Veteraanivastuu arkistot

100-vuotias Jaakko Estola nojatuolissa kotonaan.

Kaksi rintamalla vietettyä joulua ovat jääneet 100-vuotiaan Jaakko Estolan mieleen kirkkaasti. Ne sisälsivät muun muassa sekahedelmäsoppaa, radion soittoa sekä pommituksia, joita sai pelätä. Kirkkaimpina mieleen ovat kuitenkin jääneet mukavat muistot.

Helsingin Munkkiniemessä asustaa mies, jolta ei elämänkokemusta puutu. Hänen nimensä on Jaakko Estola. Joulukuun 8. päivä Jaakolla tuli täyteen kunniakkaat 100 vuotta, mutta vuodet eivät näytä hidastaneen virkeän Jaakon vauhtia.

”Käyn viikoittain pelaamassa lentopalloa, ja se vasta hauskaa puuhaa onkin!”

Lentopallo on ollut Jaakolle rakas harrastus jo pitkään, ja ”nuoren miehen intoa” lajia kohtaan löytyy vielä tänäkin päivänä. Samanlaista nuoren miehen intoa puhkuen astui Keravalta kotoisin oleva Jaakko talvisotaan, vuonna 1940 suoraan varusmiespalveluksesta.

”Ensin minua ei kelpuutettu edes varusmiespalvelukseen, sillä olin niin laiha ruikelo. Sodan syttyessä ääni kellossa kuitenkin muuttui ja minäkin pääsin suorittamaan varusmiespalvelusta.”

Ei osannut nuori 20-vuotias sälli vielä tuohon aikaan kuitenkaan aavistaa, että samassa sotilaspuvussa tulisi palveltua Suomea tositoimissa rintamalla jatkosodan syttyessä 1941.

Toistakymmentä läheltä piti -tilannetta

Jaakko taisteli isänmaan puolesta myös jatkosodassa, kolmen vuoden ajan vuosina 1941-1943. Hän oli tykistön miehiä.

”Tykkimiehenä sain kokea sen, että palveluspaikka pysyi useampien kuukausien ajan samana. Jalkaväki vaihtui, mutta tykistö pysyi. Siinä ajassa oppi tuntemaan alueen joka kiven ja kannon, ja korsusta muodostui tykistön koti.”

Jaakko muistelee, että kolmen vuoden mittaiseen sotapalvelukseen ehti mahtua liki toistakymmentä läheltä piti -tilannetta. Kohtalokkain niistä oli vuonna 1943 sattunut haaveri, joka jäi Jaakon viimeiseksi kokemukseksi rintamalta.

Haaveri sattui tammikuisena talvipäivänä Krivin kylän tukikohdassa Itä-Karjalassa. Lunta oli pyryttänyt ja Jaakko päätti mennä varmistamaan, että vartiopaikalla oli tarvittavat lumiesteet venäläisiä varten. Jaakko oli jo kokenut sodankävijä, ja hän päätti kävellä rauhassa vartiopaikalle kumartumatta liikaa. Silloin Jaakko kuuli kovan pamauksen ja tunsi piston selässään – ja pian suu alkoi täyttyä verellä.

Venäläisen kiväärin luoti osui Jaakkoa kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Tästä syystä oikea keuhko täyttyi verellä ja painoi vasemman keuhkon kasaan.

”Sairaalassa lääkäri kysyi, että koitappa Jaakko, missä sydämesi on. Siellä se vasemmassa kainalossa jyskytti.”

Haavoittumisensa jälkeen Jaakko siirrettiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jossa hän vietti puoli vuotta toipilaana. Siihen päättyi Jaakon kunniakas sotapalvelus.

Kehyksiin ikuistettuja muistoja Jaakon elämäntieltä.

Sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

Sataan vuoteen mahtuu monen monta ikimuistoista joulua, joista rintamalla Jaakko vietti ehkä kaksi ikimuistoisinta.

Ensimmäistä rintamajouluaan Jaakko vietti Rajajoella 1941. Tuosta joulusta Jaakolla on surkuhupaisa muisto.

Joulun lepopaikkana toimi iso seuratalo, missä tarjottiin joulun kunniaksi sekahedelmäsoppaa.
Yksi miehistön jäsenistä oli päässyt joulun alla lomille ja toi aatoksi rintamalle palattuaan mukanaan öljylampun. Öljylamppu oli rintamalla suuri nähtävyys, sillä Jaakko ei ollut nähnyt ainuttakaan valonlähdettä sotapalveluksensa aikana. Osa miehistöstä päätti polleana nauttia sekahedelmäsoppansa öljylampun ääressä seuratalon vieressä sijaitsevassa lämpimässä torpassaan. Lautasten puuttuessa miehet repivät kypäriensä toppaukset pois, täyttivät kypäränsä sopalla ja nautiskelivat joulusta lämpimässä torpassa öljylampun äärellä. Jaakko jäi kuitenkin joidenkin miehistön jäsenien kanssa viileään seurataloon nukkumaan.

