ellumongo, kohteen Veteraanit.fi tekijä

Tekijä: ellumongo

12.3.2019 Talvisodan veteraani Airi Pennanen (o.s. Itkonen)

”Minä Airi Itkonen, lupaan kunniasanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntajärjestöä sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata ja täytän minulle uskotut maanpuolustustehtävät noudattaen Lotta Svärd-järjestön sääntöjä.”

Airi antoi Lotta-valansa syksyllä 1939 vain vähän ennen Talvisodan syttymistä. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Airin Lotta-kurssikuva, kevättalvella 1939

Tyttö Viipurista

Airin isovanhemmat asuivat Pietarissa vuoteen 1917 asti, kunnes muuttivat Viipuriin jäätyään eläkkeelle. Pikku-Airi syntyi Suomen suuriruhtinaskunnassa 6. tammikuuta 1917. Perhe asui tuolloin Viipurin Papulassa, joka oli tunnettu rautatieläisten kaupunginosana. Airin vanhemmilla oli sekatavarakauppa Viipurin keskustassa.

Tässä oli Airin vanhempien sekatavarakauppa. Siinä on jonkunmoinen kauppa nykyäänkin. Kuva kesältä 2017

Airin isä kuoli Airin ollessa 10–vuotias. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Viipurin maalaiskuntaan, Rauhalaan, Airin isovanhempien luo. Airi kävi koulunsa Viipurissa. Sodan syttyessä hän työskenteli Viipurin lääninhallituksessa.

Viestintälottien koulutusta

Sota syttyy

Kun sota alkoi, Airi toimi viestintälottana Viipurin maalaiskunnassa Säiniön asemarakennuksessa, vain muutaman kilometrin päässä kotoaan. Oltiin sotatoimialueella, joten piti olla koko ajan varuillaan.

Evakuointi Viipurista

Helmikuun 1940 suurhyökkäys Kannaksella johti Mannerheim-linjan murtumiseen ja joukkojen vetäytymiseen Viipurinlahden–Viipurin−Vuoksen tasalle.

Airi lähti yhdellä viimeisistä evakuointikuljetuksista Viipurista ja päätyi vaarallisen matkan jälkeen Lappeenrantaan. Siellä hänet määrättiin Sotasairaala 43:een Imatralle. Airin kolme vuotta nuorempi sisar, Hilkka toimi myös lottana.

Airi kävi kirjeenvaihtoa rintamalla taistelleen kihlattunsa, Aaron kanssa. Kirjeenvaihto ylläpiti rakkautta, joka antoi lisävoimia kestää sodan kauheuksia sekä rintamalla että sotasairaalassa.

Aaro ja Airi menivät naimisiin Kirvun pappilassa 7.1.1940.

Jatkosodan aikana Airi toimi ilmavalvontalottana Lahden IVAK:ssa (ilmavalvontakeskuksessa). Esikoinen Pekka oli syntynyt välirauhan aikana.

100-vuotias Airi vastaanottaa Hennalan Upseerikerholla Lahden sotaveteraanit ry:n onnittelut

Rakasta isänmaatasi

Sotien jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta, Riitta ja Jukka. Jukka teki pitkän sotilasuran Puolustusvoimissa.

Lastenlasten Juhlapuhe 100-vuotiaalle Airi-mummille

Airilla on seitsemän lastenlasta ja kolmetoista lastenlastenlasta. Leskeksi hän jäi vuonna 1993.

Airi on nyt 102-vuotias. Jälkikasvuaan hän aina muistuttaa arvostamaan isänmaataan. Kun hän joutui luopumaan rakastamastaan kesäpaikastaan Kiteellä, hänellä oli vain yksi ehto: ”Venäläisille ei sitten myydä.”

Airi kuului 99-vuotiaaksi Lahden sotaveteraanit ry:n aktiivijäseniin.

Hän on saanut myös Tasavallan Presidentiltä vuonna 2016 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalin, joka jaettiin kaikille elossa olleille rintamaveteraaneille.

