Tarinat ja artikkelit

30.9.2019 Maan äiti – Gerda Ryti

Suomen historia on myös suomalaisten naisten historiaa, ja lähes jokaisen suurmiehen rinnalla, niin myötä- kuin vastamäessä, on seissyt vahva ja ymmärtävä, kannustava ja rakastava vaimo.

Nyt tutustumme Suomen Tasavallan viidennen Presidentin, Risto Rytin viisaaseen vaimoon, Gerdaan.

Gerda Ryti puhui viittä kieltä, ratsasti, pelasi tennistä ja soitti pianoa. Hän oli harvinainen maailmannainen jo nuorena tyttönä ja myös Suomen Pankin pääjohtajan, pääministerin ja presidentin puolisona. Kuvassa Gerda pitämässä puhetta Helsingissä 05.07.1941. SA-kuva.

Gerda Paula Serlachius syntyi 11. lokakuuta 1886 Viipurissa varakkaaseen suomenruotsalaiseen säätyläisperheeseen. Hänen isänsä oli oikeusosaston senaattori ja korkeimman oikeuden jäsen Julian Serlachius ja äitinsä ruotsalais-aatelissukuinen Paula Emilia Söderhjelm. 1900-luvun alussa perhe muutti vakituisesti Helsinkiin.

Gerda kävi tyttökoulua ja täydensi ajan tapaan opintojaan Englannissa ja Saksassa. Englannin kieli lähensi häntä myös veljensä Ericin ystävän ja luokkatoverin, Serlachusten satunnaisen päivällisvieraan, satakuntalaisen suurtilallisen pojan Risto Rytin kanssa. Gerda opetti Ericille englantia ja Risto norkoili lähettyvillä. Gerda lähti myös oppaaksi miesten Englannin matkalle juuri ennen kuin Eurooppa luisui kohti ensimmäistä maailmansotaa.

Gerda edusti sekä miehensä rinnalla että yksin. Kuvassa Gerda vierailemassa Lotta-Svärd-keskusjohtokunnassa 1941. SA-kuva.

Suurin on rakkaus

Vuosina 1914–1916 Gerda työskenteli konttoristina Ericin ja Riston perustamassa yhteisessä asianajotoimistossa. Asianajotoimisto Serlachius ja Ryti oli muutakin kuin ystävysten ”Lafka”, sillä Gerda ja Risto rakastuivat siellä päätä pahkaa. Työpaikkaromanssi johti avioliittoon vuonna 1916 Gerdan ollessa 29-vuotias.

Kuvassa jo ”vanha” pari, presidentti ja rouva Ryti Helsingissä 1.7.1941. SA-kuva

Gerdan ja Riston perheeseen syntyi kolme lasta, mutta monien aikansa yhteiskuntaryhmän naisten tapaan Gerda oli enemmän puoliso kuin äiti. Alati vaihtuvat lastenhoitajat ja keittäjät huolehtivat lapsista ja Gerda seurasi etäämmältä lasten kasvua ja muovasi heitä hallitusti yhteiskuntaluokkansa vaatimukset täyttäviksi.

Gerda ja Risto Rytin välinen rakkaus, keskinäinen luottamus ja intohimo oli harvinaisen suurta.

Gerda sai presidentti Rytin herkän puolen esiin. SA-kuva.

Hiukan ennen häitä sulhanen kirjoitti morsiamelleen:

”Sinä olet niin puhdas, niin hyvä, niin jalomielinen. Minä tunnen olevani Sinun vaikutuksesi alainen ja sieluni puhdistuvan kuin tulessa.”

Gerdan 60-vuotispäivänä, Risto kirjoitti sellistään Katajanokan vankilassa:

”Rakastan Sinua nyt vanhoilla päivilläni vieläkin enemmän kuin silloin, joskus kaukana menneisyydessä, kun menimme naimisiin. – – – Yhteinen seikkailumme tässä realiteettien maailmassa on oikeastaan ollut hauska ja antoisa – – -.”

Maan ensimmäinen nainen

Gerda Rytistä tuli maan ensimmäinen nainen joulukuussa 1940, jolloin Suomi oli vaikeassa poliittisessa tilanteessa. Hänen aikansa presidentinlinnan emäntänä sotien vaikeina vuosina 1940–1944 ei ollut edustamista vaan vaikeiden aikojen kestämistä ja itsekuria vaativaa esikuvana olemista. Gerda tuki Ester Ståhlbergin työtä Pelastakaa Lapset ry:ssä, piti perheenemännille esitelmiä korvikeruoan valmistuksesta ja vieraili ahkerasti sotasairaaloissa, sotaorpojen luona ja vaikkapa talkooleireillä.

Sotaorvot olivat lähellä Gerdan sydäntä. Kuvassa orvot 8-vuotiaat kaksoset lausuvat yhdessä Kalevalaa, Aunus 1942. SA-kuva.

Gerda oli luonteeltaan pidättyväinen, suorastaan ujo. Hän kuitenkin piti voimakkaita, uskonnollisia ja kunniantuntoon vetoavia radiopuheita. Heinäkuussa 1941 hän piti puheen reserviläisperheiden auttamiseksi ja yleisen tunnelman nostamiseksi.

”Tämä usko on kantanut minut yli kaiken kärsimyksen. Se on herättänyt minussa ne tiedottomat voimat, jotka ihmisessä odottavat päästä esille. Meillä on valtava voima omassa sieulussamme. Tämä voima kasvaa samassa juuri tahdissa kuin meidän uskomme Jumalan voimaan kasvaa.”

Kuuntele koko puhe täältä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/28/gerda-rytin-puhe-jatkosodan-alussa

Gerdan tunnetuin radiopuhe on Kannaksen ratkaisutaisteluiden aikana 16. heinäkuuta 1944 puolen päivän aikaan esitetty vetoomus koko kansalle yhtyä rukoukseen isänmaan puolesta. Tästä puheesta juontaa tapa, jossa Yleisradio soittaa päivittäin radiossa kello 12 Turun tuomiokirkon kellonsoittoa.

Loppuun asti vahva

Gerda oli tunnettu tyylikkäänä ja vastuuntuntoisena naisena, joka raskaina sotavuosina tuki esimerkillisesti aviomiestään ja koko Suomea. Tässä tehtävässä häntä ja myös presidentti Risto Rytiä auttoi vahva henkisyys ja usko siihen, että jokaisella on oma tehtävänsä suuressa kokonaisuudessa.

Rouva Ryti käyttäytyi pidättyväisesti ja sivistyneesti paikassa kuin paikassa. Kuvassa rouvan teekutsut linnassa 1942. SA-kuva.

Gerda Rytin persoonaan vaikuttivat varmasti myös monet lähipiirin odottamattomat kuolemantapaukset. Hän oli paikalla, kun Alfred Kordelin murhattiin Mommilassa marraskuussa 1917 ja kun sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 1922 Rytin kotiovella Helsingin Töölössä. Samoin kälyn, lääketieteen tutkija Elsa Rytin kuolema 1931, vain 36-vuotiaana, oli raskas isku perheelle.

Sodan jälkeen Gerda Ryti oli miehensä tukena tämän joutuessa eroamaan presidentin virasta ja saatuaan vankilatuomioon niin sanottuna sotasyyllisenä. Gerda vetäytyi julkisuudesta ja omistautui miehensä henkiseen tukemiseen vankilavuosina sekä hoitamiseen tämän vapauduttua 1949.

Risto Ryti kuoli 1956. Gerda Ryti eli tämän jälkeen vielä lähes kolmekymmentä vuotta, viettäen hiljaiseloa ja tavaten ystäviään ja perheenjäseniään.

Gerda Ryti kuoli 8.9.1984 lähes 98-vuotiaana. Elinaikanaan hän ehti nähdä Suomen synnyn, taistelut ja sodat, jälleenrakennuksen sekä nousun köyhyydestä hyvinvointivaltion vaurauteen.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia sekä sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Lähteet: Ryti-Erkinheimo, Hanna-Liisa: Gerda Rytin elämäkerta I, 1998, WSOY

Valkonen, Kaija ja Koivunen, Elina, 1997, WSOY: Suurin on rakkaus

24.6.2019 Naisen kädet on työtä täynnä

Suomalaiset naiset ovat kautta aikain ahkeroineet pelloilla, kodeissa, navetoissa, toimistoissa ja kaikkialla missä miehetkin. Näin oli myös sodan aikaan. Naisen työ on aina ollut jollain tapaa näkymättömämpää kuin miesten, silti se on yhtä arvokasta. Nyt on viimeinkin aika nostaa naiset miesten rinnalle Suomen itsenäisyyden puolustajina ja yhteisen maamme jälleenrakentajina. Nyt tutustumme naisten tarinoihin työstä talvi- ja jatkosotien aikana.