Kuinka ollakaan, venäläiset päättivät pommittaa tuolloin juuri tätä suomalaisten lepopaikkaa. Pommi jysähti pienen torpan kivijalan alle nostaen koko torpan hetkeksi ilmaan. Torppaan öljylampun ääreen sekahedelmäsoppaa nauttimaan menneet polleat miehet tulivat häntä koipien välissä seurataloon kesken yön.

”Onko teillä tilaa kaverille jouluyöksi? Meidän torppa on hajalla.”

Aamun valjetessa Jaakko ja muut miehistön jäsenet riensivät katsomaan torpan kuntoa. Jaakko muistaa surkuhupaisan näyn kuin eilisen; hieno öljylamppu makasi lattialla rikkinäisenä ja soppakulhoina toimineet kypärät olivat täynnä sahajauhoa.

Radion pauhua ja lahjoja lapinmiehiltä

Toisen rintamajoulunsa Jaakko vietti Krimillä 1942. Jouluksi tykistön seuraksi saapui uusi jalkaväki, joka koostui pitkälti sodankyläläisistä miehistä. Lapinmiehet toivat mukanaan joulupaketteja myös tuntemattomille.

Paketeista paljastui muun muassa joululiina sekä ketsuppia. Jaakko muistaa elävästi, kuinka maalta tulleet pojat ihmettelivät heille vierasta elintarviketta: ”Mitäs tämä on ja mitä tällä oikein maalataan?”

Lapinmiesten tuomien lahjapakettien lisäksi Jaakko oli saanut Keravan Lotilta lahjaksi radion, joka saatiin jouluksi korsulle. Jouluaattona korsussa raikui, kun uutta radiota testattiin.

”Pelattiin sököä, kiroiltiin ja soitettiin Saksan radiota.”

Samaan aikaan patterin päällikkö Tarvajärvi oli päättänyt tulla pitämään korsuun hartaushetken joulun kunniaksi. Jouluvirsien sijaan Tarvajärven toivottikin tervetulleeksi kova radion jyske. Jaakko muistaa, kuinka Tarvajärvi jäykistyi, veti henkeä ja alkoi seuraamaan miesten toimintaa.

”Päällikkö ymmärsi asettua meidän asemaan ja miettiä, mitä se joulu merkitsee sellaisille miehille, jotka ovat kuukaudesta toiseen olleet tässä samassa tilassa.”

Niin päällikkö Tarvajärvi jätti hartaushetkensä pitämättä, toivotti vain lyhyesti hyvää joulua.

Kiitollisin mielin joulunviettoa perheen kesken

Rintamajoulut ovat jäänet vahvasti Jaakon mieleen ja mielellään hän niitä muisteleekin.

”Mukavia asioita muistelee mielellään, ikävät puolestaan unohtuvat.”

Tänä päivänä Jaakko viettää jouluaan mieluiten lapsiensa ja heidän perheidensä luona.

”Minut on vapautettu joulun paineista. Muut hoitavat lahjojen hankinnan sekä joulupöydän valmistelemisen. Minä nautin läheisteni seurasta, puhekaveri pitää aina löytyä.”

Jaakko kertoo olevansa kiitollinen, että saa viettää joulua läheistensä kanssa tässä vapaassa maassa.

”Vapaus ja itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut kipua, vaivaa, tuskaa ja lukuisia uhreja. Uskon, että koko Suomen kansa on kuitenkin kiitollinen tästä vapaasta ja hienosta maasta.”

Joulu jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille tänä jouluna kystä kyllä. Anna aineeton lahja, joka muistetaan – lahjoita jo tänään!

Puolustusvoimat on korvaamaton apu Sotiemme Veteraanit -keräyksessä.

Keväisin ja syksyisin Helsingin kaduilla saattaa törmätä siniliivisiin varusmiehiin. He ovat näkyvillä ihan hyvästä syystä – on aika jokavuotisen lipaskeräyksen Sotiemme Veteraanien hyväksi. Lipaskeräys on sata vuotta täyttävän Suomen Puolustusvoimien avustama keräys, jossa ympäri Suomea kaduille rientää vuosittain satapäin varusmiehiä. Jokaisella heistä on kädessään lipas, jonka sisältöön vaikuttavat kaduilla kulkevat kansalaiset. Varusmiesten suorittama lipaskeräys on merkittävä keräysmuoto. Lähes 50% Sotiemme Veteraanit -keräyksen vuosittaisesta tuotosta tulee lipaskeräyksistä. Uskomatonta, mutta totta! Pahaiselta tuntuva roposemme koostaa suuren summan veteraanien hyvinvoinnista.