Lisäksi Airi on Karjalan Prikaatin kilta ry:n kunniajäsen. Karjalan Prikaatin edeltäjä oli Karjalan Kaarti, jonka kotivaruskunta oli Viipurin Papulassa, jossa Upseerinkadulla sijaitsi myös Airin lapsuudenkoti.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja – leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

25.2.2019 Naiset ja evakot opettajina

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita ja esittelemme heidän monia roolejaan sodassa. Koulunkäynti sotavuosia oli vaiherikasta – ja opettajilta vaadittiin joustavuutta jatkuvien muutosten edessä. Useimmat opettajista olivat tuolloinkin naisia. Koulunkäynnistä sotavuosina meille kertoo oppilaan näkökulmasta eläkkeellä oleva apulaisrehtori Hannu Syväoja.

Surupukuinen opettaja ohjaa oppilasjoukkoaan. Viipuri 1942. SA-kuva

Vuonna 1939 oltiin toiveikkaita. Suomi oli päässyt lamavuosista ja sisäpoliittisesta sekavuudesta. Elintaso nousi nopeasti. Seuraavana vuonna olisi Helsingin olympialaiset! Niitä odotettiin kiihkeästi.

Sitten jyrähti: alkoi toinen maailmansota. Talvisodan syttyminen muutti kaiken: suuret suunnitelmat hiipuivat hätätilaratkaisuihin.

Koulut yritettiin säilyttää

Kansakoulun toimintaa yritettiin pitää yllä mahdollisuuksien mukaan sekä sota-aikana että seuraavana pulakautena ja “vaaran vuosina”. Tilanne normalisoitui täysin vasta 1950-luvun alussa. Opettajan näkökulmasta tilanne on ollut haastava: luokkien kokoonpanot vaihtuivat jatkuvasti, kun kansakouluihin tuli karjalaisia ja inkeriläisiä evakko-oppilaita.

Sodan aikana koulunkäynnissä oli pitkiäkin taukoja, välillä kuitenkin opiskeltiin. SA-kuva

Myös opettajat vaihtuivat ja heistä oli jatkuva pula: useimmat miesopettajat oli komennettu rintamalle ja moni naisopettaja toimi lottatehtävissä. Osa opettajistakin oli evakoita.

Nykyajan opettaja voi miettiä, kuinka oppi meni perille jatkuvasti vaihtuville oppilailla sekasortoisessa tilanteessa. Nykyisin perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Sota-ajan opettajat olivat kovilla jo siinä, että saivat perustiedot ja -taidot opetettua.

Väliaikaisia taukoja

Sodassa oli myös tyypillistä, että koulutyö lopetettiin väliaikaisesti kokonaan.

Näin asiasta kertoo Hannu Syväoja, Punkalaitumen Sarkkilan koulun oppilas vuosina 1940–1948. Syväoja toimi myöhemmin itsekin 30 vuotta opettajana ja väitteli eläkeiässä vielä filosofian tohtoriksi.

”Sodan alkaessa meille oppilaille ilmoitettiin, että koulutyö täytyy toistaiseksi lakkauttaa, koska Venäjä on hyökännyt maahamme ja maamme joutunut sotatilaan, eikä edellytyksiä säännölliselle koulutyölle ollut”.

Sodan aikana koulut olivat monenlaisessa käytössä. Kuvassa evakkoja majoittuneena koulun voimistelusaliin. SA-kuva.

Talvisodan aikaisen liikekannallepanon aikana kasarmit eivät riittäneet sotaväen majoittamiseen, joten varusmiespalvelusta varten otettiin haltuun yleisiä rakennuksia ja sopivia maastoalueita, myös kouluja. Niinpä Sarkkilan koulukin sai toimia kasarmina. Koulun tiloihin majoitettiin yhteensä 340 sotilasta.

