Sotaleski Kaarina Vatanen

31.5.2019 Sotaleski Kaarina Vatanen

Tapasimme Huittisten Huhtamossa virkeän 102-vuotiaan Kaarina Vatasen lämpimänä toukokuun päivänä 2019. Kaarina Vatanen on yksi 46:sta edelleen elossa olevasta sotaleskestä.

Kaarina Vatanen nauttii kesästä omalla kotipihallaan

Nopeasti naimisiin  

Kaarina katsoo vieraita tarkkaan. Sota-ajoista ei tule usein juteltua, muistot ovat raskaita eikä vuosiluvut tunnu enää tässä iässä tärkeiltä. Oma syntymäaika muistuu kuitenkin mieleen.

Kaarina Vatanen os. Elo syntyi 2. marraskuuta 1916. Kaarina oli vain parikymppinen nuori nainen, kun hän astui vihille oman kylän pojan, kuusi vuotta vanhemman Olavi Vatasen kanssa. Vihille piti mennä vikkelästi, koska Viipurista kantautui sekasortoisia uutisia ja liikekannallepano alkoi.

Kaarina Elossa oli päättäväisyyttä jo pienenä tyttönä.

”Olavi oli maalaamassa taloa, kun kuulutukset alkoivat. Hän tuli sanomaan, että nyt lähdetään. Mentiin Pappilaan ja siellä oli Rovasti Mikonmäki ja hän vihki meidät. Todistajina olivat Rovastin rouva sekä eräs pappilan keittiöhenkilökuntaan kuuluva ihminen.”

Huhtamolaiset miehet kokoontuivat yhteen ja heidät kerättiin Kiikkaan. Olavi meni vähän myöhässä, koska vihkiminen vei aikansa.

Sitten sota alkoi.

Huhtamolaisia miehiä sotaan lähdössä. Olavi oikealla seisomassa.

Sota vei miehiä

Sota näytti karmeimmat puolensa hyvin nopeasti.
”Siellä lähdettiin käskystä ylittämään peltoa, mutta vihollinen oli asemissa ja ampui. Piti äkkiä perääntyä. Monta kaatui jo siinä heti ja Olavi kuuli kun hänen ystävänsä Armas huusi apua. Olavi sanoi, että ei sinne ketään jätetä ja haki haavoittuneen Armaksen suojaan. Armas selvisi hengissä.” Pian kaatuivat Olavin veli ja naapurin Vilho. Olavi selvisi hengissä.

Kaarina ja Olavi pitivät yhteyttä kirjeitse. Lomia ei kuitenkaan ollut, mutta Olavi sai tulla hautaamaan oman veljensä.

Kaarina kertoo, että Olavi oli rohkea mies. ”Se meni minne vain, ei peljännyt ollenkaan. Kerrankin oli yhdestä saaresta suomalaisilta ruoka loppunut ja jonkun piti sitä lähteä viemään. Eihän ruokana ollut kuin paleltuneita perunankuoria, mutta parempi sekin kuin ei mitään”. Vapaaehtoisia ei ollut liiaksi, mutta Olavi heitti tonkan selkään ja ui lahden yli. Myöhemmin huomattiin manttelin kauluksessa luodinreikä, mutta Olaviin ei onneksi osunut.

Hermot ja keuhkot menivät riekaleiksi

Olavi sairastui sodassa keuhkotautiin, jota hoidettiin ensin Huittisten opistolla ja sitten Harjavallan Satalinnassa. Myöhemmin Olavi pääsi vielä kotiin, mutta tauti ei hellittänyt.

”Sota oli karmeaa aikaa. Kaikki muuttui. Ajatus ja meininki”, Kaarina kertoo vakavana. ”Hermot muuttuivat toisenlaisiksi kun normaalisti.” Monet sairastuivat keuhkotautiin.

Kotona Olavin tautia hoidettiin ottamalla uutta Amerikasta tuotua lääkettä, joka Kaarinan mielestä näytti siltä ”kuin neulanirkkoja olisi syönyt”.

Tuberkuloositilanne huononi sodan aikana nuorten ja keski-ikäisten miesten kohdalla. Syynä saattoi olla vaikeat olot rintamalla. Lääkäri tutkii potilaan keuhkoja. Kiestinki, Kananainen 28.5.1942. SA-kuva.

Olavikaan ei kotona sodasta puhunut, mutta keuhkotaudin tuomat vaivat, kamala yskä ja ahdistus, vaivasivat. Olavi hankki mopon, koska hän ei jaksanut enää pyörällä polkea kylille, kun hengästytti niin kovin. Mopollaan hän ajeli Huittisten torille joka torstaisin tapaamaan sotaveljiään. Mopolla ajaessa Olavista tuntui, että hän sai helpommin ilmaa keuhkoihin.

