jatkosota arkistot - Veteraanit.fi

Avainsana: jatkosota

28.3.2019 Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota

Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.

Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.

”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.

Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.

Sota ei häivy mielestä koskaan

”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”

16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.

”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.

hilkka-rantio-lotta — Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.

Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.

”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”

Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.

”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.

sotiemme-veteraanit-sotamitalit — Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.

Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys

Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.

”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.

Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.

Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.

”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.

Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.

”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.

Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä

Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.

”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.

Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.

”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.

Toistensa tukena

Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.

Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.

”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”

Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!

28.3.2019 Sotamies Väinö Rämä haavoittui molemmissa sodissa

”Olet sotamies tai kuka tahansa, mutta arvostuksen muiden silmissä voit ansaita vain omalla toiminnallasi. Vahvat yksilöt tekevät sen minkä tekevät päättäväisesti oikeaksi katsomallaan tavalla, välittämättä siitä mikä kulloinkin on suosittua.”

Väinö Viljo Rämä syntyi 23.12.1906 Valkealan Inkerilässä Hilma ja Sylvester Rämän esikoiseksi.

Väinö joutui jo hyvin nuorena osallistumaan talon töihin, sillä lapsia syntyi paljon ja työvoimasta oli pulaa. Hän kävi kaikkiaan neljä luokkaa kansakoulua, ja teki tilalla koulupäivän jälkeen vielä reippaasti töitä. Illalla väsyneenä, puutteellisessa valaistuksessa, lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Puutyöt olivat mieluisin oppiaine ja menestyminen siinä kympin arvoista.

*Väinön pojalleen puusta muotoilema taidokas kilpikonna*

Kouluvuosien jälkeen Väinö teki töitä kotitilallaan. Varusmiespalveluksen hän suoritti Keski-Suomen Rykmentissä. Vetoamalla kotitilansa vakavaan työvoimapulaan hän sai poikkeuksellisesti luvan jäädä pois jo määrätyltä aliupseerikurssilta. Väinö oli hyvin maanpuolustushenkinen ja liittyi jo Inkerilässä Suojeluskuntaan. Kun perheeseen syntyi yhteensä kaksitoista lasta, joutui Väinö hankkimaan työtä tilan ulkopuolelta. 30-luvun puolivälissä hän muutti Kotkaan, jossa hän teki töitä Enso-Gutzeitin tehtaalla Talvisotaan saakka.

Talvisodassa 1939-40

Väinön sotapalvelus alkoi 13. lokakuuta 1939 sodan uhkan johdosta järjestetyissä ylimääräisissä kertausharjoituksissa. Hän palveli Jalkaväkirykmentti 32:ssa kranaatinheitinmiehenä ja osallistui seuraaviin taisteluihin: Niinioja – Valkeamatka, Punnus, Kuparsaari.

*SA-kuva. Kranaatinheitin tuliasemassa. 1940.*

Väinö haavoittui lentopommituksessa 21.2.1940 Kylä-Paakkolassa, jossa taloon majoitetuista sotilaista kuoli 18 ja 22 haavoittui. Yli seitsemän kuukauden palvelusajan jälkeen hänet vapautettiin asepalveluksesta toistaiseksi 22.5.1940.

Jatkosodassa 1941–44

Liikekannallepanossa Väinö ilmoittautui Jalkaväkirykmentti 45:n kranaatinheitinkomppaniaan kesäkuun 18. päivänä 1941. Hänen tehtävänsä oli sama kuin Talvisodassa.

Sotien jälkeen hän on kirjannut tuntojaan ja tapahtumia muistivihkoonsa. Sieltä jälkipolvet ovat saaneet lukea hänen kokemuksistaan.

Otteita Väinön sota-aikojen muistivihkosta:

*SA-kuva. Tykkiä viedään Viipurinlahden yli lautalla. Lihaniemi 1941.*

”Viipurinlahdelle tultuamme saimme tietää, että meidät kuljetetaan veden yli Lihaniemeen. Meidät piti viedä syöksypaateilla yli. Odottelimme rantamaisemissa ylipääsyä. Vihollinen alkoi ampua meitä lentokoneesta ja pudotteli pommeja. Siinä rantakivikossa etsittiin suojaa. Katseltiin rannalta, kun kuormastolauttoja meni. Yksi pommi putosi lautan viereen ja vesisuihku vaan nousi korkealle. Vastarannalla oli muutamia miehiä ja hevosia kaatunut. Se oli rumaa katseltavaa ja pahaa hajua.