Luonnollisesti näin suuri miesmäärä tarvitsi käyttöönsä koulun kaikki yleiset tilat. Alakoulun opettajattaren asuntoon oli majoittunut kaksi upseeria, kamari toimi toimistohuoneena. Koulujen pihamaita ja lähellä olevaa metsäaukiota käytettiin harjoituksiin. Sen lisäksi kouluun oli vuoden 1939 lopulla joksikin aikaa evakuoitu Vahvialan kunnalliskoti.

Kun Talvisota loppui ja sotaväki lähti, koulua ehdittiin käydä kolmen viikon ajan.

Sitten alkoi Jatkosota.

Pulaa torjuttiin talkoilla

Sodan ja pulan vuosina 1939 – 1952 vaadittiin säästöjä. Tällöin ei puhuttu niinkään rahan niukkuudesta vaan tavaran. Työvoimasta oli huutava pula, lämmönhaaskauksesta varoiteltiin.

Pulaa torjuttiin omatoimisesti talkoilla. Sotavuosina ja muutamana vuotena niiden jälkeenkin koulun toimintaan löi leimansa merkittävä kotirintaman projekti: lasten ja nuorten vapaaehtoinen talkootoiminta. Talkootoiminta käynnistettiin nuorisojärjestöjen toimesta. Sitä organisoitiin jo talvisodan aikana, mutta pysyvä organisaatio luotiin syksyllä 1941. Toiminta jatkui vuoteen 1949 asti.

Nuorten talkoiden toimintamuodot olivat: (1) keräykset, (2) maatalous- tai muu tuotantotyö, (3) yleinen auttamistyö, (4) virkistystoiminta (5) säästämistoiminta sekä (6) henkinen valmennus, johon liittyivät leirit ja talkoojuhlat. Talkookasvatus tähtäsi lähinnä epäitsekkyyden kehittämiseen.

Ehkäpä jotain samaa talkoohenkeä on nykyajan ilmiöoppimisessa ja erilaisissa monia aineita yhdistävässä integroinnissa! Esimerkiksi Haagan peruskoulussa Helsingissä on suojeltu läheistä puroa ja paneuduttu kierrättämiseen. Myös kummioppilastoiminta vahvistaa oppilaiden yhteishenkeä.

Lapset kantavat polttopuita kouluun. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Koulun Facebook-päivitys matematiikkaa ja luonnontieteitä painottavasta viikosta kuvastaa tämän ajan henkeä: ”Vuoden 2019 toinen Malu-viikko sai upean aloituksen! Puolet 7. luokan maluista pääsi ohjaamaan 2-luokkalaisille mikroskopointia ja puolet tutustumaan hiilidioksidin ominaisuuksiin kemianluokka Gadolinissa. Alakoulun maluilla oli auditoriossa luonnonsuojeluliiton suojelupäällikön pitämä tietoisku Saimaannorpista, luonnonsuojelusta ja suurpedoista. Päivän kruunasi vielä 7. ja 8. luokkien vesiaiheiset työpajat.”

Välituntikuvia

Talkootyöt toivat myös vaihtelua koulunkäyntiin, kun joukolla lähdettiin esimerkiksi pellolle perunannostoon. Tavallisena koulupäivänä paras tunti oli tietenkin välitunti.

Näin Hannu maalailee: ”Jos sielunsa silmin loihtii esiin kaksi välituntikuvaa, toisen nykyisen peruskoulun ja toisen sotavuosien kansakoulun pihamaalta, ero on merkittävä. Sotavuosien koululaisen asussa näky puute. Ei ollut lenkkareita, farkkuja, napapaitoja. Puupohjakengät tai kumiteräsaappaat olivat yleisimmät jalkineet. Keväin syksyin monet lapset kävivät koulua paljain jaloin.

Välitunnilla voi laittaa vaikka painiksi. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Tyttöjen asuun kuului hame, esiliina ja päähuivi, hiukset olivat lyhyet tai palmikoidut. Siisteydessä ei päästy nykytasoon. Päätäitä ja muitakin pikkueliöitä jahdattiin koulun toimesta.”

Pirulliset päätäit ovat riesana edelleen, mutta pukeutumisen vapautuminen ja rentous on yltänyt myös opettajakuntaan.