Naiset ovat yhdessä miesten kanssa osallistuneet Suomen puolustamiseen ja jälleenrakentamiseen.

Työhön hypättiin kylmiltään

Kun miehet lähtivät rintamalle, työpaikoille tuli paljon töitä, joilla ei ollut tekijää. Työtä tuntui olevan enemmän kuin ehdittiin tehdä. Suomessa oli työvelvollisuuslaki, joka korosti aikuisten kansalaisten velvollisuutta tehdä töitä. Töitä tehtiin, vaikkei työvelvollisuuslaki koskenutkaan kaikkia.

”Minulla ei ollut työpaikkaa sodan alussa koska esikoiseni syntyi v. 1938, joten olin kotiäitinä. Sodan jatkuessa minulla oli viis virkaa ja kuus nälkää, niin kuin ennen vanhaan sanottiin –”.

”Pois soitan surut naamoiltasi” Karjalaispallero soittaa ja äiti kuuntelee. SA-kuva

Naiset muutoksissa mukana

Monissa tehtaissa tuotannossa tapahtui muutoksia, kun alettiin valmistaa sotatarvikkeita ja rintamaruokaa.

”Kun talvisota 30.11.1939 alkoi olin 15-vuotias. Paikkakunnallamme Toijalassa oli kolme tapettitehdasta. Sodan alkaessa niiden toiminta tapetin osalta loppui ja kaksi tehdasta vaihtui sotatarviketehtaaksi, ammuslataamoksi. Suuri osa paikkakuntamme naisista, nuoria ja vanhoja hakeutui töihin näihin tehtaisiin, niin myös minäkin. Miehet oli kutsuttu sotaan, joitakin miehiä oli saanut jäädä ja lisäksi oli aivan nuoria poikia ja vanhemman ikäluokan miehiä. Enemmistö työvoimasta oli naisia. Yhdessä vuorossa oli lähes sata henkeä eri tehtävissä. Tehdas-alue oli aidattu korkealla piikkilanka-aidalla, portilla oli pieni vartiokoppi jossa yötä päivää vartiomies.

Työhön mennessä täytyi portilla näyttää valokuvalla varustettu kulkulupa.”

Ammustehdas Vanhassakaupungissa 25.1.1940. SA-kuva

Naiset ja lapset talkootyössä

Sota-aikana tehtiin myös paljon talkootyötä. Raaka-aineet vähenivät sodan edetessä ja joitakin teollisia työpaikkoja lopetettiin, ainakin hetkeksi, kunnes raaka-aineita saatiin lisää. Toimettomaksi ei silti jääty. Monet naiset ja lapset osallistuivat talkoisiin.

”Meitä vietiin perunannostoon syrjäkylille. Siitä me pidimme. Muistan kun minäkin jouduin yhteen taloon vain yhdeksi päiväksi. Se oli kuin juhlaa. Uskomatonta, kun me nälkiintyneet akat saimme oikeata, rasvaista sianlihakastiketta, perunoita ja hyvää maitoa. Kyllä me ahkerasti kaivoimme perunaakin. Isäntä oli varannut rahaerän jokaiselle illalla kahvikupin viereen ja kiitti meitä sanoen ’ei ole koskaan meillä tuolla vauhdilla perunat maasta nousseet’. Me olimme hyvillämme ettemme tuottaneet häpeää lähettäjillemme.”

Torkkelin puistoa puhdistetaan talkoilla. Viipuri 1942.04.27

Oppia seuraavalle sukupolvelle

Naiset hoitivat myös kotia ja lapsia sodan aikana. Naisten vapaaehtoinen työpalvelu oli yleistä monessa Euroopan maassa 1940-luvun taitteessa. Lotta Svärd järjestö organisoi, koulutti ja lähetti vapaaehtoisia jäseniään erilaisiin sotatoimia tukeviin tehtäviin. Muut ajan naisjärjestöt huolehtivat vapaaehtoistyöstä kotirintamalla ja perustivat Työvalmiusliiton, joka koulutti työtyttöjä työpalvelukeskuksissaan. Työtytöt lähetettiin usein maaseudulle tai rajaseuduille taloihin, joista sota oli vienyt tai invalidisoinut isän ja joissa avuntarve oli suuri.

Näin Toveritar-lehti kuvasi työtyttötoimintaa 1941: ”Nämä työkodit valitaan siten, että etualalle pääsevät vähävaraisimmat ja suurperheisimmät kodit, joiden äidit ovat raskaasti kuormitettuja, eivätkä varattomuutensa vuoksi voi saada apulaista. Työtytöt astuvat palkattomiksi apulaisiksi, velvollisuudella auttaa ikävimmissä ja raskaimmissa kotitöissä. Ruokansa, asuntonsa ja ’sotamiehen’ palkkansa 2 mk. päivässä he saavat leiriltä.”

Työtyttö oli usein rajan lapsen ensimmäinen opettaja. Suomussalmi 23.6.1943. SA-kuva.

Rohkeutta, voimaa ja sinnikkyyttä

Sodan edetessä naisia nähtiin myös perinteisesti ”miesten töiksi” ajatelluissa töissä. Asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti.

”Niin sitten syksyllä 1943 menin uudelleen VR:lle virkamiesharjoittelijaksi. Miehistä oli pulaa ja naiset olivat tervetulleita.- – Mitä tulee miespuolisten virkatovereiden suhtautumiseen, olivat he tosi reiluja huomattuaan että naiset pystyivät hoitamaan samat tehtävät. Kyllä silloin aluksi yleisö vähän ihmetellen katseli, kun nuoret naiset lähettivät junia siellä sotatoimialueella, jossa liikkui haavoittuneiden eli sairasjunat, sotilaskuljetus- ja jopa panssarijunat.”

Rintamalla vuodatettiin verta, hikeä ja kyyneleitä, ja niin tehtiin sodan aikana myös kotirintamalla. Evakkoon lähteminen, kodin jättäminen, epävarmuus, pelko ja nälkä koskettivat myös kotiväkeä. Sinnikkäästi naiset kuitenkin hoitivat senkin osansa, jota eivät olleet valinneet.

Koivuun evakuoituja kolttia 20.4.1940. SA-kuva.

Kotirintaman naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan ja kunnioitettavan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. He olivat paitsi veteraanien puolisoja myös lasten kasvattajia, tehtaiden toiminnan varmistajia, tilojen ja eläinten hoitajia ja selviytyjiä. Naisilla oli myös vahva henkinen asema Suomen jälleenrakennuksessa, kun sodasta palasi enemmän tai vähemmän traumatisoituneita miehiä.

Suomi on rakennettu yhdessä

Näiden naisten kunniaksi olemme julkaisseet Sotiemme Naiset – Kvinnorna i våra krig –tunnuksen. Se tulee pariksi Sotiemme veteraanit -kokardin rinnalle.

Kiitos sotiemme veteraanit, kiitos Suomen naiset.

Nykyaikana voimme vaalia sitä sisukkuutta, joita Suomen naiset historiassa osoittivat ja nyt kesällä kiittäen nauttia itsenäisen Suomen valoisammasta ajasta.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

* Kursiivilla merkityt tarinat ovat Kirsi-Maria Hytösen väitöstutkimuksesta ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien aikana, Suomen Kansantietouden Tutkijain seura 2014. Väitöskirja on saatavana myös kirjana.

31.5.2019 Veteraanin leski – Kaarina Vatanen

Tapasimme Huittisten Huhtamossa virkeän 102-vuotiaan Kaarina Vatasen lämpimänä toukokuun päivänä 2019.

Kaarina Vatanen nauttii kesästä omalla kotipihallaan

Nopeasti naimisiin

Kaarina katsoo vieraita tarkkaan. Sota-ajoista ei tule usein juteltua, muistot ovat raskaita eikä vuosiluvut tunnu enää tässä iässä tärkeiltä. Oma syntymäaika muistuu kuitenkin mieleen.