Miten keräys sitten tapahtuu ja mikä saa kansalaisen osallistumaan? Kysyimme Helsinki-Vantaa -alueen keräyksen piiripäälliköltä Viljo Lehtoselta, vänrikki Max Pajuselta, sekä juuri kadulla keräyksen aloittaneelta alokkaalta Robin Högdalilta.

Keräys sydäntä lähellä

Viljo Lehtonen on työlleen omistautunut mies. Hän kantaa rinnassaan Sotiemme Veteraanit -pinssiä, joka kielii omistautuneisuudesta. Kohtaamme toukokuussa Helsingin ytimessä, kauppakeskus Kampin edessä, jossa tämänpäiväinen keräys tapahtuu. Lehtonen kertoo mielellään keräyksestä, joka on hänen sydäntään lähellä, mutta ennen kaikkea hän muistuttaa, että keräyksen pääosassa ovat varusmiehet ja lahjoittajat.

Miten Lehtonen sitten päätyi keräyksen piiripäälliköksi? Alun perin hän oli Helsingin sotaveteraanipiirin toimikunnassa, jonka tarkoituksena oli kerätä varoja. Lehtonen kertoo: ”Lähettelimme keräyskirjeitä eri tahoille, mutta vastauksena oli jatkuvasti, että ’olemme jo antaneet rahaa keskusjärjestöllenne'”. Tällöin alkoi muutos keräysmuodon määrittelyssä kirjelahjoituksista lipaskeräykseen. Silloinen toiminnanjohtaja Markku Seppä alkoi selvittelemään, kuka lähtisi järjestämään lipaskeräystä Helsingissä. Lehtonen päätyi keräykseen Helsingin Seudun Sotaveteraanipiirin puheenjohtajan eversti Laamasen pyynnöstä. Laamanen totesi: ”Meillä tämän hoitaa Lehtonen”. Vastaan ei ollut pistämistä, joten Lehtonen on ollut mukana jo vuodesta 2005.

Lipaskeräys on helposti lähestyttävä

Lehtonen kertoo, että vuodesta 2006 lipaskeräys on muotoutunut nykyiseen muotoonsa. Keräyksen aikana esimerkiksi Helsinki-Vantaan keräysalueella on nelisenkymmentä lipaskerääjää, jotka keräävät varoja noin kahden viikon ajan. Keräyksen loputtua tulos lasketetaan pankissa ja tuloutetaan Helsinki-Vantaan veteraaneille. Varusmiehiä on vuosittain valtakunnallisesti noin 20 000 keräämässä varoja lippaan kanssa.

Valtakunnallisesti maamme on jaettu 24 keräyspiiriin, joissa kerätyt varat pysyvät. Johtoryhmät jakavat rahanjakosopimuksen mukaan kerätyt varat eri veteraanijärjestöjen kesken. Loppujen lopuksi varat jaetaan Poliisihallituksen keräysluvan mukaisiin käyttökohteisiin, eli veteraanien arjen helpottamiseen.

Lehtonen tietää paljon keräyksen historiasta. Hän tietää myös siitä, miten varusmiehet tavallisesti suhtautuvat keräykseen. Hyvän lipaskerääjän tekee Lehtosen mielestä avoin mieli ja keskustelualttius. Lehtosen mukaan varainkeruu on varusmiehille uusi kokemus. Poistuminen sotilasalueelta on myös usein virkistävää ja he näkevätkin keräyspäivät mieluisina välipäivinä. ”Tämä on sellainen varusmiesten sosiaalinen koulutuspäivä. Saadaan kohdata ihmisiä. Kirsikkana kakun päällä, he pääsevät päiväksi tavallisen kansan pariin”, Lehtonen toteaa.

Lehtonen näkee keräyksen jatkuvan pitkälle 2020-luvulle. Hänen mielestään lipaskeräys erittäin toimiva keräysmuoto. Puolustusvoimien apu keräyksessä on Lehtosen mukaan korvaamatonta. ”Puolustusvoimat on luvannut olla mukana tukemassa veteraaneja niin kauan kuin tarvitaan”. Keräyksen laajuus muuttunee veteraanien vähenemisen myötä, mutta Lehtonen toivoo, että keräys voisi jatkua Puolustusvoimien tuella vaikka seuraava vuosikymmenen.

Viljo Lehtonen (vas.), Robin Högdal ja Max Pajunen.