Aunukselaispoika vastaa kysymykseen. Nurmoila 1942. SA-kuva.

Samat tavoitteet

Nykyiseen opettamiseen eniten haasteita tuo nopeasti kehittyvä digitalisaatio, jossa toki piilee myös runsaasti mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret ovat aiempaa lyhytjänteisempiä. Luokkien heterogeenisyys on lisääntynyt ulkomaalaisten oppilaiden myötä ja jossain luokissa saatetaan puhua jopa kymmentä äidinkieltä. Opettajalta vaaditaan joustavuutta ja kekseliäisyyttä myös nykypäivänä, ja edelleen neljä viidestä heistä on naisia.*

Muuten opettamisen pääpaino on pysynyt samana ja monen opettajan harras toive on ”Kunpa sen verran oppisivat, että pärjäisivät tässä yhteiskunnassa.”

Kirjoituksen pohjana on käytetty FT Hannu Syväojan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran julkaisemaa tekstiä Kansakoulu sodan ja pulan vuosina. Löytyy täältä.

Kommentit ovat toisen kirjoittajan Satu Kanervon ajatuksia nykykoulusta. Kanervo on opettaja ja kahden koululaisen äiti.

*peda.net/jyu/ruusupuisto/uutisarkisto/5- 2016/1-Lisaa-miehia-kouluun

Sotiemme Veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana, voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan täällä!

25.1.2019 Sotilaskotisisar Aila Sorri

Rintamasotilaskotisisar Aila Sorri muistelee sota-aikaa.

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita. Tämä on tärkeä tehtävä. Talvisessa Helsingissä saimme kunnian haastatella rintamasotilaskotisisar Aila Sorria.

”Pimeä on pirtti vieras
Waikka päivä paistakohon
Soma kotoinen soppi
Waikka kuu kuutamohon”

Lainaus kirjasta Suomen sotilaskoteja 1919

Suomalaiset naiset ovat tehneet pyyteetöntä vapaaehtoistyötä sotilaskodeissa jo yli 100 vuotta.

Sotilaskotitoiminta alkoi itsenäisyytemme alussa. Rintamasotilaskotisisaret olivat monet sotavuodet lottien tavoin etulinjassa ylläpitäen sotilaskoteja taloissa, parakeissa ja rintamalla. He olivat sotamiehille ystäviä, siskoja, äitihahmoja ja hyväntuojia.

Sotilaskotitoiminta on tärkeää

Nykypäivänä sotilaskoti varuskunnassa on itsestäänselvyys. Vaikka varuskuntien lakkauttaminen on vähentänyt sotilaskoteja, sotilaskotisisaret tekevät yhä tärkeää työtä vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille kahvi- ja juhlakestitysten muodossa tai ajavat sotilaskotiauton varusmiesten kenttäharjoituksiin tai erilaisille messuille. Sotilaskotitoiminta on muuttunut kovasti sitten sota-ajan, mutta silti sillä on tärkeä merkitys nuorille alokkaille. Herkulliset Sotkun munkit puhuttavat.

Sotilaskotisisaren hymyilevät kasvot antavat voimaa jatkaa harjoituksia ja tuovat vaihtelua päiviin. Sodan aikana ne toivat toivoa ja häivähdyksen rauhan ajan arjesta.

Sotilaskotisisaria työn touhussa, Uhtuan suunta 1943. SA-kuva.

Mitä jos sotilaskotia ei olisi? Mitä jos sotilaskotitoimintaa ei olisi ollut sodissamme? Olisiko poikamme jaksaneet puolustaa maatamme, niin kuin he tekivät, lähes toivottomista olosuhteista huolimatta?

Rintamasotilaskotisisar Ivalosta

Kovinkaan moni sodan ajan sotilaskotisisarista ei ole enää hengissä, mutta onneksi heitäkin löytyy. Heistä yksi on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri.