Kaarina Vatanen os. Elo syntyi 2. marraskuuta 1916. Kaarina oli vain parikymppinen nuori nainen, kun hän astui vihille oman kylän pojan, kuusi vuotta vanhemman Olavi Vatasen kanssa. Vihille piti mennä vikkelästi, koska Viipurista kantautui sekasortoisia uutisia ja liikekannallepano alkoi.

Kaarina Elossa oli päättäväisyyttä jo pienenä tyttönä.

”Olavi oli maalaamassa taloa, kun kuulutukset alkoivat. Hän tuli sanomaan, että nyt lähdetään. Mentiin Pappilaan ja siellä oli Rovasti Mikonmäki ja hän vihki meidät. Todistajina olivat Rovastin rouva sekä eräs pappilan keittiöhenkilökuntaan kuuluva ihminen.”

Huhtamolaiset miehet kokoontuivat yhteen ja heidät kerättiin Kiikkaan. Olavi meni vähän myöhässä, koska vihkiminen vei aikansa.

Sitten sota alkoi.

Huhtamolaisia miehiä sotaan lähdössä. Olavi oikealla seisomassa.

Sota vei miehiä

Sota näytti karmeimmat puolensa hyvin nopeasti.
”Siellä lähdettiin käskystä ylittämään peltoa, mutta vihollinen oli asemissa ja ampui. Piti äkkiä perääntyä. Monta kaatui jo siinä heti ja Olavi kuuli kun hänen ystävänsä Armas huusi apua. Olavi sanoi, että ei sinne ketään jätetä ja haki haavoittuneen Armaksen suojaan. Armas selvisi hengissä.” Pian kaatuivat Olavin veli ja naapurin Vilho. Olavi selvisi hengissä.

Kaarina ja Olavi pitivät yhteyttä kirjeitse. Lomia ei kuitenkaan ollut, mutta Olavi sai tulla hautaamaan oman veljensä.

Kaarina kertoo, että Olavi oli rohkea mies. ”Se meni minne vain, ei peljännyt ollenkaan. Kerrankin oli yhdestä saaresta suomalaisilta ruoka loppunut ja jonkun piti sitä lähteä viemään. Eihän ruokana ollut kuin paleltuneita perunankuoria, mutta parempi sekin kuin ei mitään”. Vapaaehtoisia ei ollut liiaksi, mutta Olavi heitti tonkan selkään ja ui lahden yli. Myöhemmin huomattiin manttelin kauluksessa luodinreikä, mutta Olaviin ei onneksi osunut.

Hermot ja keuhkot menivät riekaleiksi

Olavi sairastui sodassa keuhkotautiin, jota hoidettiin ensin Huittisten opistolla ja sitten Harjavallan Satalinnassa. Myöhemmin Olavi pääsi vielä kotiin, mutta tauti ei hellittänyt.

”Sota oli karmeaa aikaa. Kaikki muuttui. Ajatus ja meininki”, Kaarina kertoo vakavana. ”Hermot muuttuivat toisenlaisiksi kun normaalisti.” Monet sairastuivat keuhkotautiin.

Kotona Olavin tautia hoidettiin ottamalla uutta Amerikasta tuotua lääkettä, joka Kaarinan mielestä näytti siltä ”kuin neulanirkkoja olisi syönyt”.

Tuberkuloositilanne huononi sodan aikana nuorten ja keski-ikäisten miesten kohdalla. Syynä saattoi olla vaikeat olot rintamalla. Lääkäri tutkii potilaan keuhkoja. Kiestinki, Kananainen 28.5.1942. SA-kuva.

Olavikaan ei kotona sodasta puhunut, mutta keuhkotaudin tuomat vaivat, kamala yskä ja ahdistus, vaivasivat. Olavi hankki mopon, koska hän ei jaksanut enää pyörällä polkea kylille, kun hengästytti niin kovin. Mopollaan hän ajeli Huittisten torille joka torstaisin tapaamaan sotaveljiään. Mopolla ajaessa Olavista tuntui, että hän sai helpommin ilmaa keuhkoihin.

Kaarinan leskeneläke oli vaarassa, kun mies ei meinannut millään mennä lääkäriin – ja sitten kun meni, Olavi diagnosoitiin väärin, terveeksi.

Viimeisenä päivänä kun eläkettä oli mahdollista saada, Olavi lähti uudelle lääkärireissulle painostuksen alla. Lääkäri oli kysynyt Olavilta, että miksei hän tullut aiemmin. Olavi oli sanonut tuskissaan ”No perkele!” Keuhkotauti todettiin ja eläke lopulta järjestyi.

Olavi kuoli keuhkotautiin ja sydämen pysähdykseen vuonna 1970.

”Kaikki on hyvin kun sais vain terveenä olla.”

Keuhkotauti ei ollut tarttunut muihin Kaarinan perheessä. Hän jakoi pienen tuvan miehensä, heidän kahden poikansa, Uskon ja Eskon, sekä äitinsä Huldan kanssa. Toisinaan hoidettavana oli myös Kaarinan eno.

Vanhempi pojista, Esko, kuoli syöpään vuonna 1976 vain 32-vuotiaana. Siltikään Kaarinan ilmeessä ja olemuksessa ei näy katkeruutta. Kaikista menetyksistään huolimatta hän toistaa usein: ”Kaikki on nyt hyvin kun sais vain terveenä olla.”

Kaarina ja Olavi Vatanen, edessä Kaarinan äiti Hulda Elo.

Iän tuomista vaivoista hän puhuu hymähtäen: ”Kyllä niitä kaikkia kremppoja aina on, mutta olen minä terveempi kuin moni muu”.

”Elämässä parasta on oma koti. Se että saa tässä rauhassa istua ja puuhata. Keinua kiikkustuolissa ja katsoa Arto Nybergin keskusteluohjelmaa telkkarissa. Sekä tietenkin perhe ja tutut kylällä. En minä valita”, Kaarina sanoo.

Huhtamossa Kaarinan pihalla omenapuu kukkii.

Piha on hoidettu ja täynnä ihania kukkia ja muita istutuksia. Pikkuisen kuulemma harmittaa, että jokin tai joku on katkonut kauniin siniset orvokit. Mutta sekin vain pikkuisen. Kaarina pärjää kotona ja häntä käy kotona auttamassa Usko-poika avovaimonsa kanssa. Pojanpojan perhe ja ystävät käyvät kuitenkin kylässä usein ja soittelevat päivittäin.

Pari vuotta sitten Kaarina kaatui yllättäen, katkaisi pari kylkiluuta ja joutui olemaan jonkin aikaa hoivakodissa. Sieltä hän siirtyi asumaan vuoroin poikansa ja pojanpoikansa perheiden luokse. Eräänä iltana hän katseli terassilta, kun naapurit laittoivat perunoita maahan ja päätti:

”Nyt lähden takaisin kotiin.”

Herkkuja linnassa ja Hesbugerissa

Vuonna 2018 Kaarina pääsi kunniavieraaksi myös Linnan juhliin ja siellä tapasi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion. Veteraaneille järjestetyn virallisen tilaisuuden jälkeen käytiin vielä katsomassa tansseja – ja tulipa kadetti hakemaan Kaarinaa ja hänen seuralaistaan, pojanpojan vaimoa tanssiin: ”Kumpis teistä lähtee?” Kaarina vastasi vekkulisti kadetille, että: ”Kyllä sen silmistä näkee kumpi lähtee.”

Kaarinan tie on vienyt myös Linnaan. Itsenäisyyspäivävastaanotolla 2018.

Pari vuotta sitten Kaarinan 100-vuotisjuhlat pidettiin Wanhassa Pappilassa. Vieraita oli paljon.

Sitä ennen viikolla, aivan oikeana päivänä, piti tehdä eräs tärkeä retki. Pojanpojanpojan kanssa oli sovittu, että kun mummo täyttää sata, mennään johonkin hienoon ravintolaan syömään. Pojanpojanpoika ehdotti Hesburgeria ja sinne sitten mentiin. Kaarina kävi maistelemassa nuggetteja ja ranskalaisia.

”Kyllähän täällä voi kerran sadassa vuodessa käydä”, Kaarina totesi.

Mustarastaan laulu

Haastattelu kääntyy loppua kohti. Tunnelma on seesteinen ja kesä on aluillaan. Hymyilemme hiljaa.

Kaarina kertoo, että hän heräsi viime yönä puoli neljä kun mustarastas lauloi niin kovin. ”Tulin tähän pihalle kuuntelemaan kaunista laulua.” – Olikohan Olavi tullut tervehtimään?

