Tekijä: piam

28.3.2019 Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota

sotiemme-veteraanit-hilkka-ja-vaino-rantio

Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.

Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.

”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.

Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.

Sota ei häivy mielestä koskaan

”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”

16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.

”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.

hilkka-rantio-lotta
Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.

Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.

”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”

Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.

”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.

sotiemme-veteraanit-sotamitalit
Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.

Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys

Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.

”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.

Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.

Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.

”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.

Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.

”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.

Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä

Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.

”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.

Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana  ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.

”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.

Toistensa tukena

Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.

Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.

”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”

Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!

Auta veteraania

Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!

Lue lisää

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!

Lisää aiheesta:

Joulu rintamalla – sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
Helpota ikääntyvän veteraanin arkea

13.12.2018 Joulu rintamalla: sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

sotaveteraani-jaakko-estola-kotonaan-nojatuolissa

100-vuotias Jaakko Estola nojatuolissa kotonaan.

Kaksi rintamalla vietettyä joulua ovat jääneet 100-vuotiaan Jaakko Estolan mieleen kirkkaasti. Ne sisälsivät muun muassa sekahedelmäsoppaa, radion soittoa sekä pommituksia, joita sai pelätä. Kirkkaimpina mieleen ovat kuitenkin jääneet mukavat muistot.

Helsingin Munkkiniemessä asustaa mies, jolta ei elämänkokemusta puutu. Hänen nimensä on Jaakko Estola. Joulukuun 8. päivä Jaakolla tuli täyteen kunniakkaat 100 vuotta, mutta vuodet eivät näytä hidastaneen virkeän Jaakon vauhtia.

”Käyn viikoittain pelaamassa lentopalloa, ja se vasta hauskaa puuhaa onkin!”

Lentopallo on ollut Jaakolle rakas harrastus jo pitkään, ja ”nuoren miehen intoa” lajia kohtaan löytyy vielä tänäkin päivänä. Samanlaista nuoren miehen intoa puhkuen astui Keravalta kotoisin oleva Jaakko talvisotaan, vuonna 1940 suoraan varusmiespalveluksesta.

”Ensin minua ei kelpuutettu edes varusmiespalvelukseen, sillä olin niin laiha ruikelo. Sodan syttyessä ääni kellossa kuitenkin muuttui ja minäkin pääsin suorittamaan varusmiespalvelusta.”

Ei osannut nuori 20-vuotias sälli vielä tuohon aikaan kuitenkaan aavistaa, että samassa sotilaspuvussa tulisi palveltua Suomea tositoimissa rintamalla jatkosodan syttyessä 1941.

Toistakymmentä läheltä piti -tilannetta

Jaakko taisteli isänmaan puolesta myös jatkosodassa, kolmen vuoden ajan vuosina 1941-1943. Hän oli tykistön miehiä.

”Tykkimiehenä sain kokea sen, että palveluspaikka pysyi useampien kuukausien ajan samana. Jalkaväki vaihtui, mutta tykistö pysyi. Siinä ajassa oppi tuntemaan alueen joka kiven ja kannon, ja korsusta muodostui tykistön koti.”

Jaakko muistelee, että kolmen vuoden mittaiseen sotapalvelukseen ehti mahtua liki toistakymmentä läheltä piti -tilannetta. Kohtalokkain niistä oli vuonna 1943 sattunut haaveri, joka jäi Jaakon viimeiseksi kokemukseksi rintamalta.

Haaveri sattui tammikuisena talvipäivänä Krivin kylän tukikohdassa Itä-Karjalassa. Lunta oli pyryttänyt ja Jaakko päätti mennä varmistamaan, että vartiopaikalla oli tarvittavat lumiesteet venäläisiä varten. Jaakko oli jo kokenut sodankävijä, ja hän päätti kävellä rauhassa vartiopaikalle kumartumatta liikaa. Silloin Jaakko kuuli kovan pamauksen ja tunsi piston selässään – ja pian suu alkoi täyttyä verellä.