Aila istuu kauniissa ja siistissä keittiössään Meilahden kodissaan. Monet lasten ja lastenlasten kuvat kertovat siitä, että jälkikasvua on kertynyt; he myös tulevat usein puheisiin. Ailan mies kuoli vuonna 1991, siitä asti Aila on asunut yksin.

”Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.”

Ensimmäinen pesti

Ivalossa 1944.

”Olin silloin 17 vanha. Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla”, Aila kertoo.

Toimelias nuori nainen ei kokenut työtä raskaaksi, vaikka tunteja ei laskettu.

”Se oli hauskaa työtä. Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme”, Aila kertoo.

Runonpätkä. Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta Ailaa kiinnosti työnteko, ei riiaus.

Sotilaskotisisaresta evakoksi

Pian sota tuli kuitenkin niin pitkälle ja kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.

”Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja (sissitaistelijoita). Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. ”

Ailan sotilaskotiajan muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.

”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,
sun rannoillas poikamme taiston koki”

Pelkoa juoksuhaudassa

Sodan pahimmat hetket sijoittuvat evakkomatkalle.

”Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella”, Aila kertoo.

Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja. Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. ”Minä olin siinä kolmannessa autossa”, Aila kertaa tapahtumia syvä katse silmissään.

Ahkera evakko

”Tultiin Rovaniemen asemalle, jossa meidät pakattiin junaan. Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhuksia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka”, Aila kertoo.

Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan. ”Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma huone. Meillä kävi hyvä tuuri. ” Aila muistelee.

Tekemistä löytyi myös Ylivieskasta. ”Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi”, hän sanoo. Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.

Sotilaskotisisar tulee varastosta. SA-kuva

Työteliäs elämä

”Joka paikassa missä näen sotamiehiä, tulee vieläkin nuoruus mieheen” Aila kertoo. Hänen sukupolvensa miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa.

”Mutta en minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön. ”, Aila kertoo. Sodan jälkeen hän työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle Aila jäi Silmäklinikalta. ”Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään”, Aila kertoo.

Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin ”hieman laiskistunut”. Hän hoitaa silti kauppareissut, ruoanlaiton ja kyläilyn itsenäisesti. Myös koti on erittäin viihtyisä, joskin ikkunan pielistä vetää.

Menneisyydestä muistuttaa kelohonkakehyksissä seinällä oleva kuva Ailasta ja miehestään kalareissulla.

Ailan mielestä huushollissa on aina jotain työtä. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu myös yksinäisyyttä. ”Aluksi oli vaikeaa, mutta sitten tottui olemaan”, Aila kertoo. Iloa tuovat myös silloin tällöin vierailulla käyvät lapset ja lapsenlapset.

Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta edelleen Aila pitää yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen. ”Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme”, Aila kertoo.

Kerran eräs viisas Alli-ystävä sanoi: ”Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin.”

Tässä ajatuksessa kiteytyy paljon sotiemme naisten asenteesta. Se on lempeä, mutta vahvasti periksiantamaton. Tämmöistä asennetta täytyy ihan kotona kokeilla.

Suurkiitos Ailalle, että jaoit tarinasi.

27.2.2018 Veteraanijärjestöt sekä Sotiemme Veteraanit -keräys tukevat myös lottia

Maanantai-iltainen MOT-ohjelma on herättänyt keskustelua maanpuolustuskentän säätiöiden toiminnasta ja toisaalta veteraanijärjestöjen roolista jäseniinsä nähden.

Sotiemme 1939–1945 veteraanien hyväksi työskentelee kolme veteraanijärjestöä: Sotainvalidien Veljesliitto, Suomen Sotaveteraaniliitto sekä Rintamaveteraaniliitto. Lisäksi sotaleskien ja kaatuneitten omaisten asiaa ajaa Kaatuneitten Omaisten Liitto. Näiden järjestöjen päätehtävä on valvoa jäsentensä etuja sekä huolehtia, että he saavat heille lain mukaan kuuluvat palvelut.

