja. Jouluksi kudoin 42 paria villasukkia. Annan kaikille, jotka käyvät täällä. Minä myös aina leivon, vaikka olisi vähäisiäkin aineita, ja tarjoan vieraille.

Kasvatan takapihalla kaikkea mahdollista: viinimarjoja, raparperia, tomaattia ja perunaa, persiljaa ja tilliä. Kukkia on kesällä aivan kamalasti. Naapurit ihmettelevät, kuinka minä saan kaiken kasvamaan.

Ei minulla ole sairauksia ollut, mutta kun olen kassalla istunut paljon, niin polvi on joskus kipeä. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on, niin menee hyvin. On vaikeuksiakin ollut paljon. Mutta enkelit ovat istuneet olkapäillä. Olen saanut apua, jos olen apua tarvinnut.

Hyrynsalmen asukkaista sota-aikana on tehty koskettava tv-dokumentti Rata: kuinka sota kohtasi korpikansan. Myös Eila Juutista on haastateltu siinä. Ohjelma on esitetty hiljattain Alfa TV -kanavalla.

Kiitos haastattelusta Eila Juutiselle.

Laura Pennanen

Sydän jännityksestä pamppaillen näppäilen muonituslotta Svea Roeringin (o.s. Westerholm) puhelinnumeron ja kuuntelen hälytysääntä. Vaikka olen jo viidenkymmenen, on Bärosundin saaressa Länsi-Uusimaalla elokuussa 1921 syntynyt Svea kunnioitettavasti kaksi kertaa vanhempi. Puhelimeen vastaa virkeä ja ystävällinen ääni.

Isäni 1940-luvun syntymäkoti oli Helsingin Etu-Töölössä sijainneessa Maanviljelijäin maitokeskuksessa Kampin Narinkkatorin vieressä. Maitokeskus käsitti melkein koko korttelin Arkadiankadun, Olavinkadun ja Salomonkadun rajaamina ja kätki suojiinsa mm. meijerin, leipomon, konttorin sekä asuntoja. Kuuntelin lapsena silmät pyöreinä elämäntyönsä leipurina tehneen isänisäni sota-ajan muistelmia hänen kertoessaan kotitaloon osuneesta palopommista, sen seurauksena pahoin vaurioituneesta porraskäytävästä ja kädestä, joka näkyi romahtaneista rakenteista. Uhri oli tuttu. Vasta aikuisena ymmärsin mistä oli kyse.

Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä marraskuun 30. päivänä 1939 kolmen pommikonelaivueen aalloissa. Muun muassa linja-autoaseman vieressä sijainneeseen Maitokeskuksen taloon osui. Räjähtäneitä rakenteita lensi kadulle ja autoja oli ilmiliekeissä. Talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa kuoli 91 helsinkiläistä.

18-vuotias Svea Westerholm asui samaan aikaan siskonsa ja veljensä kanssa Dagmarinkadulla, muutaman korttelin päässä Maitokeskuksesta. Bärosundin saaresta 14-vuotiaana Helsinkiin Privata svenska flickskolaniin opintietään jatkamaan muuttanut, ja sittemmin työnteon radiolupakonttorissa aloittanut Svea kuuli marraskuun viimeisen päivän aamuna radiosta, että sota oli syttynyt.

– Tuntui epätodelliselta kuulla että vihollinen on hyökännyt, hän kertaa traagisen aamun tunnelmia ja jatkaa naurahtaen:

– Kävelimme siskoni kanssa keskellä Mannerheimintietä raitiovaunukiskoja pitkin kohti Kasarmitoria, jossa siskoni työskenteli. Minun työpaikkani oli Ritaritalossa. Me viattomat tytöt ajattelimme, etteivät mahdollisista pommeista sinkoavat sirpaleet sinne saakka osu.

Kohtalokkaiden pommien osuessa Maitokeskuksen taloon oli Svea Westerholm paraikaa asioimassa parin sadan metrin päässä Postitalossa. Ilmahälytyksen kuultuaan hän juoksi talon pommisuojaan.

– Olivat ne erikoisia aikoja. Mutta nuorena on niin joustava, että mukautuu nopeasti uusiin oloihin, Svea Roering kertoo liki 81 vuotta myöhemmin.

Kodin arvot elämäneväinä

Talvisodan sytyttyä Svea liittyi Lotta Sväd –järjestöön. Hän toimi epävirallisena lottana Bärösundin puhelinkeskuksessa puhelinsensuurissa.

– Äitini Ellen oli Bärosundin Lotta Svärd –paikallisjärjestön puheenjohtaja. Arvot tulivat jo kotikasvatuksessa. Jokaisen suomalaisen suoritus oli tärkeä, kaikkia tarvittiin maanpuolustuksessa ja maata palvelemassa.

Osallistuminen oli itsestään selvää. Svea toimi myös ilmavalvontatehtävissä. Fagervikissä oli IV torni, josta ilmoitettiin Tammisaareen lentokonehavainnoista. Svea osallistui vuonna 1940 Lotta Svärd –järjestön muonituskurssille ja antoi lottalupauksensa juuri ennen jatkosodan syttymistä 1941.

– Minun oli tarkoitus työskennellä tiskaajana Joosepiksi kutsutussa sairasjuna J9:ssä kaksi viikkoa syksyllä 1941, mutta kun esimiehet huomasivat, että olin kova tekemään töitä, komennus venyi kolmevuotiseksi.

Junassa oli 50-henkinen miehistö ja kyytiin mahtui 300 henkeä. Muonituslotta Svea Westerholmin tehtävänä oli huolehtia tiskeistä. Niitä tuli joka aterialla 13 laatikon verran. Edellisen ruokailun päätyttyä muonituslotat valmistelivat jo seuraavaa.

– Keittoastiat olivat valtavia. Kauhakin oli minun mittaiseni, kertoo Svea hyväntuulisesti.

Työkomennukset olivat pitkiä ja lomaa sai harvoin. Silloin Svea pääsi viikoksi Etelä-Suomeen kotiseudulle.

– Olihan sitä työtä paljon, mutta nuorena jaksaa! Olin saariston tyttönä soutanut osan koulumatkaani saaresta toiseen ja koulun jälkeen hain maatilalta tarvikkeita. Fyysistä työtä raikkaassa ilmassa. Ja sujuihan se jatkosota siellä junassa, tiskaten. Meillä oli hyvä henki.

