77 vuotta sitten elettiin epätietoisuuden aikaa: toisaalta luottamusta oman maan puolustusvoimiin riitti, toisaalta suurien voimien liikkeellelähtö oli kammottavaa. Rintaman arjessa oli suuria muutoksia talvisotaan – jatkosodassa käydyn asemasodan aikana jäi pitkiä taukoja, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Haastattelimme veteraaneja ja rintamalla palvellutta lottaa eräänä kesäisenä päivänä Vantaalla ja kysyimme heiltä jatkosodasta. Usean mieleen muistot nousivat kuin eilispäivä. Tässä heidän tarinoitaan arjesta ja sodasta rintamalla jatkosodan vuosina.

”Sota oli ainoa läheinen asia”

Lempi Pietiläinen on 96-vuotias. Hän puhuu jatkosodasta kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Muistot nousevat kirkkaina mieleen. Pietiläisen nuoruuden väritti harmaudellaan sota. Pietiläinen kuitenkin keskustelee sodasta selkeästi menneisyyden tapahtumana – ehkä ajan kanssa sotaa on ehtinyt pohdiskelemaan. Pietiläisen asema oli koko jatkosodan ajan Pohjois-Suomessa.

Pietiläisen tie sotaan lähti pikkulottana 11-vuotiaana. Vartuttuaan pikkulotasta lotaksi jatkosodan aikaan Pietiläinen toimi yöhoitajana Kuusamossa, jossa hän kohtasi paljon haavoittuneita sotilaita. Yhdenkin kerran hän sai niin kovan iskun päähänsä traumatisoituneelta ja haavoittuneelta sotilaalta, että hän näki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran tähtiä. Pietiläisen mieleen muistuu kiire, sekä se, kuinka lääkintäupseerien ja hoitajien roolit olivat hämäriä. ”Olimme sarkahousuissa kaikki ja ei meistä kenestäkään tiennyt onko lääkäri vai hoitaja”.

Jatkosodan aikana Pietiläinen todisti useita kauheuksia. Pietiläinen sai ensimmäisten joukossa tietää Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajan Toini Jänneksen, sotilaskotisisaren Faini Aflechtin ja kenraalitar Greta Palojärven surmasta – heidän autokolonnansa joutui venäläisen partisaanihyökkäyksen kohteeksi ja Pietilänen oli ottamassa vastaan hyökkäyksen eloonjääneitä. Myös Pietiläisen oma eno haavoittui saadessaan tarkka-ampujan luodista partioidessaan. Kivut olivat niin kovat, että eno rukoili voivansa jäädä kuolemaan metsän huomaan, paikalle, josta hänet löydettiin.

Kysyessä lotan normaalista päivästä rintamalla, Pietiläinen kiivastuu: ”Sielläkö normaali päivä? Normaali päivä oli se, että koko ajan odotettiin. Kuuden kilometrin päässä oli venäläisten hallussa oleva Uhtuan lentokenttä. Sieltä lähtivät koneet joka päivä pommittamaan – pommitettiin Kajaania, pommitettiin Oulua, pommitettiin Kuusamoa ja Hyrynsalmea. Koskaan ei ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi rauha. Aina oli pelko, että ’mitä nyt on tapahtunut?’. Kyllä sota on kamala – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha.”

Kun Pietiläinen puhuu sodan arjesta, hän muistaa myös sen, että ruokaa ei ollut. Hän muistaa jäätyneet perunat, joita yhdessä syötiin. Vuosina -42-43 tilanne oli erityisen huono, sillä maanviljelijät olivat sodassa ja Suomen elintarviketeollisuus kärsi. Pietiläinen ajatteleekin lämmöllä suomalaisia perheitä: ”On kunnioitettava jokaista suomalaista, joka silloin vei eteenpäin omaa perhettään.”

Veteraanien puheessa kaikuu edelleen taistelutoverien tärkeys

Veteraanit Niilo Veikkolainen ja Veikko Peltola ovat yllättyneitä, kun heille kerrotaan, että 25. kesäkuuta tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kun heiltä kysyy rintaman arjesta jatkosodan aikana Veikkolainen tokaisee: ”Sehän oli sellaista rutiinia melkein! Rutiinia sarkavaatteet päällä!”. Veikkolainen ja Peltola eivät koskaan puhu itsestään, kun he puhuvat sodasta – minä-sanan sijaan, he puhuvat aina ’me’. Taisteluissa toverillisuus nousee kaiken edelle.

Astuessaan palvelukseen Veikkolainen oli nuori, vain 18-vuotias. Ennen jatkosotaa oltiin reservissä toista vuotta, sen jälkeen alkoi Veikkolaisen vakinainen asevelvollisuus. Nuoresta iästään huolimatta Veikkolainen ei ollut mikään pikkuinen poika, sillä pituutta hänellä oli 183 cm. Veikkolaisen muistoissa nousee esille jatkosodan loppumetrit. Hänen asemansa vaihteli Karjalassa jonkin verran, mutta Vammelsuun–Taipaleen linjalla oli erittäin mieleenpainuva asema. Veikkolainen jäi mottiin venäläisten hyökkäyksen jälkeen ja hänen piti paeta sieltä pitkin metsiä.