Vihollinen alkoi näyttää meille hirveitä: tankkeja alkoi siinä lähellä pyöriä, puita kaatui niiden alle, kuului hirveää huutoa, kun ne hyökkäsivät.”

*SA-kuva. Kotoinen korvikehetki teltan edustalla. 1942.*

”Oli yö. Komppanian päällikkö tuli meidän telttaan ja sanoi, että tässä on vaarallinen paikka, olette liian lähellä vihollista, muuttakaa pois. Joukkueenjohtaja ei halunnut muuttaa.

Aamulla tuli raskaan heittimistön keskitys siihen. Miehet hyökkäsivät ulos teltasta. Meitä jäi muutama telttaan. Kun me viimeiset mentiin ulos, teltan edessä oli kaksi miestä kaatunut, jalat poikki molemmilla.”

Väinö haavoittui uudelleen Vuosalmen taisteluissa 1944, kun hän sai etulinjassa kranaatinsirpaleen polvilumpion alle ja toinen sirpale leikkasi reiden lihaksia poikki. Hän päätyi hoidettavaksi Kuusankosken sairaalaan. Väinö kuitenkin selvisi sodasta hengissä.

Väinö kertoi toisinaan sotatarinoita jälkipolvilleen. Väinö kuoli Kotkassa 1989.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja sotaleskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Väinö Rämän kirjoittamia muistelmia Talvi- ja Jatkosodasta. Kuvat ovat Pentti Rämän kotialbumista ja SA-kuvia.

25.2.2019 Naiset ja evakot opettajina

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita ja esittelemme heidän monia roolejaan sodassa. Koulunkäynti sotavuosia oli vaiherikasta – ja opettajilta vaadittiin joustavuutta jatkuvien muutosten edessä. Useimmat opettajista olivat tuolloinkin naisia. Koulunkäynnistä sotavuosina meille kertoo oppilaan näkökulmasta eläkkeellä oleva apulaisrehtori Hannu Syväoja.

Surupukuinen opettaja ohjaa oppilasjoukkoaan. Viipuri 1942. SA-kuva

Vuonna 1939 oltiin toiveikkaita. Suomi oli päässyt lamavuosista ja sisäpoliittisesta sekavuudesta. Elintaso nousi nopeasti. Seuraavana vuonna olisi Helsingin olympialaiset! Niitä odotettiin kiihkeästi.

Sitten jyrähti: alkoi toinen maailmansota. Talvisodan syttyminen muutti kaiken: suuret suunnitelmat hiipuivat hätätilaratkaisuihin.

Koulut yritettiin säilyttää

Kansakoulun toimintaa yritettiin pitää yllä mahdollisuuksien mukaan sekä sota-aikana että seuraavana pulakautena ja “vaaran vuosina”. Tilanne normalisoitui täysin vasta 1950-luvun alussa. Opettajan näkökulmasta tilanne on ollut haastava: luokkien kokoonpanot vaihtuivat jatkuvasti, kun kansakouluihin tuli karjalaisia ja inkeriläisiä evakko-oppilaita.

Sodan aikana koulunkäynnissä oli pitkiäkin taukoja, välillä kuitenkin opiskeltiin. SA-kuva

Myös opettajat vaihtuivat ja heistä oli jatkuva pula: useimmat miesopettajat oli komennettu rintamalle ja moni naisopettaja toimi lottatehtävissä. Osa opettajistakin oli evakoita.

Nykyajan opettaja voi miettiä, kuinka oppi meni perille jatkuvasti vaihtuville oppilailla sekasortoisessa tilanteessa. Nykyisin perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Sota-ajan opettajat olivat kovilla jo siinä, että saivat perustiedot ja -taidot opetettua.

Väliaikaisia taukoja

Sodassa oli myös tyypillistä, että koulutyö lopetettiin väliaikaisesti kokonaan.

Näin asiasta kertoo Hannu Syväoja, Punkalaitumen Sarkkilan koulun oppilas vuosina 1940–1948. Syväoja toimi myöhemmin itsekin 30 vuotta opettajana ja väitteli eläkeiässä vielä filosofian tohtoriksi.