Vaikka sairasjuna J9 suoritti raskasta velvollisuutta kuljettaessaan haavoittuneita läntisen Suomen sairaaloihin mahdollisimman kauas rintamasta, löysi elämä tiensä myös Jooseppiin. Junan lämmittäjänä työskenteli muuan Woipa Roering.

– Meillä oli kyllä hyvä avioliitto, vaikka ensin meillä ei ollut edes yhteistä kieltä, nauraa Svea Roering.

– Mieheni oli täysin suomenkielinen ja minä taas Bärosundin tyttönä täysin ruotsinkielinen. Mutta siitä se sitten lähti. Meidän lapsistammekin tuli kaksikielisiä.

Svea ja Woipa kihlautuivat vuonna 1943 ja häitä vietettiin 1945. Esikoinen syntyi 1946 ja kaksoset 1953. Sodan jälkeen Woipa jatkoi työskentelyä junankuljettajana, Svea pääsi Posti- ja lennätinlaitokseen, jossa hän teki koko työuransa eläkkeelle jäämiseensä saakka.

– Yhteinen elämämme mieheni kanssa kesti 56 vuotta. Olen elänyt sisältörikkaan elämän ja olen syvästi kiitollinen siitä, summaa Svea Roering koko elämänmittaista, värikylläistä matkaansa.

Yhtenä osoituksena siitä on Svea Roeringin kunnioitusta herättävä kunniamerkkien rivistö: hänelle on myönnetty talvisodan ja jatkosodan mitalien lisäksi Päämajan Risti, 2. luokan Vapaudenmitali ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan mitali.

Missä kuljimme kerran

Ylitän Helsingin Mannerheimintien marraskuun 2020 aamuna Kiasman edessä olevaa suojatietä pitkin. Aurinko näyttäytyy syysmyrskyisen yön jälkeen ja korostaa nykytaiteenmuseon vieressä seisovan Postitalon keltaista väriä. Kenties nuori Svea kiirehti juuri tästä kotiin pommisuojasta päästyään marraskuussa 1939.

Nykyään Svea Roering asuu Helsingissä ruotsinkielisessä seniorikodissa omassa kaksiossaan. Hän käy päivittäin kävelyillä ja osallistuu seniorikodin aktiviteetteihin, kun kaipaa seuraa.

– Ja käyväthän nämä minun lapseni täällä kyläilemässä. Vaikka eivät he enää lapsia ole, 70-vuotiaita jo, hän kertoo hymy äänessään.

Svea Roering on toiminut aktiivisesti Helsingin ruotsinkielisten veteraanien yhdistyksessä.

– Tapaamme edelleenkin, vaikka meitä ei ole enää monta jäljellä. Jos hyvin käy, ensi vuoden elokuun 7. päivänä vietän 100-vuotissyntymäpäivääni. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, nauraa Svea Roering iloisesti ja jatkaa:

– Minulla on hyvät saaristolaisgeenit. Kaksi sukulaisistani on elänyt yli satavuotiaaksi. Suhtaudun asioihin huumorilla. Se on tärkeää elämässä ja kantaa vaikeampienkin aikojen yli. Muistakaa tekin se, hän sanoo ystävällisesti.

Kävelen vanhaa kotikatuani Arkadiankatua pitkin ja mietin heitä, jotka kulkivat tässä ennen minua. Selim A. Lindqvistin suunnittelema Maitokeskuksen talo purettiin 1973 ja paikalla on toimistotalo. Isäni ja isovanhempieni viimeinen osoite on Hietaniemen hautausmaalla, vain kilometrin päässä isän syntymäkodista.

”Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut, jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme.”
Kjell Westö Missä kuljimme kerran (Otava, 2006)

Susanna, 50

Alli Korvan kokemuksissa olisi aineksia elokuvaan. Kaikkea murhetta ja tuskaa on tullut elämässä eteen, mutta niistäkin on eletty eteenpäin. Kolmen sodan lotta Alli Korva täyttää 97. Tärkeintä elämässä ovat rauha ja rakkaus.

Suru jäi lapsen mieleen

Alli Korva (o.s. Torvinen) syntyi Rovaniemen Ounasjoen kylässä vuonna 1922. Isä oli rakentanut hirsitalon omalle synnyinseudulleen, ja Alli syntyi uuteen taloon ensimmäisenä elävänä lapsena.

–Meitä oli yhteensä viisi sisarusta, mutta yksi sisar oli kuollut vauvana. En ollut silloin vielä syntynyt. Äiti ei koskaan puhunut siitä enempää, kuulin vaan siitä lapsena.

Yksi veljeni kuoli myös. Se suru jäi lapsen mieleen. Kun me kuljimme aina kouluun Ounasjoen poikki, niin vene oli kaatunut ja veli hukkui. Äiti kulki pitkään rannalla ja itki.

Paljon oli murheita, mutta onneksi myös paljon työtä. Pienviljelijätalossa nähtiin lapsesta asti, että työtä tehdään ja kaikilla lapsillakin oli omat tehtävät.

Alli kuului myös pikkulottiin.

– Pikkulotat oli mukava kerho, koska ei meillä maalla muita huvitilaisuuksia ollut.

Sodan alkaessa lotan saappaisiin

Kun talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä 1939 – Allin 17-vuotissyntymäpäivän aattona – Alli siirtyi pikkulotista Lottiin ja totiseen työhön.

– Muistan, että ensin alkoi Kemijärven evakuointi, ja sitten nuoret miehet joutuivat tositoimiin.

Meidät lotat komennettiin heti apuun. Majoitumme evakuoituihin taloihin ja mökkeihin. Elimme kaikki, sotilaat ja lotat, samoissa tiloissa. Ei meillä ollut omia huoneita.

Päivät menivät siinä, että laitettiin sotilaille ruokaa ja keitettiin lämmintä juotavaa. Piisi oli päällä koko ajan ja leivinuunissa leivottiin. Ulkona oli kova pakkanen. Touhujen lomassa kuuntelimme radiota, tai mitä sieltä nyt kuului, kun Moskovan Tiltu häiritsi.

– Kerrottiin, että Stalin oli järjestänyt 18 000 miestä rajan pintaan hyökkäysasemiin ja sanonut, että ”eivät suomalaiset pysty taistelemaan vastaan. Sen kun marssitte rajan yli”. Suomalaisia oli vajaa tuhat.

Sotapojat kertoivat, että kuulivat venäläisten rempseää torvisoittoa. Sitä kaikki ihmettelivät.