Venäläisen kiväärin luoti osui Jaakkoa kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Tästä syystä oikea keuhko täyttyi verellä ja painoi vasemman keuhkon kasaan.

”Sairaalassa lääkäri kysyi, että koitappa Jaakko, missä sydämesi on. Siellä se vasemmassa kainalossa jyskytti.”

Haavoittumisensa jälkeen Jaakko siirrettiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jossa hän vietti puoli vuotta toipilaana. Siihen päättyi Jaakon kunniakas sotapalvelus.

Kehyksiin ikuistettuja muistoja Jaakon elämäntieltä.

Sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

Sataan vuoteen mahtuu monen monta ikimuistoista joulua, joista rintamalla Jaakko vietti ehkä kaksi ikimuistoisinta.

Ensimmäistä rintamajouluaan Jaakko vietti Rajajoella 1941. Tuosta joulusta Jaakolla on surkuhupaisa muisto.

Joulun lepopaikkana toimi iso seuratalo, missä tarjottiin joulun kunniaksi sekahedelmäsoppaa.
Yksi miehistön jäsenistä oli päässyt joulun alla lomille ja toi aatoksi rintamalle palattuaan mukanaan öljylampun. Öljylamppu oli rintamalla suuri nähtävyys, sillä Jaakko ei ollut nähnyt ainuttakaan valonlähdettä sotapalveluksensa aikana. Osa miehistöstä päätti polleana nauttia sekahedelmäsoppansa öljylampun ääressä seuratalon vieressä sijaitsevassa lämpimässä torpassaan. Lautasten puuttuessa miehet repivät kypäriensä toppaukset pois, täyttivät kypäränsä sopalla ja nautiskelivat joulusta lämpimässä torpassa öljylampun äärellä. Jaakko jäi kuitenkin joidenkin miehistön jäsenien kanssa viileään seurataloon nukkumaan.

Kuinka ollakaan, venäläiset päättivät pommittaa tuolloin juuri tätä suomalaisten lepopaikkaa. Pommi jysähti pienen torpan kivijalan alle nostaen koko torpan hetkeksi ilmaan. Torppaan öljylampun ääreen sekahedelmäsoppaa nauttimaan menneet polleat miehet tulivat häntä koipien välissä seurataloon kesken yön.

”Onko teillä tilaa kaverille jouluyöksi? Meidän torppa on hajalla.”

Aamun valjetessa Jaakko ja muut miehistön jäsenet riensivät katsomaan torpan kuntoa. Jaakko muistaa surkuhupaisan näyn kuin eilisen; hieno öljylamppu makasi lattialla rikkinäisenä ja soppakulhoina toimineet kypärät olivat täynnä sahajauhoa.

Radion pauhua ja lahjoja lapinmiehiltä

Toisen rintamajoulunsa Jaakko vietti Krimillä 1942. Jouluksi tykistön seuraksi saapui uusi jalkaväki, joka koostui pitkälti sodankyläläisistä miehistä. Lapinmiehet toivat mukanaan joulupaketteja myös tuntemattomille.

Paketeista paljastui muun muassa joululiina sekä ketsuppia. Jaakko muistaa elävästi, kuinka maalta tulleet pojat ihmettelivät heille vierasta elintarviketta: ”Mitäs tämä on ja mitä tällä oikein maalataan?”

Lapinmiesten tuomien lahjapakettien lisäksi Jaakko oli saanut Keravan Lotilta lahjaksi radion, joka saatiin jouluksi korsulle. Jouluaattona korsussa raikui, kun uutta radiota testattiin.

”Pelattiin sököä, kiroiltiin ja soitettiin Saksan radiota.”

Samaan aikaan patterin päällikkö Tarvajärvi oli päättänyt tulla pitämään korsuun hartaushetken joulun kunniaksi. Jouluvirsien sijaan Tarvajärven toivottikin tervetulleeksi kova radion jyske. Jaakko muistaa, kuinka Tarvajärvi jäykistyi, veti henkeä ja alkoi seuraamaan miesten toimintaa.