Kaikissa veteraanijärjestöissä on jäseninä myös lottia: joko itse rintamapalvelustunnuksen omaavina veteraaneina, sotainvalideina tai puolisojäseninä. Nämä lotat kuuluvat veteraanijärjestöjen tuen ja huollon piiriin. Veteraanijärjestöihin kuuluvina jäseninä heidän tukenaan on myös koko maan kattava, asiantunteva toimijoiden kenttä, joka auttaa heitä erilaisten palvelujen ja tukien hakemisessa. Veteraanijärjestöt pitävät jatkuvasti yhteyttä jäseniinsä.

Veteraanijärjestöillä on yhteinen varainhankinta, Sotiemme Veteraanit -keräys. Keräysvarat ohjataan veteraanijärjestöjen paikallisyhdistysten kautta apua eniten tarvitseville veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen sekä sotaleskille. Lotat, joilla on rintamapalvelustunnus, voivat hakea keräystuottoa äkillisiin ja välttämättömiin arjen tarpeisiin suoraan Sotiemme Veteraanit – keräykseltä. Vuonna 2016 Sotiemme Veteraanit -keräystuottoa jaettiin veteraanijärjestöjen kautta ja liittoihin kuulumattomille rintamasotilas-, rintamapalvelus- ja rintamatunnuksen omaaville veteraaneille sekä sotaleskille noin 1,9 miljoonaa euroa. Joka vuoden Sotiemme Veteraanit -keräystuotto käytetään tukityöhön kokonaisuudessaan viimeistään seuraavan vuoden aikana.

Veteraanijärjestöt ovat itsenäisiä toimijoita, vaikka ne usein sekoitetaan eri maanpuolustushenkisten säätiöiden toimintaan. Näiden säätiöiden varallisuudet eivät siis ole veteraanijärjestöjen käytettävissä, ja toisin kuin usein ”tiedetään”, ei veteraanien omilla järjestöillä ole merkittäviä varallisuuksia. Liittojen päivitetyt, vuoden 2017 toimintakertomukset tilinpäätöksineen julkaistaan huhtikuussa 2018. Vuoden 2016 veteraaniliittojen varallisuustiedot löytyvät osoitteesta www.veteraanit.fi/ukk

Veteraanijärjestöjen avustustyön fokus on nimenomaan tässä hetkessä ja ne ovat sitoutuneita käyttämään varallisuutensa jäsentensä hyväksi.

Lisätietoja

Pia Mikkonen, varainhankinnan päällikkö, Sotiemme Veteraanit -keräys, p. 050 354 0262

Seppo Savolainen, pääsihteeri, Sotainvalidien Veljesliitto, p. 09 4785 0220

Markku Seppä, toiminnanjohtaja, Suomen Sotaveteraaniliitto, p. 09 6126 2012

Heikki Karhu, toiminnanjohtaja, Rintamaveteraaniliitto, p. 09 6840 7714

Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja, Kaatuneitten Omaisten Liitto, p. 09 8562 0060

31.1.2017 Sotiemme veteraanit juhlivat Suomi 100 itsenäisyyden juhlavuotta lämpimin jaloin

Sotiemme Veteraanit juhlivat 100-vuotiasta Suomea lämpimin jaloin. Facebookin Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta-ryhmä on päässyt huimaan tavoitteeseensa; kutoa kaikille Suomen 17 000 sotiemme veteraanille Suomi 100 juhlavuoden villasukat.

Suomalaisten lahja veteraaneillemme: ”Pidetään jalat lämpiminä!”

Facebookin Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta ryhmä syntyi Oululaisen Jaana Willmanin ajatuksesta. ”Oma isäni oli sotaveteraani. Olen myös itse innokas neuloja. Näistä taustoista ajatus varmaankin lähti”, kertoo Jaana Willman. Tällä hetkellä Facebook ryhmään kuuluu noin 8 400 jäsentä, joista neulojia on noin 2 500. Neulojia on sekä yksittäisiä neulojia että neulontaryhmiä. Facebook ryhmäläiset ovat jo kutoneet tavoitemäärän eli 18 000 villasukkaparia lämmittämään veteraaniemme jalkoja. ”Täällä Kuusamossa on ollut innokkaita neulojia, joten on mukava aloittaa villasukkien jakaminen veteraaneille täältä. Kokkolassa asuu Villasukat Veteraaneille, Suomi 100 vuotta facebook -ryhmän ahkerimmat kaksi neulojaa, jotka ovat neuloneet kahdestaan yhteensä 279 paria villasukkia oman alueensa veteraaneille”, summaa Jaana Willman.