Kotitilan elämää sota-aikana

– Meidän kotitaloon tuli myös evakoita asumaan. Evakkoperheellä oli kaksi poikaa rintamalla. Toinen poika pääsi kotiin lomalle kolmeksi vuorokaudeksi. Hän oli iloinen poika, ja minä ihastuin häneen salaa.

Kun poika lähti takaisin rintamalle, hän kuiskasi minulle, että kirjoitellaan kirjeitä toisillemme.

Alli odotti kirjettä, jota ei kuulunut, ja ajatteli pojan jo unohtaneen hänet. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin pojan kaatuneen. Se oli kova isku talossa, pojan vanhemmille ja myös isäntäperheelle. Alli itki ihastuksensa kuolemaa.

Allin isä oli lähes 60-vuotias, joten tätä ei otettu talvi- ja jatkosodassa rintamalle.

– Isä auttoi kotirintamanaisia. Kyllä naisilla oli silloin kohtuuttoman paljon työtä. He ovat paljon tehneet Suomen hyväksi, että ollaan ruokaa saatu.

Rauhan jälkeen tyhjyys

Kun talvisota päättyi, ehdot olivat järkyttävät. Liput laskettiin puolitankoon.

– Talvisodan jälkeen oli jotenkin tyhjä olo, Alli muistelee ääni väristen.

Tyhjyys kuitenkin täyttyi, kun välirauhan aikana valmistauduttiin uuteen sotaan. Lotat komennettiin lisäkoulutukseen.

– Koulutusta piti joku kapteeni. Meitä oli ainakin 50 lottaa, ja koulutus kesti kolme viikkoa. Sinä aikana meille opetettiin morsetus ja ilmavalvonta. Ja piti osata kiikkua puhelinpylväässä tähystämässä!

Sota alkoi taas

 – Kun lähdettiin pirua vastaan, piti ottaa perkele mukaan, niin kuin Lasse Lehtinen on kirjoittanut. Kahdesta pahasta piti valita. Ja kun venäläisille ei enää suostuttu alistumaan suomalaiset liittyivät saksalaisten mukaan ottamaan Karjalaa takaisin.

Jatkosodassa Allin veli haavoittui. Alli puolestaan jatkoi lottana toimimista, ja hankittu ilmavalvontavalmius tuli nyt testatuksi tositoimissa.

– Palovartijan torniin tehtiin ilmavalvontapaikka. Olin naapurin tytön kanssa parina, ja mukana oli yksi mies aseen kanssa. Vuoro oli kahdeksan tuntia kerrallaan. Meillä oli kaava ja koodi, jolla ilmoitettiin lentokoneista Rovaniemen IVAKiin.

Sotien armoton loppunäytös.

Kun sota jatkui vielä Lapissa, Alli vei äitinsä ja siskonsa juna-asemalle, josta heidät vietiin Ruotsiin evakkoon. Itse hän lähti viimeisellä junalla.

 Saksalaisilla oli aseet, ja he tarkastivat junan. Jokaisen sillan, jonka ylitimme, saksalaiset räjäyttivät takana. Kaikki sillat poltettiin.

Kotikonnut ja hävitetty Rovaniemi – kaikki oli raunioina. Myös lottakokemus päättyi lohduttomiin ja ristiriitaisiin tunnelmiin.

– Olin ollut lottana talvisodan ensimmäisestä päivästä lähtien, ja kun sota loppui, kuulin radiosta vain, että ”lottajärjestö on lopetettava, koska se on fasistinen järjestö ja ollut koko Suomen sotaväen selkäranka”. Oli tyrmistyttävää, että lottia pidettiin niin vaarallisina. Sodan aikana meidän kaikkien apua tarvittiin.

Kiitos, kolmen sodan lotta

Työtä Allilla on siis riittänyt lapsesta alkaen. Lottatyön jälkeen Alli aloitti kansakoulun opettajana, palasi evakosta Rovaniemelle ja teki siellä elämäntyönsä Rantavitikan koulun rehtorina.

Sotiemme naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.

Laura Pennanen

Maailmalla ja Suomessa koronaviruksen aiheuttama poikkeustila jatkuu. Varsinkin vanhemmat ihmiset ovat joutuneet viettämään pitkiä aikoja erityksissä ja pohtimaan tuntematonta uhkaa.

Koulutetut hoitoalan ammattilaiset ovat taistelleet etujoukoissa viruksen hyökkäyksiä vastaan. Suurkiitos ja kunnia heille! Mutta, ilman yhteistä päätöstämme taistella tuntematonta hyökkääjää vastaan, emme olisi selvinneet eteenpäin. Yhdessä puolustautumisen kyvyn me suomalaiset olemme saaneet edellisiltä sukupolvilta.

Maamme talous on kokenut kovan kolauksen. Nyt rakennamme korona-ajan yhteiskuntaa yhdessä. Paluu entiseen normaaliin on vaikeata, ja uuden normaalin luomiseen tarvitaan muutakin kuin rahaa ja aikaa. Siihen tarvitaan edelleen kaikkia suomalaisia, niin kuin sotiemme jälkeenkin.

Kun muistelemme, millaisesta tilanteesta vanhempamme ja isovanhempamme joutuivat rakentamaan Suomen uudestaan, voimme toiveikkaana ottaa mallia ja saada tämänkin kriisin jälkeen rattaat pyörimään. Muistetaan ”kaveria ei jätetä” -asenne.

Suurimmaksi onneksi olemme saaneet tehdä päätöksiä itsenäisenä hyvinvointivaltiona.

Sotiemme naiset

Pia Mikkonen (55v.) muistelee sota-ajan eläneitä isoäitejään lämmöllä. Isänmaa ja turvallisuus olivat heille enemmän kuin kunnia-asia.

– Molemmat isoäitini ovat kotoisin Pohjois-Savosta, toinen Heinävedeltä ja toinen Keiteleeltä, tai oikeammin Hamulan kylästä.

Hamulan mummi Vappu, oikealta nimeltään Aleksandra Walpuri, syntynyt 26.5.1904, olisi nyt 116- vuotias.  Heinäveden mummi Hilja Maria olisi nyt 100- vuotias, hän oli syntynyt 8.10.1919.

Mummit olivat ahkeria tekemään työtä

Molemmat isoäitini olivat maalaistalojen emäntiä. Molempien mummoloiden päätoimeentulo olivat lehmät ja vilja. Mummoloissa oli myös pienet kasvimaat, joissa kasvatettiin perunaa, porkkanaa, avomaan kurkkuja, mansikoita ja herneitä. Molemmat mummini olivat käyneet sen ajan karjakkokoulun.