”Päällikkö ymmärsi asettua meidän asemaan ja miettiä, mitä se joulu merkitsee sellaisille miehille, jotka ovat kuukaudesta toiseen olleet tässä samassa tilassa.”

Niin päällikkö Tarvajärvi jätti hartaushetkensä pitämättä, toivotti vain lyhyesti hyvää joulua.

Kiitollisin mielin joulunviettoa perheen kesken

Rintamajoulut ovat jäänet vahvasti Jaakon mieleen ja mielellään hän niitä muisteleekin.

”Mukavia asioita muistelee mielellään, ikävät puolestaan unohtuvat.”

Tänä päivänä Jaakko viettää jouluaan mieluiten lapsiensa ja heidän perheidensä luona.

”Minut on vapautettu joulun paineista. Muut hoitavat lahjojen hankinnan sekä joulupöydän valmistelemisen. Minä nautin läheisteni seurasta, puhekaveri pitää aina löytyä.”

Jaakko kertoo olevansa kiitollinen, että saa viettää joulua läheistensä kanssa tässä vapaassa maassa.

”Vapaus ja itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut kipua, vaivaa, tuskaa ja lukuisia uhreja. Uskon, että koko Suomen kansa on kuitenkin kiitollinen tästä vapaasta ja hienosta maasta.”

Joulu jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille tänä jouluna kystä kyllä. Anna aineeton lahja, joka muistetaan – lahjoita jo tänään!

Auta veteraania

Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!

Lue lisää

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!

Lisää aiheesta:

Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
Helpota ikääntyvän veteraanin arkea

13.11.2018 Pienillä teoilla on suuri vaikutus – Giving Tuesday kannustaa levittämään hyvää

Veteraanit_TekojenTiistai

Suomeen tiistaina 27.11.2018 rantautuvan Giving Tuesdayn ideana on kannustaa jokaista meistä tekemään pieniä hyviä tekoja ja rakentamaan siten entistä vankempaa yhteisöllisyyttä.

Giving Tuesdayn ydinajatuksena on auttaa heitä, ketkä apua tarvitsevat. Yksi tällaisista ryhmistä on sotiemme veteraanit ja heidän puolisonsa sekä leskensä, jotka elävät hyvin pienillä tuloilla tänä päivänä.

Haastattelimme Ilkka Paanasta, joka tunnetaan sekä Supercell-pelifirman toimitusjohtajana että nuorten yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ja syrjäytymisen vähenemistä ajavan Me-Säätiön* toisena perustajana. Saimme tietää, miksi Paanasen mielestä Giving Tuesdayn kaltaisilla tapahtumilla on oma paikkansa yhteiskunnassamme, ja miksi hän pitää veteraanien auttamista erityisen tärkeänä.

Yhteisöllisyys rakentuu pienin teoin

Black Friday ja Cyber Monday lienevät jo monille tuttuja käsitteitä, mutta onko korviisi vielä kantautunut kampanjaa nimeltä Giving Tuesday? Siinä missä Black Friday ja Cyber Monday keskittyvät kulutusjuhlaan, on Giving Tuesdayn ajatuksena vastavuoroisesti antaminen ja hyvän tekeminen. Alkujaan Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt kampanja rantautuu tänä vuonna Suomeen kantaen Giving Tuesdayn ohella myös nimeä suomenkielistä nimeä Tekojen Tiistai.

Mitä se hyvän tekeminen sitten käytännössä tarkoittaa? Vastaus on simppeli: voit tehdä hyvää juuri sinulle sopivimmalla tavalla. Se voi olla joko vapaaehtoistyön aloittaminen tai lahjoittaminen tai esimerkiksi vanhuksen auttaminen tien yli, naapurin roskien vieminen tai tutun/tuntemattoman voinnin kysyminen.

Ilkka Paanasen mielestä on hienoa, että tällaisia kampanjoita järjestetään.

”On tärkeää, että meitä muistutaan siitä, että itseasiassa jokainen meistä voi tehdä jotain. Sen ei tarvitse olla rahallinen panostus, vaan välillä pelkkä kuulumisten kysyminen voi pelastaa jonkun päivän tai vaikka kokonaisen kuukauden.”