”Sodan alkaessa meille oppilaille ilmoitettiin, että koulutyö täytyy toistaiseksi lakkauttaa, koska Venäjä on hyökännyt maahamme ja maamme joutunut sotatilaan, eikä edellytyksiä säännölliselle koulutyölle ollut”.

Sodan aikana koulut olivat monenlaisessa käytössä. Kuvassa evakkoja majoittuneena koulun voimistelusaliin. SA-kuva.

Talvisodan aikaisen liikekannallepanon aikana kasarmit eivät riittäneet sotaväen majoittamiseen, joten varusmiespalvelusta varten otettiin haltuun yleisiä rakennuksia ja sopivia maastoalueita, myös kouluja. Niinpä Sarkkilan koulukin sai toimia kasarmina. Koulun tiloihin majoitettiin yhteensä 340 sotilasta.

Luonnollisesti näin suuri miesmäärä tarvitsi käyttöönsä koulun kaikki yleiset tilat. Alakoulun opettajattaren asuntoon oli majoittunut kaksi upseeria, kamari toimi toimistohuoneena. Koulujen pihamaita ja lähellä olevaa metsäaukiota käytettiin harjoituksiin. Sen lisäksi kouluun oli vuoden 1939 lopulla joksikin aikaa evakuoitu Vahvialan kunnalliskoti.

Kun Talvisota loppui ja sotaväki lähti, koulua ehdittiin käydä kolmen viikon ajan.

Sitten alkoi Jatkosota.

Pulaa torjuttiin talkoilla

Sodan ja pulan vuosina 1939 – 1952 vaadittiin säästöjä. Tällöin ei puhuttu niinkään rahan niukkuudesta vaan tavaran. Työvoimasta oli huutava pula, lämmönhaaskauksesta varoiteltiin.

Pulaa torjuttiin omatoimisesti talkoilla. Sotavuosina ja muutamana vuotena niiden jälkeenkin koulun toimintaan löi leimansa merkittävä kotirintaman projekti: lasten ja nuorten vapaaehtoinen talkootoiminta. Talkootoiminta käynnistettiin nuorisojärjestöjen toimesta. Sitä organisoitiin jo talvisodan aikana, mutta pysyvä organisaatio luotiin syksyllä 1941. Toiminta jatkui vuoteen 1949 asti.

Nuorten talkoiden toimintamuodot olivat: (1) keräykset, (2) maatalous- tai muu tuotantotyö, (3) yleinen auttamistyö, (4) virkistystoiminta (5) säästämistoiminta sekä (6) henkinen valmennus, johon liittyivät leirit ja talkoojuhlat. Talkookasvatus tähtäsi lähinnä epäitsekkyyden kehittämiseen.

Ehkäpä jotain samaa talkoohenkeä on nykyajan ilmiöoppimisessa ja erilaisissa monia aineita yhdistävässä integroinnissa! Esimerkiksi Haagan peruskoulussa Helsingissä on suojeltu läheistä puroa ja paneuduttu kierrättämiseen. Myös kummioppilastoiminta vahvistaa oppilaiden yhteishenkeä.

Lapset kantavat polttopuita kouluun. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Koulun Facebook-päivitys matematiikkaa ja luonnontieteitä painottavasta viikosta kuvastaa tämän ajan henkeä: “Vuoden 2019 toinen Malu-viikko sai upean aloituksen! Puolet 7. luokan maluista pääsi ohjaamaan 2-luokkalaisille mikroskopointia ja puolet tutustumaan hiilidioksidin ominaisuuksiin kemianluokka Gadolinissa. Alakoulun maluilla oli auditoriossa luonnonsuojeluliiton suojelupäällikön pitämä tietoisku Saimaannorpista, luonnonsuojelusta ja suurpedoista. Päivän kruunasi vielä 7. ja 8. luokkien vesiaiheiset työpajat.”

Välituntikuvia

Talkootyöt toivat myös vaihtelua koulunkäyntiin, kun joukolla lähdettiin esimerkiksi pellolle perunannostoon. Tavallisena koulupäivänä paras tunti oli tietenkin välitunti.