Keräys herättää kunnioitusta varusmiehissä

Piiripäällikkö Lehtosen rinnalla seisoo kaksi komeisiin Puolustusvoimien palveluspukuihin sonnustautunutta miestä. Toinen heistä on vänrikki Max Pajunen, jolla on jo useamman keräyspäivän kokemus männävuosilta ja toinen on alokas Robin Högdal, joka vasta aloittelee keräystä. Högdal on se, joka saa tänään kantaa sinistä liiviä ja lipasta.

Pajusessa ja Högdalissa keräys herättää vahvoja tunteita. Toisaalta, kerääminen on mukava muutos omaan kasarmiarkeen, mutta kaiken taustalla herää tunteita veteraaneista ja Suomen historiasta – siitä, miksi keräystä tehdään. Pajunen kertoo, että hän lähtee keräykseen mielellään hyvällä asenteella: ”Nämä päivät ovat sellaisia, että pääsee irti siitä normaalista sotilaskoulutuksesta ja kasarmiarjesta”. Pajunen kertoo, että vanhempien henkilöiden kohtaamiset ovat mielenkiintoisia, sillä silloin voi kuulla tarinoita heidän kokemuksistaan. Kun Pajunen oli varusmiesaikanaan kiertämässä lippaan kanssa ovelta ovella, kutsuttiin hänet usein sisälle. Silloin sai kuulla mielenkiintoisia tarinoita ja huomasi, että ikäihmisten halu jakaa kokemuksiaan oli suuri.

Högdalilla kerääminen on tässä ja nyt: ”Tässä kun on koko päivän kerännyt ja huomannut, että vanhemmat ihmiset tykkäävät tulla juttelemaan muistojaan esimerkiksi taisteluista Itä-Karjalassa. He olivat silloin saman ikäisiä kuin minä olen nyt. On vaikeaa kuvitella itseni samanlaisessa kriisitilanteessa. Kerääminen herättää sen vuoksi haikeutta ja arvostusta”.

Kysyessä Pajuselta ja Högdalilta lipaskeräämisen haittapuolista Pajunen painottaa, että se ei ole ollenkaan vaikeaa. On välttelijöitä, mutta ystävällisiä lahjoittajia riittää aina. Myös turistit tykkäävät tulla lahjoittamaan ja kyselemään, mitä siniliiviset miehet oikein touhuavat. Högdalin mielestä kerääminen oli helpompaa kuin hän oli ajatellut. Högdal muistuttaa, että kerääjän pitää osata valikoida ketä lähestyy – jos ihmisellä on kuulokkeet päässä ja vauhti on kova, ei häntä kannata lähestyä, mutta reippaalla ja itsevarmalla asenteella saa huomattavasti enemmän tuloksia ja positiivisen vastaanoton. Högdal kertoo, että vaikka ihmisellä ei olisikaan rahaa antaa, niin luultavasti tulee positiivinen vastaus.

Pajunen uskoo, että lipaskeräys pysyy ajan hermolla jatkossakin, sillä esimerkiksi Mobile pay -maksusovelluksella pystyy osallistumaan lipaskeräykseen jo nyt ja keräys mukautuu muuttuviin maksumetodeihin. Högdal uskoo, että keräys tulee toimimaan tulevaisuudessakin. Kiireistenkin ihmisten joukosta löytyy aina niitä, jotka haluavat antaa omastaan. Ihmiset ovat halukkaita myös vain pysähtymään ja vaihtamaan kuulumisia.

Faktoja keräyksestä:

Yksittäisen varusmiehen ja lahjoittajan panos on elintärkeä. Pelkästään 70€ keräystulolla saadaan kaksi viikkosiivousta veteraanin arkea helpottamaan
Vuoden 2017 valtakunnallinen keräystulos oli yli 3 miljoonaa euroa
Keräyskulut ovat vain 18,5%
Helsinki-Vantaan -keräysalueella kiertää noin 40 lipaskerääjää per arkipäivä ja keräys toteutetaan kahden kuukauden aikana keväisin ja syksyisin.
Lipaskerääjät tulevat Suomen Puolustusvoimista

Vuonna 2018 Puolustusvoimat täyttää 100 vuotta. 100-vuotiaan Puolustusvoimien kunniaksi juhlallisuudet jatkuvat läpi vuoden. Tutustu juhlavuoden ohjelmistoon Puolustusvoimien verkkosivuilla!

Sotiemme Veteraanit -keräyksessä kerätään varoja veteraanien arkea helpottamaan. Varojen avulla veteraanit saavat arkeensa tukea, kuten ateria- ja siivouspalveluita. Nähdessäsi siniliivisen varainkerääjän, lähesty häntä rohkeasti! Pienikin apu on tärkeä!

Tutustu keräyskohteisiimme verkkosivuillamme!