Yksi Giving Tuesdayn tärkeimmistä tavoitteista on kohdistaa huomio yhteisöön. Paanasen mielestä yhteisöllisyys onkin juuri sitä, mitä Suomeen kaivataan lisää.

”Olemme Supercellin kanssa rahoittaneet kouluprojekteja Afrikan pienissä syrjäkylissä. Vaikka siellä on materiaalisesta näkökulmasta katsottuna köyhää, on siellä usein todella lämpimiä ja henkisesti rikkaita kyläyhteisöjä, joissa elää onnellisia ihmisiä. Koen, että sen kaltainen yhteisöllisyys on teollistumisen myötä hävinnyt länsimaista.”

Giving Tuesdayn kaltaiset tapahtumat vievät meitä askel askeleelta lähemmäs yhteisöllisempää yhteiskuntaa.

”Jokainen apu ja jokainen euro ovat ihan yhtä arvokkaita.”

”Vähintä, mitä voimme veteraanien puolesta tehdä, on auttaa heitä nyt”

Giving Tuesday on oiva tilaisuus suunnata katseet heihin, jotka ovat mahdollistaneet elämisen tämän päivän Suomessa.

”Veteraanien työllä on todella suuri merkitys siihen, miksi Suomessa on tänä päivänä niin hyvä elää ja olla. Ei meillä olisi ikinä tällaisia mahdollisuuksia mitä meillä on nyt, jos veteraanit ja heidän puolisonsa eivät olisi tehneet uhrauksia niin sodan kuin jälleenrakentamisenkin aikaan”, Paananen toteaa.

Veteraanien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä auttaminen on ajankohtaista, sillä kunniakansalaistemme keski-ikä on noussut jo yli 93 ikävuoteen, ja iän karttuessa avuntarve lisääntyy. Yli puolet sotiemme veteraaneista saa erittäin pientä eläkettä. Heidän bruttokuukausitulonsa on keskimäärin noin 1000€. Heidän puolisoidensa tulot ovat usein vieläkin pienemmät, noin 750€. Kasvavat kulut vanhuuden myötä nostavat tarvetta avulle.Veteraaneille, jos kelle, soisi eläkepäivät, jolloin ei tarvitsisi huolehtia riittääkö rahat lääkkeisiin, ruokaan ja muihin perustarpeisiin.

”Koen, että olemme kiitollisuudenvelassa sekä veteraaneille että kotijoukoille. Nyt, kun veteraanit ovat vanhoja ja tarvitsevat apua, vähintä, mitä voimme hyväosaisina tehdä, on auttaa heitä”, sanoo Paananen.

27.11. järjestettävän Giving Tuesdayn kunniaksi haluamme kannustaa sinua pieniin tekoihin, oli se sitten naapurin roskien vienti, mummon kukkien kastelu tai viiden euron lahjoitus veteraaneille! Pienillä teoilla on valtavan suuri merkitys. Tekojen Tiistai on juuri sitä, mitä sinä päätät siitä tehdä.

Lahjoita


*Me Säätiö on yksi Sotiemme Veteraanit -keräyksen merkittävimmistä lahjoittajista.

Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan ja lounaaseen!

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!

Lisää aiheesta:

sotiemme_veteraanit
Kaikkien veteraanien palvelut eivät ole vieläkään kunnossa
Ikääntyviä veteraaneja on noin 14 000. Iän myötä he tarvitsevat enemmän tukea arjessaan. Tutustu Suomen Veteraaniliiton toimintaan ja tule lahjoittajaksi!
Helpota ikääntyvän veteraanin arkea

Sotiemme veteraanien rahankeräys
Tee työtä, jolla on merkitystä – vapaaehtoistyö tutuksi

24.10.2018 Periksi antamattomat sota-ajan naiset

Oona Airola ja Orvokki Hänninen - Oma maa

Oona Airola ja Orvokki Hänninen Oma maa -elokuvan pressitilaisuudessa. Kuva: Katja Toivanen