Kiitämme vahvoja naisia ja rohkeita miehiä Suomen sotien aikana.

Suuri kiitos Kaarina, että jaoit tarinasi kanssamme.

7.5.2019 Kiitos Suomen Äideille

Puolisot ja äidit ovat sotiemme veteraanien rinnalla olleet tärkeitä tukipilareita ja auttajia Suomen itsenäisyyden ratkaisevina vuosina ja niiden jälkeen.

Naisilla oli sodan aikana mitä moninaisempia rooleja. Sairaanhoitajat ja lotat hoitivat haavoittuneita taistelun keskellä, usein hirvittävissä olosuhteissa. Sotilaskotisisaret loivat sodan melskeen keskelle muiston kodista – ja äidistä. Naiset työskentelivät lottina taistelualueella armeijan apuna ja väestön evakuoinnissa ja kuljetuksissa. Kotirintamalla naiset ponnistelivat lasten, vanhusten ja eläinten hoitajina ja naiset raatoivat raskaissa töissä tehtaissa ja maatiloilla miesten ollessa sodassa. Naiset olivat lohdun tuojina, toivon antajina ja lopulta väsymättöminä jälleenrakentajina.

Näille naisille, maamme Äideille, me jälkipolvet teemme kunniaa!

SA-Kuva. Valkovuokot ovat parhaiksi puhjenneet kukkaan. Terijoki 1943.

Jatkosotaa oli käyty miltei vuosi, kun Ylipäällikkö Mannerheim kirjoitti 60. päiväkäskyn Suomen äideille. Se julkistettiin äitienpäivänä 10.5.1942 ja sen sanat nostavat vieläkin kyyneleet silmiin:

”Suomen äideille!

Viettäessämme tänä vuonna toukokuun toista sunnuntaita Suomen äideille omistettuna merkkipäivänä isänmaamme puolustajat hiljenevät sodan kentillä hartain mielin ja syvä rakkaus rinnassaan muistamaan Teitä, äidit.

Te olette paljon antaneet tälle maalle. Te olette kehdosta alkaen kasvattaneet sen polven, jonka ansiosta maa on vapaa. Parhaillaan käytävän vapaustaistelumme aikana – miestenne taistellessa rintamalla – Te kasvatatte kodeissa isänmaalle uutta polvea, jonka sallittakoon viljellä ja rakentaa tätä maata rauhallisemmissa oloissa kuin mitä nykyinen polvi on saanut tehdä.

Töin ja rukouksin Te olette näinä taistelun vuosina tukeneet puolustusvartiossa seisovia poikianne ja tyttäriänne. Näistä rakkaistanne Teidän on ollut luovuttava maan hyväksi kansamme koettelemuksen ajaksi. Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentille ja antanut heille sankariuden voimaa isänmaan pelastamiseksi ja kestävän rauhan turvaamiseksi. Tahdon tänä päivänä erikseen lausua tervehdykseni ja syvän osanottoni niille Suomen äideille, joiden rakkaimmat sankareina ovat uhranneet henkensä isänmaan ja sen tulevaisuuden puolesta.”

SA-kuva. Mannerheimin Päiväkäsky Suomen äideille.

Päiväkäskyn kaiut kuuluvat

Onneksi Päiväkäskyt ovat päättyneet, mutta niiden kaiut kantavat näihin päiviin ja kaikkien äitien sydämiin, erityisesti niiden, joiden omat lapset ovat lähdössä kotoa maailmalle tai suorittamaan asevelvollisuuttaan Suomen Puolustusvoimiin. Haastattelimme blogiimme neljän lapsen äitiä, teologian tohtori, pastori Riitta Särkiötä, joka kertoi meille nykyäidin tunnoista. Keskustelussa nousi esiin suuri kiitollisuus siitä, että olemme nyt saaneet elää ilman sotaa omalla maaperällämme, eikä oma eikä lasten nuoruus ole mennyt rintamilla sotiessa.

SA-kuva. Sankarihaudalla. Kolmen sankarin äiti.
Naantali 1943.

Veteraanit mukana elämässä

Riitan molemmat pojat ovat käyneet armeijan; asevelvollisuuden suorittaminen oli heille itsestäänselvyys.

”Olemme puhuneet itsenäisyydestä kotona ja osallistuneet työmmekin puolesta moniin veteraanitilaisuuksiin ja veteraanien siunaustilaisuuksiin. Kyllä ne joka kerran koskettavat.” Riitta kertoo.

”Mieleen on jäänyt esimerkiksi jo edesmennyt lahtelainen sotaveteraani Mauno Uusitalo, joka soitteli meille kotiinkin, kun hänellä oli asioita hoidettavanaan. ’Mitä tukikohtaan kuuluu’, hän tapasi kysyä. Myös lapsemme tunsivat Maunon ja kävimme hänen luonaan vierailulla koko perhe”, Riitta kertoo.

Isänmaallisuus osa kasvatusta

”Isänmaallisuus on ollut luonteva osa elämäämme. Tuntematon sotilas ja liputuspäivät ovat tuttuja”, Riitta kertoo.

”Minun ja Pekan isovanhemmat ovat olleet sodissa, mutta niistä kokemuksista ei kovin paljon puhuttu. Oma pappani oli innokas päiväkirjan kirjoittaja. Sodasta hän ei kuitenkaan kirjoittanut. Sodan alkaessa hän merkkasi päiväkirjaansa ’Lähden sotareissulle’ ja rintamalta palattuaan ’Tulin sotareissulta’. Siinä se”, Riitta sanoo.

Viikonloppulomilla Riitan pojat kävivät armeijatuntoja läpi äidin ja kenttäpiispana toimivan isän, Pekka Särkiön, kanssa. ”Pojilla oli paljon kerrottavaa. He halusivat purkaa raskaita tai epäoikeudenmukaisilta tuntuneita tapahtumia, samoin kuin onnistumisia ja menneiden viikkojen saavutuksia.” Riitta kertoo.

Armeija kasvattaa

Aluksi toinen pojista mietti, että armeijasta voisi selvitä puolessa vuodessa. Loppujen lopuksi he kuitenkin viettivät asepalveluksessa vuoden verran.

”Pojat olivat kunnon miehen alkuja jo armeijaan mennessään, osasivat pitää itsestään huolta ja hoitaa asiansa. Siinä mielessä en koe, että armeija olisi tehnyt heistä miehiä.”

Riitta herkistyy ajatuksesta, että hänen omien poikiensa ikäiset nuoret miehet taistelivat itsenäisyydestä rintamalla. Samanlaisia ajatuksia tulee, kun hän on siunaamassa veteraaneja.

”Ajattelen usein, kuinka kovaa se on ollut äidille, kun nuoret miehet lähtivät sotimaan. Tilanne on varmaankin väkisin kasvattanut pojista miehiä, pakon edessä ihminen kasvaa. Tuntemattomassa sotilaassa Antero Rokka sanoo ’Ei sitä nyt parane ajatella´ (kuka piipun tuolla puolen on). Tämä on varmasti ollut ihan aito sotilaan ajatus rintamalla.” Riitta miettii.

Suomalainen sotilasperhe. Perheen äiti työssään pienen joukko-osaston ruokalassa.
Luumäki 1943.

Mutta luetaan Mannerheimin päiväkäsky loppuun.

”Kaikkien teidän työnne on ja on ollut kansamme taisteluissa arvioimattoman suuri ja uhrinne mittaamaton. Suomen armeijan nimessä, suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena annan tänä päivänä Isänmaamme äideille yhteisesti omistettuna VAPAUDENRISTIN.

Olkoon se tuleville sukupolville tunnuskuvana äidin pyhästä kutsumuksesta kasvattaa tämän kansan lapsiin palava vapaudentahto, joka ikuisiksi ajoiksi on turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja kansallemme sisäisen suuruuden.

Mannerheim”

SA-kuva. Kenraalimajuri Ekberg ja hänen äitinsä. Mikkeli 1944.

Olemme kiitollisia veteraaneille, heidän vanhemmilleen ja heidän jälkipolvilleen sekä kaikille Suomen äideille, jotka tekivät ja tekevät oman osansa Suomen turvallisuuden eteen.

Riitan sanoin:
”Toivoisin ihan kaikille ja etenkin jälkikasvullemme, että vauhti elämässä voisi vähän rauhoittua, vaikka elämmekin kaiken kiireen keskellä. Hiljentyminen ja rukoileminen ovat tärkeitä juonteita elämässä.”