Kaarinan leskeneläke oli vaarassa, kun mies ei meinannut millään mennä lääkäriin – ja sitten kun meni, Olavi diagnosoitiin väärin, terveeksi.

Viimeisenä päivänä kun eläkettä oli mahdollista saada, Olavi lähti uudelle lääkärireissulle painostuksen alla. Lääkäri oli kysynyt Olavilta, että miksei hän tullut aiemmin. Olavi oli sanonut tuskissaan ”No perkele!” Keuhkotauti todettiin ja eläke lopulta järjestyi.

Olavi kuoli keuhkotautiin ja sydämen pysähdykseen vuonna 1970.

Kaikki on hyvin kun sais vain terveenä olla.”

Keuhkotauti ei ollut tarttunut muihin Kaarinan perheessä. Hän jakoi pienen tuvan miehensä, heidän kahden poikansa, Uskon ja Eskon, sekä äitinsä Huldan kanssa. Toisinaan hoidettavana oli myös Kaarinan eno.

Vanhempi pojista, Esko, kuoli syöpään vuonna 1976 vain 32-vuotiaana. Siltikään Kaarinan ilmeessä ja olemuksessa ei näy katkeruutta. Kaikista menetyksistään huolimatta hän toistaa usein: ”Kaikki on nyt hyvin kun sais vain terveenä olla.”

Kaarina ja Olavi Vatanen, edessä Kaarinan äiti Hulda Elo.

Iän tuomista vaivoista hän puhuu hymähtäen: ”Kyllä niitä kaikkia kremppoja aina on, mutta olen minä terveempi kuin moni muu”.

”Elämässä parasta on oma koti. Se että saa tässä rauhassa istua ja puuhata. Keinua kiikkustuolissa ja katsoa Arto Nybergin keskusteluohjelmaa telkkarissa. Sekä tietenkin perhe ja tutut kylällä. En minä valita”, Kaarina sanoo.

Huhtamossa Kaarinan pihalla omenapuu kukkii.

Piha on hoidettu ja täynnä ihania kukkia ja muita istutuksia. Pikkuisen kuulemma harmittaa, että jokin tai joku on katkonut kauniin siniset orvokit. Mutta sekin vain pikkuisen. Kaarina pärjää kotona ja häntä käy kotona auttamassa Usko-poika avovaimonsa kanssa. Pojanpojan perhe ja ystävät käyvät kuitenkin kylässä usein ja soittelevat päivittäin.

Pari vuotta sitten Kaarina kaatui yllättäen, katkaisi pari kylkiluuta ja joutui olemaan jonkin aikaa hoivakodissa. Sieltä hän siirtyi asumaan vuoroin poikansa ja pojanpoikansa perheiden luokse. Eräänä iltana hän katseli terassilta, kun naapurit laittoivat perunoita maahan ja päätti:

”Nyt lähden takaisin kotiin.”

Herkkuja linnassa ja Hesbugerissa

Vuonna 2018 Kaarina pääsi kunniavieraaksi myös Linnan juhliin ja siellä tapasi presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion. Veteraaneille järjestetyn virallisen tilaisuuden jälkeen käytiin vielä katsomassa tansseja – ja tulipa kadetti hakemaan Kaarinaa ja hänen seuralaistaan, pojanpojan vaimoa tanssiin: ”Kumpis teistä lähtee?” Kaarina vastasi vekkulisti kadetille, että: ”Kyllä sen silmistä näkee kumpi lähtee.”

Kaarinan tie on vienyt myös Linnaan. Itsenäisyyspäivävastaanotolla 2018.

Pari vuotta sitten Kaarinan 100-vuotisjuhlat pidettiin Wanhassa Pappilassa. Vieraita oli paljon.

Sitä ennen viikolla, aivan oikeana päivänä, piti tehdä eräs tärkeä retki. Pojanpojanpojan kanssa oli sovittu, että kun mummo täyttää sata, mennään johonkin hienoon ravintolaan syömään. Pojanpojanpoika ehdotti Hesburgeria ja sinne sitten mentiin. Kaarina kävi maistelemassa nuggetteja ja ranskalaisia.

”Kyllähän täällä voi kerran sadassa vuodessa käydä”, Kaarina totesi.

Mustarastaan laulu

 Haastattelu kääntyy loppua kohti. Tunnelma on seesteinen ja kesä on aluillaan. Hymyilemme hiljaa.

Kaarina kertoo, että hän heräsi viime yönä puoli neljä kun mustarastas lauloi niin kovin. ”Tulin tähän pihalle kuuntelemaan kaunista laulua.” – Olikohan Olavi tullut tervehtimään?

Kiitämme vahvoja naisia ja rohkeita miehiä Suomen sotien aikana.

Suuri kiitos Kaarina, että jaoit tarinasi kanssamme.

  

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä.  Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.