Naisten näkökulmasta kerrotut tarinat sodan ja jälleenrakentamisen ajoilta ovat jääneet viihdeteollisuudessa hiljaisemmalle äänelle. Markku Pölösen ohjaama Oma maa -elokuva käsittelee jatkosodan jälkeistä, “unohdettua” ajanjaksoa, jälleenrakentamisen aikaa nuoren naisen, Annin, näkökulmasta. Millaista elämä oli sotainvalidin puolisona sodan jälkeisinä vuosina? Siitä lisää artikkelissamme sotainvalidin lesken, Orvokki Hännisen, 88, sekä Annia Oma maa -elokuvassa näyttelevän Oona Airolan, 30, näkövinkkelistä.

Oma maa vaati ankaraa työtä

Helsingissä sijaitseva Kino Korjaamo täyttyy lokakuisena aamupäivänä näyttelijöistä, toimittajista sekä kutsuvieraista. He ovat saapuneet 26.10.2018 ensi-iltansa saavan Oma maa -elokuvan pressitilaisuuteen. Kutsuvieraiden joukossa on sotainvalidin leski, Orvokki Hänninen, 88.

Orvokilla on omakohtaisia kokemuksia aiheista, joita Markku Pölönen elokuvassaan käsittelee. Elokuvan kantavina teemoina ovat jälleenrakentaminen sekä sotainvaliditeetti naisen näkökulmasta tarkasteltuna.

Oma maa -elokuvan tapahtumat sijoittuvat jatkosodan jälkeiselle, ”unohdetulle” ajanjaksolle eli jälleenrakentamisen vuosille 1945–1952. Keskiluokkaisen perheen kasvatti, Anni, rakastuu rintamalla haavoittuneeseen Veikkoon. Rakastunut nuori pari avioituu ja muuttaa Pohjois-Karjalaan havumetsän siimekseen kylmälle tilalle, missä odottaa täysin uusi elämä raivattavaksi. Raivattavaa todella riittää jopa liiaksikin, ja oma torppakin pitäisi saada pystyyn.

Orvokki Hänninen muistaa jälleenrakentamisen ajanjakson elävästi, vaikka hän ei omakohtaisesti jälleenrakentamiseen osallistunutkaan.

”Jälleenrakentaminen oli kovaa työtä. Rintamalla olleet saivat metsäpalstan raakileen, joka piti omin voimin raivata. Talokin sinne piti itse rakentaa. Monet luulivat, että palstat saatiin ilmaiseksi, mutta ei se niin mennyt. Suomen valtio oli pakkolunastanut annetut maapalstat tilallisilta, ja jakoi palstoja lainaa vastaan. Saatuja palstoja maksettiin siis myöhemmin takaisin.”

Oma maa -elokuvassa naispääosaa eli Annia näyttelevä Oona Airola komppaa Orvokkia. Oona sai pienen maistiaisen jälleenrakentajan arjesta Oma maa -elokuvan kuvauksissa.

”Kun kuvauksissa nosteltiin kantoja noin 40 minuuttia, oli seuraavana päivänä paikat niin jumissa, ettei meinannut sängystä ylös päästä. Rankka ruumiillinen työ oli siihen aikaan arkipäivää. Se on tosi hurjaa, varsinkin kun ajattelee, kuinka vieraantuneita olemme sellaisesta tänä päivänä.”

Vaikka Orvokilla ei ole omakohtaista kokemusta jälleenrakentamisesta, kova ruumiillinen työ muistuu mieleen ajoilta, jolloin hän toimi Kotirintamanaisissa. Kotirintamanaisia vietiin milloin mihinkin maalaistaloon opettelemaan maalais- ja metsätöitä. Orvokki osallistui mm. mottitalkoisiin, joka oli jatkosodan aikana talkootyönä toteutettu vapaaehtoinen polttopuunkorjuukampanja. Orvokki muistaa mottitalkoot kuin eilisen.