Haastattelun antanut Riitta Särkiä, Launeen pappi, kahden pojan äiti.

Suurkiitos Riitta ja pojat, kiitos Suomen äidit ja lukijamme ja tukijamme.

Joukossamme on sotiemme veteraanien lisäksi yli 20 000 sodasta selvinnyttä naista – veteraanien vaimoja, leskiä ja sodassa palvelleita naisia. Haluamme auttaa heitä, kuten kaikkia veteraanejakin, selviämään nykyarjessa. Keräämme varoja heidän lääkekuluihinsa, liikkumiseensa ja yksinäisyyden torjuntaan. Haluatko olla mukana auttamassa? Voit tehdä lahjoituksesi heille tästä.

28.3.2019 Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota

Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.

Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.

”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.

Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.

Sota ei häivy mielestä koskaan

”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”

16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.

”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.

hilkka-rantio-lotta — Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.

Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.

”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”

Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.

”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.

sotiemme-veteraanit-sotamitalit — Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.

Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys

Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.

”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.

Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.

Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.

”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.

Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.

”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.

Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä

Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.

”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.

Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.

”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.

Toistensa tukena

Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.

Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.

”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”

Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!

28.3.2019 Sotamies Väinö Rämä haavoittui molemmissa sodissa

”Olet sotamies tai kuka tahansa, mutta arvostuksen muiden silmissä voit ansaita vain omalla toiminnallasi. Vahvat yksilöt tekevät sen minkä tekevät päättäväisesti oikeaksi katsomallaan tavalla, välittämättä siitä mikä kulloinkin on suosittua.”

Väinö Viljo Rämä syntyi 23.12.1906 Valkealan Inkerilässä Hilma ja Sylvester Rämän esikoiseksi.

Väinö joutui jo hyvin nuorena osallistumaan talon töihin, sillä lapsia syntyi paljon ja työvoimasta oli pulaa. Hän kävi kaikkiaan neljä luokkaa kansakoulua, ja teki tilalla koulupäivän jälkeen vielä reippaasti töitä. Illalla väsyneenä, puutteellisessa valaistuksessa, lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Puutyöt olivat mieluisin oppiaine ja menestyminen siinä kympin arvoista.

*Väinön pojalleen puusta muotoilema taidokas kilpikonna*

Kouluvuosien jälkeen Väinö teki töitä kotitilallaan. Varusmiespalveluksen hän suoritti Keski-Suomen Rykmentissä. Vetoamalla kotitilansa vakavaan työvoimapulaan hän sai poikkeuksellisesti luvan jäädä pois jo määrätyltä aliupseerikurssilta. Väinö oli hyvin maanpuolustushenkinen ja liittyi jo Inkerilässä Suojeluskuntaan. Kun perheeseen syntyi yhteensä kaksitoista lasta, joutui Väinö hankkimaan työtä tilan ulkopuolelta. 30-luvun puolivälissä hän muutti Kotkaan, jossa hän teki töitä Enso-Gutzeitin tehtaalla Talvisotaan saakka.

Talvisodassa 1939-40

Väinön sotapalvelus alkoi 13. lokakuuta 1939 sodan uhkan johdosta järjestetyissä ylimääräisissä kertausharjoituksissa. Hän palveli Jalkaväkirykmentti 32:ssa kranaatinheitinmiehenä ja osallistui seuraaviin taisteluihin: Niinioja – Valkeamatka, Punnus, Kuparsaari.

*SA-kuva. Kranaatinheitin tuliasemassa. 1940.*

Väinö haavoittui lentopommituksessa 21.2.1940 Kylä-Paakkolassa, jossa taloon majoitetuista sotilaista kuoli 18 ja 22 haavoittui. Yli seitsemän kuukauden palvelusajan jälkeen hänet vapautettiin asepalveluksesta toistaiseksi 22.5.1940.

Jatkosodassa 1941–44

Liikekannallepanossa Väinö ilmoittautui Jalkaväkirykmentti 45:n kranaatinheitinkomppaniaan kesäkuun 18. päivänä 1941. Hänen tehtävänsä oli sama kuin Talvisodassa.

Sotien jälkeen hän on kirjannut tuntojaan ja tapahtumia muistivihkoonsa. Sieltä jälkipolvet ovat saaneet lukea hänen kokemuksistaan.

Otteita Väinön sota-aikojen muistivihkosta:

*SA-kuva. Tykkiä viedään Viipurinlahden yli lautalla. Lihaniemi 1941.*

”Viipurinlahdelle tultuamme saimme tietää, että meidät kuljetetaan veden yli Lihaniemeen. Meidät piti viedä syöksypaateilla yli. Odottelimme rantamaisemissa ylipääsyä. Vihollinen alkoi ampua meitä lentokoneesta ja pudotteli pommeja. Siinä rantakivikossa etsittiin suojaa. Katseltiin rannalta, kun kuormastolauttoja meni. Yksi pommi putosi lautan viereen ja vesisuihku vaan nousi korkealle. Vastarannalla oli muutamia miehiä ja hevosia kaatunut. Se oli rumaa katseltavaa ja pahaa hajua.

Vihollinen alkoi näyttää meille hirveitä: tankkeja alkoi siinä lähellä pyöriä, puita kaatui niiden alle, kuului hirveää huutoa, kun ne hyökkäsivät.”

*SA-kuva. Kotoinen korvikehetki teltan edustalla. 1942.*

”Oli yö. Komppanian päällikkö tuli meidän telttaan ja sanoi, että tässä on vaarallinen paikka, olette liian lähellä vihollista, muuttakaa pois. Joukkueenjohtaja ei halunnut muuttaa.

Aamulla tuli raskaan heittimistön keskitys siihen. Miehet hyökkäsivät ulos teltasta. Meitä jäi muutama telttaan. Kun me viimeiset mentiin ulos, teltan edessä oli kaksi miestä kaatunut, jalat poikki molemmilla.”

Väinö haavoittui uudelleen Vuosalmen taisteluissa 1944, kun hän sai etulinjassa kranaatinsirpaleen polvilumpion alle ja toinen sirpale leikkasi reiden lihaksia poikki. Hän päätyi hoidettavaksi Kuusankosken sairaalaan. Väinö kuitenkin selvisi sodasta hengissä.

Väinö kertoi toisinaan sotatarinoita jälkipolvilleen. Väinö kuoli Kotkassa 1989.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Väinö Rämän kirjoittamia muistelmia Talvi- ja Jatkosodasta. Kuvat ovat Pentti Rämän kotialbumista ja SA-kuvia.

12.3.2019 Talvisodan veteraani Airi Pennanen (o.s. Itkonen)

”Minä Airi Itkonen, lupaan kunniasanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntajärjestöä sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata ja täytän minulle uskotut maanpuolustustehtävät noudattaen Lotta Svärd-järjestön sääntöjä.”

Airi antoi Lotta-valansa syksyllä 1939 vain vähän ennen Talvisodan syttymistä. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Airin Lotta-kurssikuva, kevättalvella 1939

Tyttö Viipurista

Airin isovanhemmat asuivat Pietarissa vuoteen 1917 asti, kunnes muuttivat Viipuriin jäätyään eläkkeelle. Pikku-Airi syntyi Suomen suuriruhtinaskunnassa 6. tammikuuta 1917. Perhe asui tuolloin Viipurin Papulassa, joka oli tunnettu rautatieläisten kaupunginosana. Airin vanhemmilla oli sekatavarakauppa Viipurin keskustassa.

Tässä oli Airin vanhempien sekatavarakauppa. Siinä on jonkunmoinen kauppa nykyäänkin. Kuva kesältä 2017

Airin isä kuoli Airin ollessa 10–vuotias. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Viipurin maalaiskuntaan, Rauhalaan, Airin isovanhempien luo. Airi kävi koulunsa Viipurissa. Sodan syttyessä hän työskenteli Viipurin lääninhallituksessa.

Viestintälottien koulutusta

Sota syttyy

Kun sota alkoi, Airi toimi viestintälottana Viipurin maalaiskunnassa Säiniön asemarakennuksessa, vain muutaman kilometrin päässä kotoaan. Oltiin sotatoimialueella, joten piti olla koko ajan varuillaan.

Evakuointi Viipurista

Helmikuun 1940 suurhyökkäys Kannaksella johti Mannerheim-linjan murtumiseen ja joukkojen vetäytymiseen Viipurinlahden–Viipurin−Vuoksen tasalle.