Oikeastaan voin kuvailla molempia isoäitejäni samalla tavalla, sillä he olivat perinteisiä savolaismummoja. Kutsuin heitä kumpaakin mummiksi.  He olivat ahkeria tekemään työtä ja hyviä ruuan laittajia. Aamuvarhaisella he menivät navettaan ja päivä jatkui tilan töiden parissa iltaan saakka, sitten saunottiin.

Parhaita hetkiä minulle oli, kun viikonloppu tuli. Silloin autoin Hilja-mummia siivoamaan ja leivoimme leivinuunissa pullaa ja karjalanpiirakoita. Niitä tuoksuja en unohda koskaan. Nyt ylpeänä voin kertoa karjalanpiirakoiden muotoilun onnistuvan aina!  Nelilettisen pullapitkon muotoilua opettelen edelleen.

Paljon työtä kotirintamalla

Hamulan mummi Vappu oli iäkkäämpi ja pappani Eino oli Talvisodassa mukana. Vappu-mummi oli kotona lasten kanssa, isäni oli Talvisodan alkaessa neljävuotias ja hänen siskonsa kaksivuotias.

Heinäveden mummi, Hilja, oli nuorempi ja varmaankin hän oli myös omassa kodissaan, maatilalla. Äitini, Sirpa, on syntynyt vuonna 1943, jatkosodan aikaan.

Sotaa ja sen menetyksiä surtiin hiljaa

Hamulan mummin kanssa en jutellut sodasta, eikä hän koskaan siitä puhunut. Olin sen verran nuori, että silloin ei oikein historia-asiat kiinnostaneet. Olen kuitenkin kuullut tädeiltäni, että Vappu oli hyvin uskovainen ja piti pyhäkoulua, sodankin aikana, silloin kun sitä voitiin pitää.

Heinäveden mummin kanssa ei myöskään puhuttu sota-asioista. Koska hän oli kotirintamanainen, niin veteraaneihin töihin tultuani, hommasin hänelle kotirintamanaisten mitalin. Se oli hänelle todella liikuttava hetki ja näin, että hän piti tätä ”ansiomitalia” erittäin arvokkaana tunnustuksena.

Liputuspäivinä Suomen lippu salkoon

Kummatkaan eivät näistä asioista puhuneet. Näki ja tunsi kuitenkin, että isänmaa on heille arvokas asia, sillä aina liputuspäivinä molemmissa mummoloissani nousi Suomen lippu salkoon.

Isänmaan arvo

Turvallisuudesta tai sen ”hakuisuudesta” kertoo ehkä se, että Heinäveden mummolani tilan läpi rakennettiin Varkaus-Joensuu -valtatie. Koska tämä tiehanke vei papaltani maita, niin heille tarjottiin maatilaa jostain nykyisen Helsinki-Vantaan lentokentän tienoilta. He eivät kuitenkaan halunneet lähteä kodistaan mihinkään, vaan tyytyivät pienempiin korvauksiin.

Mummini olivat tyytyväisiä omaan elämäänsä. He olivat molemmat uskonnollisia ja kasvattivat lapsiaan kurissa ja rakkaudessa. Luulen, että mummeiltani olen saanut iloisen ja positiivisen luonteenlaadun sekä luottamuksen siihen, että elämä kantaa. Luterilaiset opit työn tunnollisesta ja ahkerasta tekemisestä tulevat varmaankin paljolti heiltä.

He ovat hyvin positiivisia ja suhtautuvat elämään sitä kunnioittaen. Rauha ja viisaus jotenkin hehkuu heistä.

He ovat todella sisukkaita ja aikaansaavia. Myönteinen elämänasenne kaikissa tilanteissa sekä uskollisuus ovat myös heille tyypillisiä piirteitä. Pienestä he eivät koskaan valittaneet, kantoivat surun ja tuskan monesti itse.

Jatkan työtä Suomen ja turvallisuuden puolesta

Turvallinen ja luotettava isänmaa, taloudelliset ja hyvät elämän lähtökohdat antava Suomi on maa, jota arvostan. Arjen turvallisuus on erittäin tärkeää meille jokaiselle. Toivon, että saan tehdä sekä Suomen turvallisuuden että suomalaisten arjen turvallisuuden edistämistä työkseni myös tulevaisuudessa.

Kun kyselin tarkempia taustatietojani mummeistani, niin tätini kertoi, että Vappu-mummini oli ollut karjakkona Hiekan luostarissa (ent. Konevitsan luostari) ja siellä hän oli tavannut pappani Einon.

Toivotamme teille kaikille oikein mukavaa alkavaa lokakuuta!  Huolehditaan toisistamme ja pysytään terveinä.

Pia Mikkonen

Pia Mikkonen tekee arvokasta työtä sotiemme veteraanien ja sotiemme naisten parissa. Lisäksi hän kuuluu Reserviläisliittoon sekä toimii sotilaskotisisarena

Vuonna 1940 avioliittoon vihkimisten määrä lähti jyrkkään nousuun, kun taas alkukesästä 2020 kirkollisten vihkimisten määrän arvioidaan laskeneen peräti 40 prosenttia. Syynä kumpaankin on sota-aika, jälkimmäisessä tapauksessa sota näkymätöntä vihollista vastaan. 1450-luvulla rakennettu Helsingin pitäjän kirkko valmistautuu syyskuussa 2020 jälleen yhteisvihkimisiin.

Seison pastori Terhi Viljasen kanssa keskiajalla rakennetun Helsingin pitäjän eli Vantaan Pyhän Laurin kirkon alttarin tuntumassa, missä Viljanen vihkii syyskuun kolmantena perjantaina kollegojensa kanssa pariskuntia avioliittoon tarvittaessa aamun pikkutunneille saakka joko pari kerrallaan tai useampi yhtä aikaa. Hääyö-tapahtumassa kaikki järjestelyt on tehty valmiiksi pariskuntia varten ja naimisiin pääsee vaivattomasti, mutta arvokkaasti. Valtakunnalliseksi tapahtumaksi laajentunutta Hääyötä vietetään Pyhän Laurin kirkossa 18.9.2020 kahdennentoista kerran.

Kummankin suvun isovanhempani vihittiin jo 1930-luvulla, eivätkä he surukseni ole enää kertomassa sota-ajan aikalaistodistuksia. Turvaudun siksi dokumentoitujen haastattelujen sekä alan ammattilaisen apuun, ja nyt pohdimme pastori Viljasen kanssa kirkollisten vihkimisten yhtäläisyyksiä talvi- ja jatkosodan sekä korona-pandemian aikana. Pyhän Laurin kirkko on ollut liki kuudensadan vuoden ajan tapahtumien polttopisteessä ja tuntuu luontevalta summata historiaa juuri tässä, vihkiryijyn kohdalla.