Viipurin valloitustakin Veikkolainen oli katsomassa, kun hänen joukkonsa saapui paikalle. Asemasodan aikana saksalaiset ottivat Veikkolaisen joukon asemat ja he siirtyivät Ilomantsiin. Siellä Veikkolainen oli sodan loppumisen saakka syyskuuhun -44. Veikkolaisen asepalvelus ei päättynytkään sodan loputtua, sillä hänet määrättiin kotiuttamaan vanhempia sotilaita. Tällöin kaikki ennen vuotta 1923 syntyneet saivat palata siviiliin. Osa Veikkolaisen aikalaisista joutui siirtymään Lapin sotaan, hän itse siirtyi Lappeenrantaan kotiuttamaan paikallista ratsuväkeä.

Veikkolaisen vapautti asepalveluksesta kurkkumätä helmikuussa -46. ”Sitten alkoi minun harhailuni kohti siviiliä. Se oli levotonta aikaa, mutta jokainen kyllä löysi paikkansa. Tulin Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin ja sieltä sitten Vantaalle. Täällä kotini on ollut jo 50 vuotta.” Veikkolaisella tarinoita riittäisi kerrottavaksi viikkokausiksi! ”Vaikka siitä, kuinka kerran jouduimme korsusta poistumaan niin nopeasti, että tupakat jäivät pöydälle, hyvä että itse ehdimme hyökkäyksen alta pois!”

Veikko Peltola oli asemasodan aikana Karhumäen pohjoispuolella, 19-vuotiaana. Siellä Peltolan joukkue aseistettiin ja heille annettiin sukset. Sieltä ryhmä hiihti Stalinin kanavan varteen – matkaa oli reilut 200 kilometriä. Kuukauden taisteltuaan Peltolakin sai pienen huilausloman. Seuraavana keväänä Peltolan ryhmä siirtyi Suurlahteen ja siellä oli Peltolan asema koko asemasodan ajan.

Joulukuussa 1943 Peltola pääsi linnoitustöihin, ja kesällä -44 Peltola siirtyi Syvärille. Kun Peltola oli matkaamassa junalla, juna kääntyikin Suomeen päin. Peltolan ryhmä luuli hetken, että ryhmä pääsisi siviiliin – selvisi, että Kannaksella olikin täysi sota käynnissä. Kuukauden päivät Peltolan ryhmä oli ”heittoporukkana” ja paikasta toiseen siirryttiin junalla. Peltola kertoo vakavana suurhyökkäyksen taisteluista:

”Pidimme milloin missäkin puoliamme, mutta naapuri hyökkäsi niin kovalla voimalla suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944, että sitä ei enää mikään pidellyt. Summassakin olimme vähän aikaa, mutta sieltä tuli todella sekava lähtö. Käskyt eivät kulkeneet perille asti, joten porukkamme sai tiedon poistumisesta hyvin repaleisesti – vain yksi komppania jäi pitelemään linjoja. Huumolan kylässä yritimme laittaa vielä viimeisenä vastaan, mutta kyllä sieltäkin lähtö tuli äkkiä. Säiniöllä oltaessa tuli sellainen lentopommitus, että meinasi hävitä koko omaisuus.”

Peltolan viimeisiksi taisteluiksi jäi Ihantalan taistelu: ”Kavantsaarella jouduimme ensimmäistä kertaa linjaan ja sitten tuli Ihantalan taistelu. Siellä meni monta miestä.”

Siviiliin palaaminen oli Peltolalle outoa. Peltolalla sentään oli ehjä koti, johon palata. Peltola oli tavannut puolisonsa jo ennen sotaa, mutta naimisiin ei oltu uskallettu, koska eloonjäämisestä ei ollut varmuutta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 Peltola uskaltautui naimisiin ja sodan jälkeen pariskunta asettui Keravalle vaimon kodin saunakammariin. Myöhemmin lähelle rakennettiin oma koti, joka edelleen tönöttää samalla paikalla.

Kaatuneita noin 65 000, haavoittuneita 142 100

Puhuttaessa henkilötappioista, veteraanit nostavat esiin sen, että suomalaisten menetykset olivat suuria, mutta suhteessa venäläisten menetyksiin suomalaisten rivit säilyivät hyvin. Venäläiset hyökkäsivät kovalla voimalla ja kalustolla, luottaen joukkovoimaan. Suomalaisten taistelutekniikka oli taktisempaa ja mahdollisuutta suuriin joukkohyökkäyksiin ei ollut alivoiman vuoksi.

Tärkeimmäksi asiaksi muodostunee suomalaisten ryhmähenki taisteluissa. Kaverista pidettiin huolta viimeiseen asti – Pietiläinen, Veikkolainen ja Peltola ovat kaikki asiasta samaa mieltä. 77 vuotta myöhemmin on tärkeä muistaa, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia emme välttämättä eläisi Suomessa, jossa meillä on oikeus kasvaa vapaina yksilöinä, perustaa perhe sekä tehdä töitä. Sotiemme veteraanien työ säilyy mielessämme seuraavatkin 77 vuotta. Pidetään veteraaneista yhdessä huolta – lähde lahjoittajaksi!

Voit lahjoittaa veteraaneille! Tutustu lahjoituskohteisiin!

Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!

Lahjoita veteraaneille lääkkeet, silmälasit, taksimatka tai lounas! 

Lue myös:

Kaikkien veteraanien palvelut eivät vieläkään ole kunnossa

Kaikki perustuu luottamukseen