Airi lähti yhdellä viimeisistä evakuointikuljetuksista Viipurista ja päätyi vaarallisen matkan jälkeen Lappeenrantaan. Siellä hänet määrättiin Sotasairaala 43:een Imatralle. Airin kolme vuotta nuorempi sisar, Hilkka toimi myös lottana.

Airi kävi kirjeenvaihtoa rintamalla taistelleen kihlattunsa, Aaron kanssa. Kirjeenvaihto ylläpiti rakkautta, joka antoi lisävoimia kestää sodan kauheuksia sekä rintamalla että sotasairaalassa.

Aaro ja Airi menivät naimisiin Kirvun pappilassa 7.1.1940.

Jatkosodan aikana Airi toimi ilmavalvontalottana Lahden IVAK:ssa (ilmavalvontakeskuksessa). Esikoinen Pekka oli syntynyt välirauhan aikana.

100-vuotias Airi vastaanottaa Hennalan Upseerikerholla Lahden sotaveteraanit ry:n onnittelut

Rakasta isänmaatasi

Sotien jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta, Riitta ja Jukka. Jukka teki pitkän sotilasuran Puolustusvoimissa.

Lastenlasten Juhlapuhe 100-vuotiaalle Airi-mummille

Airilla on seitsemän lastenlasta ja kolmetoista lastenlastenlasta. Leskeksi hän jäi vuonna 1993.

Airi on nyt 102-vuotias. Jälkikasvuaan hän aina muistuttaa arvostamaan isänmaataan. Kun hän joutui luopumaan rakastamastaan kesäpaikastaan Kiteellä, hänellä oli vain yksi ehto: ”Venäläisille ei sitten myydä.”

Airi kuului 99-vuotiaaksi Lahden sotaveteraanit ry:n aktiivijäseniin.

Hän on saanut myös Tasavallan Presidentiltä vuonna 2016 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin, joka jaettiin kaikille elossa olleille rintamaveteraaneille.

Lisäksi Airi on Karjalan Prikaatin kilta ry:n kunniajäsen. Karjalan Prikaatin edeltäjä oli Karjalan Kaarti, jonka kotivaruskunta oli Viipurin Papulassa, jossa Upseerinkadulla sijaitsi myös Airin lapsuudenkoti.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja – leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

25.2.2019 Naiset ja evakot opettajina

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita ja esittelemme heidän monia roolejaan sodassa. Koulunkäynti sotavuosia oli vaiherikasta – ja opettajilta vaadittiin joustavuutta jatkuvien muutosten edessä. Useimmat opettajista olivat tuolloinkin naisia. Koulunkäynnistä sotavuosina meille kertoo oppilaan näkökulmasta eläkkeellä oleva apulaisrehtori Hannu Syväoja.

Surupukuinen opettaja ohjaa oppilasjoukkoaan. Viipuri 1942. SA-kuva

Vuonna 1939 oltiin toiveikkaita. Suomi oli päässyt lamavuosista ja sisäpoliittisesta sekavuudesta. Elintaso nousi nopeasti. Seuraavana vuonna olisi Helsingin olympialaiset! Niitä odotettiin kiihkeästi.

Sitten jyrähti: alkoi toinen maailmansota. Talvisodan syttyminen muutti kaiken: suuret suunnitelmat hiipuivat hätätilaratkaisuihin.

Koulut yritettiin säilyttää

Kansakoulun toimintaa yritettiin pitää yllä mahdollisuuksien mukaan sekä sota-aikana että seuraavana pulakautena ja “vaaran vuosina”. Tilanne normalisoitui täysin vasta 1950-luvun alussa. Opettajan näkökulmasta tilanne on ollut haastava: luokkien kokoonpanot vaihtuivat jatkuvasti, kun kansakouluihin tuli karjalaisia ja inkeriläisiä evakko-oppilaita.

Sodan aikana koulunkäynnissä oli pitkiäkin taukoja, välillä kuitenkin opiskeltiin. SA-kuva

Myös opettajat vaihtuivat ja heistä oli jatkuva pula: useimmat miesopettajat oli komennettu rintamalle ja moni naisopettaja toimi lottatehtävissä. Osa opettajistakin oli evakoita.

Nykyajan opettaja voi miettiä, kuinka oppi meni perille jatkuvasti vaihtuville oppilailla sekasortoisessa tilanteessa. Nykyisin perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Sota-ajan opettajat olivat kovilla jo siinä, että saivat perustiedot ja -taidot opetettua.

Väliaikaisia taukoja

Sodassa oli myös tyypillistä, että koulutyö lopetettiin väliaikaisesti kokonaan.

Näin asiasta kertoo Hannu Syväoja, Punkalaitumen Sarkkilan koulun oppilas vuosina 1940–1948. Syväoja toimi myöhemmin itsekin 30 vuotta opettajana ja väitteli eläkeiässä vielä filosofian tohtoriksi.

”Sodan alkaessa meille oppilaille ilmoitettiin, että koulutyö täytyy toistaiseksi lakkauttaa, koska Venäjä on hyökännyt maahamme ja maamme joutunut sotatilaan, eikä edellytyksiä säännölliselle koulutyölle ollut”.

Sodan aikana koulut olivat monenlaisessa käytössä. Kuvassa evakkoja majoittuneena koulun voimistelusaliin. SA-kuva.

Talvisodan aikaisen liikekannallepanon aikana kasarmit eivät riittäneet sotaväen majoittamiseen, joten varusmiespalvelusta varten otettiin haltuun yleisiä rakennuksia ja sopivia maastoalueita, myös kouluja. Niinpä Sarkkilan koulukin sai toimia kasarmina. Koulun tiloihin majoitettiin yhteensä 340 sotilasta.

Luonnollisesti näin suuri miesmäärä tarvitsi käyttöönsä koulun kaikki yleiset tilat. Alakoulun opettajattaren asuntoon oli majoittunut kaksi upseeria, kamari toimi toimistohuoneena. Koulujen pihamaita ja lähellä olevaa metsäaukiota käytettiin harjoituksiin. Sen lisäksi kouluun oli vuoden 1939 lopulla joksikin aikaa evakuoitu Vahvialan kunnalliskoti.

Kun Talvisota loppui ja sotaväki lähti, koulua ehdittiin käydä kolmen viikon ajan.

Sitten alkoi Jatkosota.

Pulaa torjuttiin talkoilla

Sodan ja pulan vuosina 1939 – 1952 vaadittiin säästöjä. Tällöin ei puhuttu niinkään rahan niukkuudesta vaan tavaran. Työvoimasta oli huutava pula, lämmönhaaskauksesta varoiteltiin.

Pulaa torjuttiin omatoimisesti talkoilla. Sotavuosina ja muutamana vuotena niiden jälkeenkin koulun toimintaan löi leimansa merkittävä kotirintaman projekti: lasten ja nuorten vapaaehtoinen talkootoiminta. Talkootoiminta käynnistettiin nuorisojärjestöjen toimesta. Sitä organisoitiin jo talvisodan aikana, mutta pysyvä organisaatio luotiin syksyllä 1941. Toiminta jatkui vuoteen 1949 asti.

Nuorten talkoiden toimintamuodot olivat: (1) keräykset, (2) maatalous- tai muu tuotantotyö, (3) yleinen auttamistyö, (4) virkistystoiminta (5) säästämistoiminta sekä (6) henkinen valmennus, johon liittyivät leirit ja talkoojuhlat. Talkookasvatus tähtäsi lähinnä epäitsekkyyden kehittämiseen.

Ehkäpä jotain samaa talkoohenkeä on nykyajan ilmiöoppimisessa ja erilaisissa monia aineita yhdistävässä integroinnissa! Esimerkiksi Haagan peruskoulussa Helsingissä on suojeltu läheistä puroa ja paneuduttu kierrättämiseen. Myös kummioppilastoiminta vahvistaa oppilaiden yhteishenkeä.

Lapset kantavat polttopuita kouluun. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Koulun Facebook-päivitys matematiikkaa ja luonnontieteitä painottavasta viikosta kuvastaa tämän ajan henkeä: ”Vuoden 2019 toinen Malu-viikko sai upean aloituksen! Puolet 7. luokan maluista pääsi ohjaamaan 2-luokkalaisille mikroskopointia ja puolet tutustumaan hiilidioksidin ominaisuuksiin kemianluokka Gadolinissa. Alakoulun maluilla oli auditoriossa luonnonsuojeluliiton suojelupäällikön pitämä tietoisku Saimaannorpista, luonnonsuojelusta ja suurpedoista. Päivän kruunasi vielä 7. ja 8. luokkien vesiaiheiset työpajat.”