Häät sota-aikana

1940-luvun sota-ajan Suomessa avioiduttiin ahkerasti. Liitto saatettiin solmia nuorena ja lyhyenkin tuttavuuden jälkeen. Epävarmuus tulevaisuudesta kannusti tarttumaan hetkeen, ja omat vaikutuksensa oli myös vihkimistä varten saadulla lomalla ja rintamalla olevien puolisoille, kotirintamalle, maksettu palkka.

Helsingin kaupunginmuseosta kerrotaan, että sota-aikana 1940-luvulla ja sen jälkeen vihkiseremonia oli usein pienimuotoinen ja vaatimaton ja vihkipuvut sen mukaisia. Vihkiasuja myös lainattiin sukulaisilta ja tuttavilta, koska kankaista ja tarvikkeista oli pulaa. Vihkipukuna käytettiin lottapukua tai arkimekkoa, pientä hattua ja valkoisia puuvillakäsineitä. Miehet käyttivät joko frakkia, mustaa pukua, Suomen armeijan sotilaspuvun juhla-asua tai suojeluskuntapukua. Hääjuhlan järjestämistä hankaloitti se, että kaikesta oli pulaa. Kaikki jalkineista jauhoihin ja kermasta kananmunaan oli kortilla. Kahvi esimerkiksi oli mennyt kortille jo 1939 ja huhtikuusta 1943 alkaen se oli pelkkää korviketta.

Myös tanssiminen oli kortilla. Tanssikielto tuli voimaan talvisodan alussa ja uudelleen jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941. Tanssien järjestämistä pidettiin sopimattomana, aikana jolloin miehiä kaatui rintamalla. Ainoan luvallisen poikkeuksen teki häätilaisuus, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin, silloinkin muiden vain katsellessa.

Niukkuus läpäisi yhteiskunnan kaikilla elämän osa-alueilla ja kosketti vihkipareja muullakin tavoin: Suomen maanpuolustus tarvitsi poikkeusoloissa kipeästi varoja, ja kevättalvella 1940 käynnistettiin kultakeräys, jota olivat organisoimassa Suomen Ilmapuolustusliitto, Lotta Svärd -järjestö, Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto ja Suomen pankki. Noin 315 000 avioparia luovutti valtiolle kultaiset vihkisormuksensa saaden niiden tilalle rautasormuksiksi kutsutut uushopeasta, alpakasta, valmistetut sormukset.

Vantaan Pyhän Laurin kirkon ja sitä ympäröivän Helsingin pitäjän kirkonkylän historiaa on tallennettu tarkasti. Muun muassa Vantaan kaupunginmuseo ja kotiseutuyhdistys Vantaa-Seura julkaisevat alueen kulttuurihistoriasta kertovia vuosikirjoja.

Helsingin pitäjän kirkonkylässä asuva Gunnar Weckström (s. 1935) on pitäjän pitkäaikaisen ja maineikkaan rovastin, kirkkoherra Otto Weckströmin (1892-1972) poika. Gunnar asui lapsena Pyhän Laurin kirkon pappilassa ja kertoo:

”Vuodesta 1941 sain toisinaan toimia vihkiäisten todistajana. Lomat rintamalta olivat usein hyvin lyhyitä ja pari tuli lyhellä varoituksella pappilaan tullakseen vihityksi Oton palmun alla. Jos kukaan rippikoulun käynyt ei sattunut olemaan paikalla, sain minä istua ruokasalin sohvalla ja toimia todistajana. Oli tietysti täysin laitonta, että kuusivuotias toimi todistajana, mutta hätä ei tunne lakia ja rikos on nykyään jo vanhentunut. En nähnyt mitään, mitä palmun alla tapahtui, mutta osaan edelleen vihkikaavan sekä ruotsiksi että suomeksi!” 

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii

Terhi Viljanen on tähän astisen työuransa aikana vihkinyt 65 hääparia, joista 20 Hääyössä. Aivan kuten sota-aikana, on joka syyskuisessa tapahtumassakin joukkovihkimisiä. Mutta miksi nykypari valitsee yhteisvihkimisen?

– Kaikki hääparit eivät halua olla huomion keskipisteenä ja yhteisvihkiminen vähentää jännitystä. Toisaalta kaikilla pareilla ei ole mukanaan ystäviä tai sukulaisia. Vihkiminen ryhmässä luo yhteisöllisyyden tunnetta. Koska Hääyö on matalan kynnyksen vihkitapahtuma, on ilahduttavaa nähdä erilaisten ja eri ikäisten parien laaja kirjo. Näin myös suhtautuminen vihkimiseen on erilainen, mikä näkyy pukeutumisessakin: toisilla on rennosti farkut, toisilla juhla-asu. Näen tässä yhtäläisyyden sota-aikaan, jolloin vihkiasuna oli se, mikä oli saatavilla. Tämä on minusta yksi tapahtuman hienouksia, kertoo pastori Terhi Viljanen ja jatkaa:

– Yhteisvihkimisten suosioon sota-aikana vaikutti osaltaan se, että vihkivän henkilön paikalle saaminen saattoi olla haastavaa osan papistoakin ollessa rintamalla. Toki sielläkin vihittiin. Ja varojen vähyydestä johtuen esimerkiksi sisarukset saatettiin vihkiä samaan aikaan. Hääjuhlaan haluttiin panostaa myös poikkeusaikana ja säännösteltyjä elintarvikkeita säästeltiin tilaisuutta varten.

Pyhän Laurin kirkko on ollut vuodesta toiseen Suomen suosituimpia vihkikirkkoja. Alkukesän 2020 vihkikatoon on vaikuttanut koronavirusepidemia, jota vastaan taistelemme paraikaa. Karanteenien ja kokoontumisrajoitusten hieman hellitettyä on vihkitilaisuuksia siirretty loppukesään ja alkusyksyyn.

– Pariskunnat haluavat mennä naimisiin nyt, eivätkä siirtää vihkimistä vuosilla. Tilanne on samankaltaisesti epävarma niin kuin sota-aikana 75-80 vuotta sitten. Nyt halutaan tehdä päätöksiä sitoutumisesta ja avioituminen koetaan merkitykselliseksi. Olen saanut paljon kyselyjä myös Hääyöstä, kertoo tapahtuman vastuupappi Terhi Viljanen.