Näin Hannu maalailee: ”Jos sielunsa silmin loihtii esiin kaksi välituntikuvaa, toisen nykyisen peruskoulun ja toisen sotavuosien kansakoulun pihamaalta, ero on merkittävä. Sotavuosien koululaisen asussa näky puute. Ei ollut lenkkareita, farkkuja, napapaitoja. Puupohjakengät tai kumiteräsaappaat olivat yleisimmät jalkineet. Keväin syksyin monet lapset kävivät koulua paljain jaloin.

Välitunnilla voi laittaa vaikka painiksi. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Tyttöjen asuun kuului hame, esiliina ja päähuivi, hiukset olivat lyhyet tai palmikoidut. Siisteydessä ei päästy nykytasoon. Päätäitä ja muitakin pikkueliöitä jahdattiin koulun toimesta.”

Pirulliset päätäit ovat riesana edelleen, mutta pukeutumisen vapautuminen ja rentous on yltänyt myös opettajakuntaan.

Aunukselaispoika vastaa kysymykseen. Nurmoila 1942. SA-kuva.

Samat tavoitteet

Nykyiseen opettamiseen eniten haasteita tuo nopeasti kehittyvä digitalisaatio, jossa toki piilee myös runsaasti mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret ovat aiempaa lyhytjänteisempiä. Luokkien heterogeenisyys on lisääntynyt ulkomaalaisten oppilaiden myötä ja jossain luokissa saatetaan puhua jopa kymmentä äidinkieltä. Opettajalta vaaditaan joustavuutta ja kekseliäisyyttä myös nykypäivänä, ja edelleen neljä viidestä heistä on naisia.*

Muuten opettamisen pääpaino on pysynyt samana ja monen opettajan harras toive on “Kunpa sen verran oppisivat, että pärjäisivät tässä yhteiskunnassa.”

Kirjoituksen pohjana on käytetty FT Hannu Syväojan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran julkaisemaa tekstiä Kansakoulu sodan ja pulan vuosina. Löytyy täältä.

Kommentit ovat toisen kirjoittajan Satu Kanervon ajatuksia nykykoulusta. Kanervo on opettaja ja kahden koululaisen äiti.

*peda.net/jyu/ruusupuisto/uutisarkisto/5- 2016/1-Lisaa-miehia-kouluun

Sotiemme Veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana, voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan täällä!

4.7.2018 77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”

77 vuotta sitten elettiin epätietoisuuden aikaa: toisaalta luottamusta oman maan puolustusvoimiin riitti, toisaalta suurien voimien liikkeellelähtö oli kammottavaa. Rintaman arjessa oli suuria muutoksia talvisotaan – jatkosodassa käydyn asemasodan aikana jäi pitkiä taukoja, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Haastattelimme veteraaneja ja rintamalla palvellutta lottaa eräänä kesäisenä päivänä Vantaalla ja kysyimme heiltä jatkosodasta. Usean mieleen muistot nousivat kuin eilispäivä. Tässä heidän tarinoitaan arjesta ja sodasta rintamalla jatkosodan vuosina.

”Sota oli ainoa läheinen asia”

Lempi Pietiläinen on 96-vuotias. Hän puhuu jatkosodasta kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Muistot nousevat kirkkaina mieleen. Pietiläisen nuoruuden väritti harmaudellaan sota. Pietiläinen kuitenkin keskustelee sodasta selkeästi menneisyyden tapahtumana – ehkä ajan kanssa sotaa on ehtinyt pohdiskelemaan. Pietiläisen asema oli koko jatkosodan ajan Pohjois-Suomessa.

Pietiläisen tie sotaan lähti pikkulottana 11-vuotiaana. Vartuttuaan pikkulotasta lotaksi jatkosodan aikaan Pietiläinen toimi yöhoitajana Kuusamossa, jossa hän kohtasi paljon haavoittuneita sotilaita. Yhdenkin kerran hän sai niin kovan iskun päähänsä traumatisoituneelta ja haavoittuneelta sotilaalta, että hän näki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran tähtiä. Pietiläisen mieleen muistuu kiire, sekä se, kuinka lääkintäupseerien ja hoitajien roolit olivat hämäriä. ”Olimme sarkahousuissa kaikki ja ei meistä kenestäkään tiennyt onko lääkäri vai hoitaja”.