Välituntikuvia

Talkootyöt toivat myös vaihtelua koulunkäyntiin, kun joukolla lähdettiin esimerkiksi pellolle perunannostoon. Tavallisena koulupäivänä paras tunti oli tietenkin välitunti.

Näin Hannu maalailee: ”Jos sielunsa silmin loihtii esiin kaksi välituntikuvaa, toisen nykyisen peruskoulun ja toisen sotavuosien kansakoulun pihamaalta, ero on merkittävä. Sotavuosien koululaisen asussa näky puute. Ei ollut lenkkareita, farkkuja, napapaitoja. Puupohjakengät tai kumiteräsaappaat olivat yleisimmät jalkineet. Keväin syksyin monet lapset kävivät koulua paljain jaloin.

Välitunnilla voi laittaa vaikka painiksi. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Tyttöjen asuun kuului hame, esiliina ja päähuivi, hiukset olivat lyhyet tai palmikoidut. Siisteydessä ei päästy nykytasoon. Päätäitä ja muitakin pikkueliöitä jahdattiin koulun toimesta.”

Pirulliset päätäit ovat riesana edelleen, mutta pukeutumisen vapautuminen ja rentous on yltänyt myös opettajakuntaan.

Aunukselaispoika vastaa kysymykseen. Nurmoila 1942. SA-kuva.

Samat tavoitteet

Nykyiseen opettamiseen eniten haasteita tuo nopeasti kehittyvä digitalisaatio, jossa toki piilee myös runsaasti mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret ovat aiempaa lyhytjänteisempiä. Luokkien heterogeenisyys on lisääntynyt ulkomaalaisten oppilaiden myötä ja jossain luokissa saatetaan puhua jopa kymmentä äidinkieltä. Opettajalta vaaditaan joustavuutta ja kekseliäisyyttä myös nykypäivänä, ja edelleen neljä viidestä heistä on naisia.*

Muuten opettamisen pääpaino on pysynyt samana ja monen opettajan harras toive on ”Kunpa sen verran oppisivat, että pärjäisivät tässä yhteiskunnassa.”

Kirjoituksen pohjana on käytetty FT Hannu Syväojan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran julkaisemaa tekstiä Kansakoulu sodan ja pulan vuosina. Löytyy täältä.

Kommentit ovat toisen kirjoittajan Satu Kanervon ajatuksia nykykoulusta. Kanervo on opettaja ja kahden koululaisen äiti.

*peda.net/jyu/ruusupuisto/uutisarkisto/5- 2016/1-Lisaa-miehia-kouluun

Sotiemme Veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana, voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan täällä!

25.1.2019 Sotilaskotisisar Aila Sorri

Rintamasotilaskotisisar Aila Sorri muistelee sota-aikaa.

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita. Tämä on tärkeä tehtävä. Talvisessa Helsingissä saimme kunnian haastatella rintamasotilaskotisisar Aila Sorria.

”Pimeä on pirtti vieras
Waikka päivä paistakohon
Soma kotoinen soppi
Waikka kuu kuutamohon”

Lainaus kirjasta Suomen sotilaskoteja 1919

Suomalaiset naiset ovat tehneet pyyteetöntä vapaaehtoistyötä sotilaskodeissa jo yli 100 vuotta.

Sotilaskotitoiminta alkoi itsenäisyytemme alussa. Rintamasotilaskotisisaret olivat monet sotavuodet lottien tavoin etulinjassa ylläpitäen sotilaskoteja taloissa, parakeissa ja rintamalla. He olivat sotamiehille ystäviä, siskoja, äitihahmoja ja hyväntuojia.

Sotilaskotitoiminta on tärkeää

Nykypäivänä sotilaskoti varuskunnassa on itsestäänselvyys. Vaikka varuskuntien lakkauttaminen on vähentänyt sotilaskoteja, sotilaskotisisaret tekevät yhä tärkeää työtä vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille kahvi- ja juhlakestitysten muodossa tai ajavat sotilaskotiauton varusmiesten kenttäharjoituksiin tai erilaisille messuille. Sotilaskotitoiminta on muuttunut kovasti sitten sota-ajan, mutta silti sillä on tärkeä merkitys nuorille alokkaille. Herkulliset Sotkun munkit puhuttavat.

Sotilaskotisisaren hymyilevät kasvot antavat voimaa jatkaa harjoituksia ja tuovat vaihtelua päiviin. Sodan aikana ne toivat toivoa ja häivähdyksen rauhan ajan arjesta.

Sotilaskotisisaria työn touhussa, Uhtuan suunta 1943. SA-kuva.

Mitä jos sotilaskotia ei olisi? Mitä jos sotilaskotitoimintaa ei olisi ollut sodissamme? Olisiko poikamme jaksaneet puolustaa maatamme, niin kuin he tekivät, lähes toivottomista olosuhteista huolimatta?

Rintamasotilaskotisisar Ivalosta

Kovinkaan moni sodan ajan sotilaskotisisarista ei ole enää hengissä, mutta onneksi heitäkin löytyy. Heistä yksi on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri.

Aila istuu kauniissa ja siistissä keittiössään Meilahden kodissaan. Monet lasten ja lastenlasten kuvat kertovat siitä, että jälkikasvua on kertynyt; he myös tulevat usein puheisiin. Ailan mies kuoli vuonna 1991, siitä asti Aila on asunut yksin.

”Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.”

Ensimmäinen pesti

Ivalossa 1944.

”Olin silloin 17 vanha. Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla”, Aila kertoo.

Toimelias nuori nainen ei kokenut työtä raskaaksi, vaikka tunteja ei laskettu.

”Se oli hauskaa työtä. Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme”, Aila kertoo.

Runonpätkä. Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta Ailaa kiinnosti työnteko, ei riiaus.

Sotilaskotisisaresta evakoksi

Pian sota tuli kuitenkin niin pitkälle ja kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.

”Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja (sissitaistelijoita). Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. ”

Ailan sotilaskotiajan muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.

”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,
sun rannoillas poikamme taiston koki”

Pelkoa juoksuhaudassa

Sodan pahimmat hetket sijoittuvat evakkomatkalle.

”Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella”, Aila kertoo.

Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja. Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. ”Minä olin siinä kolmannessa autossa”, Aila kertaa tapahtumia syvä katse silmissään.

Ahkera evakko

”Tultiin Rovaniemen asemalle, jossa meidät pakattiin junaan. Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhuksia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka”, Aila kertoo.

Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan. ”Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma huone. Meillä kävi hyvä tuuri. ” Aila muistelee.

Tekemistä löytyi myös Ylivieskasta. ”Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi”, hän sanoo. Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.

Sotilaskotisisar tulee varastosta. SA-kuva

Työteliäs elämä

”Joka paikassa missä näen sotamiehiä, tulee vieläkin nuoruus mieheen” Aila kertoo. Hänen sukupolvensa miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa.

”Mutta en minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön. ”, Aila kertoo. Sodan jälkeen hän työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle Aila jäi Silmäklinikalta. ”Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään”, Aila kertoo.

Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin ”hieman laiskistunut”. Hän hoitaa silti kauppareissut, ruoanlaiton ja kyläilyn itsenäisesti. Myös koti on erittäin viihtyisä, joskin ikkunan pielistä vetää.

Menneisyydestä muistuttaa kelohonkakehyksissä seinällä oleva kuva Ailasta ja miehestään kalareissulla.

Ailan mielestä huushollissa on aina jotain työtä. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu myös yksinäisyyttä. ”Aluksi oli vaikeaa, mutta sitten tottui olemaan”, Aila kertoo. Iloa tuovat myös silloin tällöin vierailulla käyvät lapset ja lapsenlapset.

Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta edelleen Aila pitää yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen. ”Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme”, Aila kertoo.

Kerran eräs viisas Alli-ystävä sanoi: ”Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin.”

Tässä ajatuksessa kiteytyy paljon sotiemme naisten asenteesta. Se on lempeä, mutta vahvasti periksiantamaton. Tämmöistä asennetta täytyy ihan kotona kokeilla.

Suurkiitos Ailalle, että jaoit tarinasi.

13.12.2018 Joulu rintamalla: sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

100-vuotias Jaakko Estola nojatuolissa kotonaan.