Hääyö-tapahtumassa avioituminen tuo helppoudessaan mieleen 1940-luvun vihkimiset: päätöksen avioitumisesta voi tehdä nopeasti, viikonkin varoitusajalla, eikä häitä tarvitse valmistella monta vuotta ennakkoon, saati varata siihen suurta budjettia. Mukaan tarvitsee ottaa vain tuleva puoliso, sormus, henkilöllisyystodistus ja avioliiton esteettömyystodistus.

– Hääjuhla on iloinen tapahtuma tällaisena ahdistavana aikana. Avioituminen luo toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Yhteiseen tulevaisuuteen. Tällaisella juhlalla on iso merkitys meidän ajassamme, aivan kuten sillä oli sota-aikanakin, sanoo Viljanen.

Vaikka pappi toimii toivon lähettiläänä erilaisten elämäntapahtumien toimituksissa, toisinaan hänkin tulee kosketetuksi:

– Vihkiparit saavat valita sormuspuheeseen kahdesta vihkikaavan kysymyksestä, joista toinen kuuluu ”Tahdotko rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?” Erään parin kanssa ennakkoon käyty vihkikeskustelu oli erityisen hieno. He pohtivat: ”Mutta eihän rakkaus pääty toisen kuolemaan”, kertoo Terhi Viljanen hymyillen.

Ajatus pätee niin sodan kuin rauhan aikaan.

Susanna, 50

Lähteet: Helsingin kaupunginmuseo, Vantaan kaupunginmuseo, Sotaveteraanit, Vantaa-Seura, Kylä risteyksessä (Vantaan kaupunginmuseon julkaisu, 2015)

Hyvää ja viljavaa elokuuta, lukijat! Haastattelimme kuopiolaista Rauha Kajanusta, joka toimi Punaisen Ristin apusisarena jatkosodassa. Sodan keskellä nuoruuden unelmat jäivät, kuten suurimmalla osalla sodan käyneestä sukupolvesta.

Sotiemme naiset luopuivat unelmistaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Naisten sota-ajan työvelvollisuus 

Suomeen oli vuonna 1939 säädetty 18–56-vuotiaita naisia koskeva sota-ajan työvelvollisuus paikkamaan työvoimapulaa, joka syntyi työikäisten miesten lähtiessä rintamalle. Vuonna 1942 työvelvollisuutta vielä laajennettiin ikähaitarin molemmista päistä koskemaan kaikkia 15–65-vuotiaita naisia.

Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö 

Jatkososan aikana toiminut Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö (tai apusisaret tai pikkusisaret), oli vapaaehtoisten naisten terveydenhuoltojärjestö. Apusisaret toimivat kenttä- ja sotasairaaloissa sekä muissa terveydenhuollon tehtävissä sairaanhoitajien apuna. Järjestö perustettiin vuonna 1941 Suomen Punaisen Ristin (SPR) johtajan C. G. E. Mannerheimin käskyllä.

Käytännössä apusisareksi ryhtyminen korvasi työvelvollisuuden, ja koulutuksen jälkeen komennukselle oli pakko lähteä. Apusisartoiminta perustui vapaaehtoisuuteen, eikä siitä saanut korvausta. Vuonna 1943 apusisarille alettiin kuitenkin maksaa päivärahaa.

Rauha Kajanus, Iisalmesta

Apusisaria oli jatkosodan aikana kaikkiaan 3 553. Useimmat olivat hyvin nuoria, mutta joukossa oli myös aikuisia naisia.

Rauha Kajanus oli vain 16 vuotta vanha, kun hän matkusti Helsinkiin ja liittyi Punaisen Ristin Apusisarjärjestöön. Hän sai pikakoulutuksen tehtävään vuonna 1943 ja työn sotasairaalan osastolla. Työ siellä jatkui maaliskuulle 1944.

Maaliskuussa Rauha sai komennuksen Raumalle, jossa hän oli töissä Karin kansakouluun rakennetussa sotasairaalassa sodan loppuun asti.  Sieltä nuoren naisen matka jatkui edelleen Vaasaan siirtoväen sairaalaan. Kun kouluja ryhdyttiin avaamaan, sairaala lopetettiin ja Rauha pääsi kotiin.

– Lähdin Iisalmesta Helsinkiin, kun olin 16 vuotta. Olin saanut auttamisen kokemusta kotona, kun meillä leivottiin rintamalle leipää.

Sain SPR:ltä pikakoulutuksen apusisaren tehtäviin. Täytin 17 vuotta sairaalassa. Muistan, kun syntymäpäivääni vietettiin pommituksen keskellä. Tarjolla oli Ruotsista saatua lakritsia ja iso kakku ja ihan oikeaa kahvia! Se oli hienoa!

Muistoja sodasta ja Helsingistä 

Sota oli varjostanut Rauhan lapsuutta jo ennen jatkosodan apusisaraikoja.

– Se oli kyllä kova kohtalo Suomelle, kun Karjala menetettiin. Sitä ei voinut ymmärtää.

Helsingissä jatkosodan aikana apusisarena ollessani asuin sukulaistädin luona Siltasaarenkadulla, ja kävelin sieltä työmatkat Töölöön sairaalaan.

Yhtenä päivänä tuli kova ilmapommitus, kun olin tulossa sairaalasta kotiin. Kaisaniemenkatu paloi jo kahta puolta. Onneksi pääsin kuitenkin pommisuojaan. Se oli Siltasaaren kallioluolassa. Jäi niin mieleen, että luolan katto tärisi ja raplinkia tuli katosta päähän. Luola oli kostea, vettä tippui katosta. Ihmiset istuivat päät painuneina ja pienet lapset itkivät.

Kerran muistan, kun rautatieaseman vasempaan siipeen tuli pommituksessa täysosuma. Mietin, miten paljon sisällä mahtoi olla ihmisiä, kun se syttyi räjähdysmäisesti tuleen. Se on jäänyt syvälle mieleen.

Senkin muistan, miten Lauttasaareen laitettiin valot ja Helsinki pimennettiin. Siinä ampuivat sitten venäläiset ohi.

Sairaalassa työkaverinani oli yksi laborantti Riihimäeltä, ja pääsin auttamaan häntä työssään. Välillä meidän piti nousta sairaalaan katolle vartioimaan, ettei tullut pommiosumaa sairaalaan.