Jatkosodan aikana Pietiläinen todisti useita kauheuksia. Pietiläinen sai ensimmäisten joukossa tietää Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajan Toini Jänneksen, sotilaskotisisaren Faini Aflechtin ja kenraalitar Greta Palojärven surmasta – heidän autokolonnansa joutui venäläisen partisaanihyökkäyksen kohteeksi ja Pietilänen oli ottamassa vastaan hyökkäyksen eloonjääneitä. Myös Pietiläisen oma eno haavoittui saadessaan tarkka-ampujan luodista partioidessaan. Kivut olivat niin kovat, että eno rukoili voivansa jäädä kuolemaan metsän huomaan, paikalle, josta hänet löydettiin.

Kysyessä lotan normaalista päivästä rintamalla, Pietiläinen kiivastuu: ”Sielläkö normaali päivä? Normaali päivä oli se, että koko ajan odotettiin. Kuuden kilometrin päässä oli venäläisten hallussa oleva Uhtuan lentokenttä. Sieltä lähtivät koneet joka päivä pommittamaan – pommitettiin Kajaania, pommitettiin Oulua, pommitettiin Kuusamoa ja Hyrynsalmea. Koskaan ei ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi rauha. Aina oli pelko, että ’mitä nyt on tapahtunut?’. Kyllä sota on kamala – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha.”

Kun Pietiläinen puhuu sodan arjesta, hän muistaa myös sen, että ruokaa ei ollut. Hän muistaa jäätyneet perunat, joita yhdessä syötiin. Vuosina -42-43 tilanne oli erityisen huono, sillä maanviljelijät olivat sodassa ja Suomen elintarviketeollisuus kärsi. Pietiläinen ajatteleekin lämmöllä suomalaisia perheitä: ”On kunnioitettava jokaista suomalaista, joka silloin vei eteenpäin omaa perhettään.”

Veteraanien puheessa kaikuu edelleen taistelutoverien tärkeys

Veteraanit Niilo Veikkolainen ja Veikko Peltola ovat yllättyneitä, kun heille kerrotaan, että 25. kesäkuuta tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kun heiltä kysyy rintaman arjesta jatkosodan aikana Veikkolainen tokaisee: ”Sehän oli sellaista rutiinia melkein! Rutiinia sarkavaatteet päällä!”. Veikkolainen ja Peltola eivät koskaan puhu itsestään, kun he puhuvat sodasta – minä-sanan sijaan, he puhuvat aina ’me’. Taisteluissa toverillisuus nousee kaiken edelle.

Astuessaan palvelukseen Veikkolainen oli nuori, vain 18-vuotias. Ennen jatkosotaa oltiin reservissä toista vuotta, sen jälkeen alkoi Veikkolaisen vakinainen asevelvollisuus. Nuoresta iästään huolimatta Veikkolainen ei ollut mikään pikkuinen poika, sillä pituutta hänellä oli 183 cm. Veikkolaisen muistoissa nousee esille jatkosodan loppumetrit. Hänen asemansa vaihteli Karjalassa jonkin verran, mutta Vammelsuun–Taipaleen linjalla oli erittäin mieleenpainuva asema. Veikkolainen jäi mottiin venäläisten hyökkäyksen jälkeen ja hänen piti paeta sieltä pitkin metsiä.

Viipurin valloitustakin Veikkolainen oli katsomassa, kun hänen joukkonsa saapui paikalle. Asemasodan aikana saksalaiset ottivat Veikkolaisen joukon asemat ja he siirtyivät Ilomantsiin. Siellä Veikkolainen oli sodan loppumisen saakka syyskuuhun -44. Veikkolaisen asepalvelus ei päättynytkään sodan loputtua, sillä hänet määrättiin kotiuttamaan vanhempia sotilaita. Tällöin kaikki ennen vuotta 1923 syntyneet saivat palata siviiliin. Osa Veikkolaisen aikalaisista joutui siirtymään Lapin sotaan, hän itse siirtyi Lappeenrantaan kotiuttamaan paikallista ratsuväkeä.