Villasukat Veteraaneille, Suomi 100 vuotta facebook – ryhmän neulomia villasukkia jaetaan

Nyt alkaa Villasukat Veteraaneille hankkeen haastavin vaihe. Sotiemme veteraanit ja sotalesket jotka ovat keski-iältään jo yli 92 vuotiaita, eivät välttämättä pääse villasukkien jakotilaisuuksiin paikalle. ”Olemme kiitollisia Jaana Willmanin perustamasta, voisiko jopa sanoa Suomen suurimmasta Suomi 100 juhlavuoden joukkoistamishankkeesta, sotiemme veteraanien hyväksi. Autamme kaikin tavoin, että villasukat pääsevät lämmittämään veteraaniemme jalkoja,” sanoo Sotiemme Veteraanit – keräyksen varapuheenjohtaja Seppo Savolainen, Sotainvalidien Veljesliitosta.

Posti on myös ilolla mukana auttamassa Villasukat Veteraaneille hankkeessa. ”Toimitamme villasukat edelleen niille veteraaneille, jotka eivät ole päässeet villasukkien jakotilaisuuksiin paikalle”, kertoo Tomi Huhtala, Postin aluepäällikkö.

Sotiemme Veteraanit -keräys auttaa iäkkäitä veteraaneja Suomi 100 vuonna kaikin tavoin

”Tällä hetkellä keräämme rahaa sotiemme veteraanien liikkumiseen,” kertoo varainhankinnan päällikkö Pia Mikkonen. Kauppa- tai apteekkireissu on veteraanille aina myös sosiaalinen tapahtuma, kun he pääsevät välillä ulos liikkumaan ja rupattelemaan kaupan kassan tai taksikuskin kanssa. Usein liikkumisen vaikeudet hankaloittavat myös ruokailun mahdollisuuksia, kun kauppaan tai lounasravintolaan ei enää pääse ja ateriapalvelujen tarve kasvaa joukon ikääntyessä. ”Villasukat Veteraaneille, Suomi 100 vuotta facebook -ryhmä haastaa kaikki mukaan muistamaan veteraanejamme pienellä lahjoituksella www.veteraanit.fi. Tehdään yhdessä veteraaneillemme ikimuistoinen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhla”, kehottaa Jaana Willman, Facebookin Villasukat veteraaneille, Suomi 100 ryhmän äiti.

Veteraaniliittojen varallisuus riittää yhteen edestakaiseen matkaan jokaiselle veteraanille

Tukea tarvitaan, sillä tällä hetkellä veteraaniliittojen varallisuudella jokaiselle veteraanille saataisiin noin yhden edestakaisen taksimatkan omavastuuosuus. Jos veteraaniliitot olisivat lopettaneet toimintansa tämän vuoden alussa ja varat olisi jaettu järjestöjen veteraanijäsenille, olisi kukin saanut noin 47 euroa.

Selvityksessä on laskettu mukaan Rintamaveteraaniliitto ry:n ja Suomen Sotaveteraaniliitto ry:n varat.* Liitoittain tarkasteltuna summat olisivat olleet kutakuinkin Rintamaveteraaniliiton jäsenelle 52 euroa ja Suomen Sotaveteraaniliiton jäsenelle 42 euroa. Sotainvalidien Veljesliitolla on varallisuutta 345 euroa sotainvalidi- ja puolisojäsentä kohden, jotka on tarkoitettu sodassa vammautuneiden ja heidän iäkkäiden aviopuolisoidensa ja leskiensä hyväksi.

Luvut perustuvat järjestöjen virallisiin tilinpäätöksiin ja toimintakertomuksiin 31.12.2015.