Kerran tuotiin nuorimies sairaalahoitoon. Turkin hihasta pulppusi verta. Mies oli juuri mennyt naimisiin, kun pommitus tuli. Vaimo taisi mennä.

Kouluja otettiin sairaalakäyttöön

– Sota-aikana kaikki koulut järjestettiin sairaalavalmiuksiin ja niihin pedattiin sängyt. Kun Kannas murtui, sieltä tuli potilaita. Silloin tein itse työtä Raumalla Karin kansakoululla, ja jouduimme hoitamaan potilaita urheilusalin pienessä pukuhuoneessa ja pesemään heitä pienissä suihkutiloissa. Monien sotilaiden jalat olivat jo mätänemispisteessä. Koetettiin antaa apua mitä pystyttiin.

Arvovieraita sairaalassa 

– Kroatian suurlähettiläältä leikattiin umpisuolentulehdus meidän sairaalassa Töölössä. Hänen vaimonsa toi miehelleen kananmunia. Ja minä kun osasin, jouduin keittämään munakokkelin suurlähettiläälle. Sain palkaksi karamellia, kun mentiin petaamaan suurlähettilään huonetta. Poikaystävälleni hän lähetti sikarin, mutta ei minulla ollut poikaystävää vielä silloin. Lähetin sikarin isälle. Oli liikuttavaa, kun sellainen suurmies antoi lahjoja minulle.

Eräs kunnianarvoinen eversti oli haavoittunut kuolettavasti, ja itse Mannerheim tuli hyvästelemään hänet. Mannerheim tuli siviilipuvussa. Meille annettiin ohjeet, ettei saa katsoa häntä eikä sanoa mitään. Näin hänet: hän oli pitkä mies, ja hän peitti kasvonsa takin kauluksella, sillä halusi olla tuntematon, koska Helsingissä oli vakoojia.

Ei näistä saanut puhua sota-aikana.

Muistojen virtaa 

– Edesmennyt mieheni haavoittui Omelian (Rukajärvi) motissa jo vuonna 1939. Hän parantui, mutta hänelle jäi pysyvä sydänvika. Hän kuoli 86-vuotiaana Kaunialan sotavammasairaalassa.

Miinanraivaajat ja pikkusisaret saivat veteraanijärjestöltä kuntoutusjaksoja. Minä en enää pysty menemään minnekään, kun olen halvaantunut. Mutta saan siivousapua ja apteekkikäyntejä. Minulla on turvapuhelin. Yhtenä yönä hoitajat tulivat minua hoitamaan, ja hoisivat kuin pikkulasta. Pesivät ja pistivät nukkumaan. Halvauksissa on mennyt kolmesti puhe, ja kerran piti opetella kävelemään uudestaan.

Varaamalla ja ostamalla Sotiemme naiset merkin veteraanit.fi -sivustolta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille sekä tuet heitä ja veteraaneja.

Suurkiitos haastattelusta ja muistoista Rauha Kajanukselle.

Teksti: Laura Pennanen

(”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13)

Lämpiminä hehkuvat heinä- ja elokuu ovat kesähäiden suosituimpia kuukausia ja Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luku kuullaan usein vihkitilaisuuksissa arjen kestävyyttä ylistävänä vertauskuvana.

Paljon siteeratut raamatun sanat voidaan käsittää myös universaalissa asiayhteydessä. Vaikeina yhteiskunnallisina aikoina noilla ristin, ankkurin ja sydämen symboleilla on ollut merkitys myös valtionjohdossa. Olivat ne sitten sota-ajan koti, uskonto ja isänmaa –kulmakivet tai pääministeri Sanna Marinin tiedotustilaisuus koronavirusepidemian kysymästä henkisestä kriisinkestävyydestä keväällä 2020.

Usko

Kuuntelen mielelläni radiosta hyvin toimitettuja puheohjelmia ja podcasteja. Kuluneena keväänä olen seurannut koronavirusuutisoinnin lisäksi talvisotaa käsitteleviä historiadokumentteja. Peilailen ajankuvausten kautta äitini puoleisen suvun siirtokarjalaista perintöä itsessäni sekä elämääni naisena, äitinä ja työni tekijänä pohjoisessa hyvinvointivaltiossamme.

Suomen neljänneksi presidentiksi vuonna 1937 valitun Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio (1878-1954) hoiti näkyviä edustustehtäviä miehensä sairastellessa paljon. Jouluna 1939, kun talvisotaa oli käyty vajaa kuukausi, piti Kaisa Kallio radiossa puheen, jossa hän valoi uskoa sotaan joutuneeseen kansakuntaan:

”Me olemme tänä melskeisenä aikana kokeneet, kuinka isänmaan rakkaus on yhdistänyt kaikki suomalaiset yksimieliseksi kansaksi. Monet kodit ovat joutuneet antamaan isänmaalle suurimman joulu-uhrin, minkä ihminen voi antaa. He ovat antaneet kalleimpansa taistelussa isänmaan puolesta. Kun me hiljennymme siunaamaan heidän muistoaan, teemme sen täynnä kiitollisuutta. Mutta samalla päättäen, että kansamme huoltaa niitä, jotka ovat huoltajaa vaille jääneet. Kova kohtalo on yhdistänyt meidät kaikki lujaan liittoon. Se on takonut kestäväksi rakkautemme isänmaata ja lähimmäisiämme kohtaan.”

Radiopuhe on kuultavissa kokonaan Yleisradion Suomi talvisodassa -radio-ohjelman kahdeksannessa jaksossa Naisten sota. Vaikka yhteiskunnallinen uhka oli erilainen, löydän talvisodan aikaisesta puheesta paljon yhtymäkohtia kevään 2020 valmiuslain aikaan. Emmekö olekin olleet Suomi auttaa -hankkeissamme hivenen yhteisöllisempiä kuin ennen kuluvan vuoden maaliskuuta?

Kuuden lapsen äiti Kaisa Kallio oli suurtilan emäntä Nivalasta, Pohjois-Pohjanmaalta. Hänestä kasvoi erittäin suosittu presidentin rouva ja maan äiti, vaikka häntä ensin pilkattiinkin ”navetantuoksuiseksi linnanrouvaksi”.

Hän käänsi sen vahvuudekseen: Kaisa Kallio osoitti pystyvänsä hoitamaan valtiollisia edustustehtäviä erittäin arvokkaasti. Talvisodan sytyttyä hän otti kantaakseen oman roolinsa, antoi paljon haastatteluja lehtiin ja puhui radiossa.