Veikkolaisen vapautti asepalveluksesta kurkkumätä helmikuussa -46. ”Sitten alkoi minun harhailuni kohti siviiliä. Se oli levotonta aikaa, mutta jokainen kyllä löysi paikkansa. Tulin Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin ja sieltä sitten Vantaalle. Täällä kotini on ollut jo 50 vuotta.” Veikkolaisella tarinoita riittäisi kerrottavaksi viikkokausiksi! ”Vaikka siitä, kuinka kerran jouduimme korsusta poistumaan niin nopeasti, että tupakat jäivät pöydälle, hyvä että itse ehdimme hyökkäyksen alta pois!”

Veikko Peltola oli asemasodan aikana Karhumäen pohjoispuolella, 19-vuotiaana. Siellä Peltolan joukkue aseistettiin ja heille annettiin sukset. Sieltä ryhmä hiihti Stalinin kanavan varteen – matkaa oli reilut 200 kilometriä. Kuukauden taisteltuaan Peltolakin sai pienen huilausloman. Seuraavana keväänä Peltolan ryhmä siirtyi Suurlahteen ja siellä oli Peltolan asema koko asemasodan ajan.

Joulukuussa 1943 Peltola pääsi linnoitustöihin, ja kesällä -44 Peltola siirtyi Syvärille. Kun Peltola oli matkaamassa junalla, juna kääntyikin Suomeen päin. Peltolan ryhmä luuli hetken, että ryhmä pääsisi siviiliin – selvisi, että Kannaksella olikin täysi sota käynnissä. Kuukauden päivät Peltolan ryhmä oli ”heittoporukkana” ja paikasta toiseen siirryttiin junalla. Peltola kertoo vakavana suurhyökkäyksen taisteluista:

”Pidimme milloin missäkin puoliamme, mutta naapuri hyökkäsi niin kovalla voimalla suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944, että sitä ei enää mikään pidellyt. Summassakin olimme vähän aikaa, mutta sieltä tuli todella sekava lähtö. Käskyt eivät kulkeneet perille asti, joten porukkamme sai tiedon poistumisesta hyvin repaleisesti – vain yksi komppania jäi pitelemään linjoja. Huumolan kylässä yritimme laittaa vielä viimeisenä vastaan, mutta kyllä sieltäkin lähtö tuli äkkiä. Säiniöllä oltaessa tuli sellainen lentopommitus, että meinasi hävitä koko omaisuus.”

Peltolan viimeisiksi taisteluiksi jäi Ihantalan taistelu: ”Kavantsaarella jouduimme ensimmäistä kertaa linjaan ja sitten tuli Ihantalan taistelu. Siellä meni monta miestä.”

Siviiliin palaaminen oli Peltolalle outoa. Peltolalla sentään oli ehjä koti, johon palata. Peltola oli tavannut puolisonsa jo ennen sotaa, mutta naimisiin ei oltu uskallettu, koska eloonjäämisestä ei ollut varmuutta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 Peltola uskaltautui naimisiin ja sodan jälkeen pariskunta asettui Keravalle vaimon kodin saunakammariin. Myöhemmin lähelle rakennettiin oma koti, joka edelleen tönöttää samalla paikalla.

Kaatuneita noin 65 000, haavoittuneita 142 100

Puhuttaessa henkilötappioista, veteraanit nostavat esiin sen, että suomalaisten menetykset olivat suuria, mutta suhteessa venäläisten menetyksiin suomalaisten rivit säilyivät hyvin. Venäläiset hyökkäsivät kovalla voimalla ja kalustolla, luottaen joukkovoimaan. Suomalaisten taistelutekniikka oli taktisempaa ja mahdollisuutta suuriin joukkohyökkäyksiin ei ollut alivoiman vuoksi.

Tärkeimmäksi asiaksi muodostunee suomalaisten ryhmähenki taisteluissa. Kaverista pidettiin huolta viimeiseen asti – Pietiläinen, Veikkolainen ja Peltola ovat kaikki asiasta samaa mieltä. 77 vuotta myöhemmin on tärkeä muistaa, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia emme välttämättä eläisi Suomessa, jossa meillä on oikeus kasvaa vapaina yksilöinä, perustaa perhe sekä tehdä töitä. Sotiemme veteraanien työ säilyy mielessämme seuraavatkin 77 vuotta. Pidetään veteraaneista yhdessä huolta – lähde lahjoittajaksi!