Kaksi rintamalla vietettyä joulua ovat jääneet 100-vuotiaan Jaakko Estolan mieleen kirkkaasti. Ne sisälsivät muun muassa sekahedelmäsoppaa, radion soittoa sekä pommituksia, joita sai pelätä. Kirkkaimpina mieleen ovat kuitenkin jääneet mukavat muistot.

Helsingin Munkkiniemessä asustaa mies, jolta ei elämänkokemusta puutu. Hänen nimensä on Jaakko Estola. Joulukuun 8. päivä Jaakolla tuli täyteen kunniakkaat 100 vuotta, mutta vuodet eivät näytä hidastaneen virkeän Jaakon vauhtia.

”Käyn viikoittain pelaamassa lentopalloa, ja se vasta hauskaa puuhaa onkin!”

Lentopallo on ollut Jaakolle rakas harrastus jo pitkään, ja ”nuoren miehen intoa” lajia kohtaan löytyy vielä tänäkin päivänä. Samanlaista nuoren miehen intoa puhkuen astui Keravalta kotoisin oleva Jaakko talvisotaan, vuonna 1940 suoraan varusmiespalveluksesta.

”Ensin minua ei kelpuutettu edes varusmiespalvelukseen, sillä olin niin laiha ruikelo. Sodan syttyessä ääni kellossa kuitenkin muuttui ja minäkin pääsin suorittamaan varusmiespalvelusta.”

Ei osannut nuori 20-vuotias sälli vielä tuohon aikaan kuitenkaan aavistaa, että samassa sotilaspuvussa tulisi palveltua Suomea tositoimissa rintamalla jatkosodan syttyessä 1941.

Toistakymmentä läheltä piti -tilannetta

Jaakko taisteli isänmaan puolesta myös jatkosodassa, kolmen vuoden ajan vuosina 1941-1943. Hän oli tykistön miehiä.

”Tykkimiehenä sain kokea sen, että palveluspaikka pysyi useampien kuukausien ajan samana. Jalkaväki vaihtui, mutta tykistö pysyi. Siinä ajassa oppi tuntemaan alueen joka kiven ja kannon, ja korsusta muodostui tykistön koti.”

Jaakko muistelee, että kolmen vuoden mittaiseen sotapalvelukseen ehti mahtua liki toistakymmentä läheltä piti -tilannetta. Kohtalokkain niistä oli vuonna 1943 sattunut haaveri, joka jäi Jaakon viimeiseksi kokemukseksi rintamalta.

Haaveri sattui tammikuisena talvipäivänä Krivin kylän tukikohdassa Itä-Karjalassa. Lunta oli pyryttänyt ja Jaakko päätti mennä varmistamaan, että vartiopaikalla oli tarvittavat lumiesteet venäläisiä varten. Jaakko oli jo kokenut sodankävijä, ja hän päätti kävellä rauhassa vartiopaikalle kumartumatta liikaa. Silloin Jaakko kuuli kovan pamauksen ja tunsi piston selässään – ja pian suu alkoi täyttyä verellä.

Venäläisen kiväärin luoti osui Jaakkoa kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Tästä syystä oikea keuhko täyttyi verellä ja painoi vasemman keuhkon kasaan.

”Sairaalassa lääkäri kysyi, että koitappa Jaakko, missä sydämesi on. Siellä se vasemmassa kainalossa jyskytti.”

Haavoittumisensa jälkeen Jaakko siirrettiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jossa hän vietti puoli vuotta toipilaana. Siihen päättyi Jaakon kunniakas sotapalvelus.

Kehyksiin ikuistettuja muistoja Jaakon elämäntieltä.

Sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

Sataan vuoteen mahtuu monen monta ikimuistoista joulua, joista rintamalla Jaakko vietti ehkä kaksi ikimuistoisinta.

Ensimmäistä rintamajouluaan Jaakko vietti Rajajoella 1941. Tuosta joulusta Jaakolla on surkuhupaisa muisto.

Joulun lepopaikkana toimi iso seuratalo, missä tarjottiin joulun kunniaksi sekahedelmäsoppaa.
Yksi miehistön jäsenistä oli päässyt joulun alla lomille ja toi aatoksi rintamalle palattuaan mukanaan öljylampun. Öljylamppu oli rintamalla suuri nähtävyys, sillä Jaakko ei ollut nähnyt ainuttakaan valonlähdettä sotapalveluksensa aikana. Osa miehistöstä päätti polleana nauttia sekahedelmäsoppansa öljylampun ääressä seuratalon vieressä sijaitsevassa lämpimässä torpassaan. Lautasten puuttuessa miehet repivät kypäriensä toppaukset pois, täyttivät kypäränsä sopalla ja nautiskelivat joulusta lämpimässä torpassa öljylampun äärellä. Jaakko jäi kuitenkin joidenkin miehistön jäsenien kanssa viileään seurataloon nukkumaan.

Kuinka ollakaan, venäläiset päättivät pommittaa tuolloin juuri tätä suomalaisten lepopaikkaa. Pommi jysähti pienen torpan kivijalan alle nostaen koko torpan hetkeksi ilmaan. Torppaan öljylampun ääreen sekahedelmäsoppaa nauttimaan menneet polleat miehet tulivat häntä koipien välissä seurataloon kesken yön.

”Onko teillä tilaa kaverille jouluyöksi? Meidän torppa on hajalla.”

Aamun valjetessa Jaakko ja muut miehistön jäsenet riensivät katsomaan torpan kuntoa. Jaakko muistaa surkuhupaisan näyn kuin eilisen; hieno öljylamppu makasi lattialla rikkinäisenä ja soppakulhoina toimineet kypärät olivat täynnä sahajauhoa.

Radion pauhua ja lahjoja lapinmiehiltä

Toisen rintamajoulunsa Jaakko vietti Krimillä 1942. Jouluksi tykistön seuraksi saapui uusi jalkaväki, joka koostui pitkälti sodankyläläisistä miehistä. Lapinmiehet toivat mukanaan joulupaketteja myös tuntemattomille.

Paketeista paljastui muun muassa joululiina sekä ketsuppia. Jaakko muistaa elävästi, kuinka maalta tulleet pojat ihmettelivät heille vierasta elintarviketta: ”Mitäs tämä on ja mitä tällä oikein maalataan?”

Lapinmiesten tuomien lahjapakettien lisäksi Jaakko oli saanut Keravan Lotilta lahjaksi radion, joka saatiin jouluksi korsulle. Jouluaattona korsussa raikui, kun uutta radiota testattiin.

”Pelattiin sököä, kiroiltiin ja soitettiin Saksan radiota.”

Samaan aikaan patterin päällikkö Tarvajärvi oli päättänyt tulla pitämään korsuun hartaushetken joulun kunniaksi. Jouluvirsien sijaan Tarvajärven toivottikin tervetulleeksi kova radion jyske. Jaakko muistaa, kuinka Tarvajärvi jäykistyi, veti henkeä ja alkoi seuraamaan miesten toimintaa.

”Päällikkö ymmärsi asettua meidän asemaan ja miettiä, mitä se joulu merkitsee sellaisille miehille, jotka ovat kuukaudesta toiseen olleet tässä samassa tilassa.”

Niin päällikkö Tarvajärvi jätti hartaushetkensä pitämättä, toivotti vain lyhyesti hyvää joulua.

Kiitollisin mielin joulunviettoa perheen kesken

Rintamajoulut ovat jäänet vahvasti Jaakon mieleen ja mielellään hän niitä muisteleekin.

”Mukavia asioita muistelee mielellään, ikävät puolestaan unohtuvat.”

Tänä päivänä Jaakko viettää jouluaan mieluiten lapsiensa ja heidän perheidensä luona.

”Minut on vapautettu joulun paineista. Muut hoitavat lahjojen hankinnan sekä joulupöydän valmistelemisen. Minä nautin läheisteni seurasta, puhekaveri pitää aina löytyä.”

Jaakko kertoo olevansa kiitollinen, että saa viettää joulua läheistensä kanssa tässä vapaassa maassa.

”Vapaus ja itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut kipua, vaivaa, tuskaa ja lukuisia uhreja. Uskon, että koko Suomen kansa on kuitenkin kiitollinen tästä vapaasta ja hienosta maasta.”

Joulu jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille tänä jouluna kystä kyllä. Anna aineeton lahja, joka muistetaan – lahjoita jo tänään!