Sekä presidentti Kallio että hänen puolisonsa olivat syvästi uskovaisia, mikä sekin ensin hymyilytti arvostelijoita, vaan ei kauan. Kalliot antoivat vakaumuksellaan voimia ja uskoa sotatilassa kamppaileville kansalaisille.

Toivo

Suomen hallitus piti maaliskuun puolivälissä historiallisen tiedotustilaisuuden valmiuslain käyttöönotosta, millaista ei oltu kuultu sitten sotavuosien. Maailmanlaajuisena epidemiana levinneen koronaviruksen rajoitustoimista hallituksesta tiedottamassa olivat pääministeri Sanna Marin, valtiovarainministeri Katri Kulmuni, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen, perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru ja opetusministeri Li Andersson. Viisi ministeriä. Kaikki naisia.

Vain kolme kuukautta aiemmin, joulukuussa 2019, 34-vuotias Sanna Marin oltiin valittu Suomen pääministeriksi. Uutinen virkaan nimittämisestä uutisoitiin näyttävästi mediassa ympärin maailman.

”Toivo on pelon vastavoima”, olemme kuulleet tänä keväänä. Myös tieto on pelon vastavoima. Suomi on vuodesta toiseen edustanut kansainvälisen, oppimista tutkivan PISA-tutkimusohjelman kärkeä. YK:n teettämässä onnellisuusraportissa Suomi rankattu on maailman onnellisimmaksi maaksi jo kolmatta vuotta peräkkäin. Kun mietin maamme olosuhteita Kaisa Kallion radiopuheen aikaan ja nyt, en voi kuin ihmetellä kuinka pieni kansakuntamme on onnistunut näissä asioissa.

Vaikka sodanjälkeisen suurten sukupolvien aallossa syntynyt, nyt jo edesmennyt isäni oli toisinaan ankara kasvattaja neljälle lapselleen, hän ei estänyt meitä tyttöjä toteuttamasta omia valintojamme. Hän ei koskaan sanonut, että jokin tie tai ammatti olisi sopivampi pojalle kuin tytölle. Hän antoi meidän löytää oman paikkamme maailmassa, vaikka sitten yrityksen ja erehdyksen kautta.

Matkustellessani nuorena maailmalla kotimaani arvostettu passi kädessäni, ymmärsin kuinka etuoikeutettu olin saadessani käydä kouluni Suomessa, missä minua ei uhattu sukupuoleni, kansallisuuteni, ihonvärini tai maailmankatsomukseni vuoksi. Tämän henkisen perinnön olen halunnut antaa nuorille tyttärilleni. ”Teistä voi tulla periaatteessa mitä vain, jos oikein kovasti teette töitä sen eteen”, kannustan heitä, kun läksyjen teko joskus turhauttaa. Nykyisen pääministerimme valinta virkaansa on hyvä osoitus nyky-yhteiskunnastamme, jossa kyvykkyys ohittaa sukupuoliroolit. Tytöttely ei ole ollut enää pitkiin aikoihin muodikasta, ja siitä kertoo myös maailmanlaajuinen Me Too –somekampanja.

Rakkaus

Lähimmäisenrakkaus ei silti kysy loppututkintoa tai ansioluetteloa. Se syntyy eletystä elämästä, kokemuksista ja myötätunnosta toisia ihmisiä kohtaan.

Kyösti Kallio on maamme presidenteistä ainoa, jolla ei ollut akateemista tutkintoa. Talonpoikaistaustalle irvailu vaihtui kuitenkin kunnioitukseen. Jo vuonna 1938 järjestettiin Kaisa Kallion 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kansalaiskeräys, joka tuotti huomattavan summan. Tavallisilta ihmisiltä saadun keräyksen tuotolla perustettiin kansalaislahjasäätiö ja Kaisa Kallion toiveen mukaisesti lepokoti naisille, jotka ”elämän vaikeuksista ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipasivat tervehtymistä ja sielunrauhaa”.

1950-luvulla Espooseen perustettu, ja siellä edelleen kuntoutus- ja työelämäpalveluita tarjoava Kaisankoti syntyi presidentin rouvan halusta tarjota uupuneille paikka voimien keräämiseen. Kaisa Kallion omaan elämään mahtui tapahtumia ja vuosia, jotka vahvistivat hänen motiivejaan auttaa vaikeissa elämäntilanteissa kamppailevia.

Saavutan näinä päivinä viidenkymmenen ikävuoden virstanpylvään. Elämäntielleni on kaikkien aikuisten tavoin osunut niin ihanilta kuin ikäviltä tuntuneita ihmisiä. Aina ei ole käynyt selväksi, miksi jotkut ovat ilkeilleet, ivanneet tai vähätelleet, ja toiset taas kohdelleet lempeydellä, auttamisenhalulla ja empatialla. Lähimmäisenrakkaudella.

Muuan 50-luvulla syntynyt rouva tuhahti minulle viime vuosikymmenen puolella, että Karjalan evakot olivat vieneet hänen sukutilansa maat eteläisessä Suomessa.

Karjalan kannakselta Pohjanmaalle jatkosodan loppupuolella vanhempiensa ja kolmen sisaruksensa kanssa evakuoitu äitini kohtasi 1940-luvun lopulla joskus käsittämättömältä tuntunutta ryssittelyä. Sodasta toipuvan pohjalaisen pikkupitäjän kohdalla se tavallaan oli ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää. Sukutilansa maalohkoja 2010-luvun Suomessa harmittelevan rouvan lauseen tarkoitusperät ovat jääneet tuntemattomiksi.

Elämä olisikin yksinkertaista, jos pystyisimme aina parhaimpaamme. Mutta juuri inhimmillisyys ja epätäydellisyys tekee meistä ihmisistä kiinnostavia.

Kaisa Kallion lämmin viisaus käy syvälle sydämeen. Omasta haastavasta elämästään huolimatta hänessä oli ihmisen kohtaamisen ymmärrys, myötätuntoa ja kyky samastua toisen elämän vaikeuksiin. ”Elämäni varrella olen tavannut hyvin paljon uupuneita lähimmäisiä, jotka kaipaavat paitsi ruumiillista lepoa ja hoitoa, myös ymmärrystä vaikeuksissaan.” Hänen esimerkkiään on helppo ihailla.

Heinäkuussa vietettiin Eino Leinon, runon ja suven päivää, joka on myös liputuspäivä. Leinon Hymyilevän Apollon (1898) edelleen ajankohtainen säe kertoo näin:

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Susanna, 49

Lähteet: Yleisradio, Kaisankoti