“Sahasin metrin mittaisia pölkkyjä, joista ne motit tehtiin. Ensiksi melkein itkin, kun sahaaminen oli niin vaikeaa. Kaksi päivää siinä meni, että sain motin tehtyä”

Arkea sotainvalidin puolisona

Oma maa -elokuva paneutuu jälleenrakentamisen lisäksi siihen, millaista arki on, kun puoliso on haavoittunut sodassa. Annin ja Veikon elämää varjostaa Veikon kokemat fyysiset sekä henkiset kivut.

Orvokin edesmennyt mies haavoittui sekä talvi- että jatkosodassa. Jatkosodassa mies sai aivovamman, joka vaikutti yöuniin.

”Yöllä käytiin sotaa, päivällä ei.”

Sodasta ja miehen vammautumisesta ei puhuttu kotona lasten kuullen, mutta kun lapset joskus kysyivät Orvokilta, miksi isä menee niin aikaisin nukkumaan, selitti Orvokki, että isä tarvitsee lepoa aivovammansa takia.

Orvokki kuitenkin tietää monia tapauksia, joissa isän sotavuodet ja haavoittuminen saattoivat vaikuttaa laajastikin koko perheeseen.

”Oli useampia tapauksia, joissa äidin piti lähteä lasten kanssa kotoa pois, että isä sai rauhassa olla, huutaa ja melskata pahan olonsa pois.”

Orvokki muistuttaa, että haavoittuneilla miehillä saattoi olla ikuiset vammat ja niiden tuomat kivut.

”Kun kärsi kivuista jatkuvasti, niin eihän siinä aina pystynyt olemaan kovin ystävällinen ja hellä. Monessa kodissa kuultiin sitä raakaa puhetta. Mutta ei meillä, mies piti huolen, ettei niistä puhuta kotona eikä varsinkaan lasten kuullen.”

Vahvat, perheitä kannattelevat naiset

Annia näyttelevä Oona Airola kertoo huomanneensa rooliinsa valmistautuessaan, että sota-ajan naisnäkökulma on pitänyt melko hiljaista ja heikkoa ääntä.

”Oli todella vaikea löytää varsinaista tietoa naisten näkökulmasta. Siksi lähdinkin kanssakatsomaan miesten kautta, miten naiset olisivat voineet suhtautua heihin. Huomasin, kuinka äärimmäisen toiminnallisia naisten onkaan pitänyt olla, ja kuinka he ovat usein tehneet suurimman osan miestenkin töistä.”

Orvokki tietää, mistä Oona puhuu. Orvokilla on pitkä kokemus sotainvalidien naisjärjestötoiminnasta, jonka tehtävänä on ajaa sotainvalidien puolisoiden ja leskien asemaa.

”Ei me sotainvalidien vaimot turhasta olla valitettu. Perheen ja miehen hoitaminen on ollut meidän elämäntyö.”

Orvokille tärkeintä naisjärjestötoiminnassa on nimenomaan ollut naisten puolustaminen. Järjestövuosiin on kuulunut muun muassa sotainvalidien puolisoiden kesken tehtyjä kuntoutusmatkoja, joita varten on kerätty varoja arpajaismyyjäisiä järjestämällä. Naisjaostot keräsivät rahaa myös sinivalkoisia kynttilöitä myymällä. Jotkut naisjaostot pystyivät lahjoittamaan sotainvalidiosastoille oman virallisen lipun vuosien 1985-1987 aikana. Yhteisö oli innostava ja siellä vallitsi hyvä henki. Välillä Orvokki kuitenkin sai ikäviä puheluita.

”Kun järjestimme äitien lomaviikkoja niin saatoin saada puolisoilta puheluita, joissa todettiin, että meidän eukko ei lähde yhtään mihinkään.”

Orvokki kuitenkin kokee, että häntä ja hänen työtään on aina arvostettu. Kun Orvokki mietti järjestötoiminnan jättämistä, kannusti hänen miehensä jatkamaan työtä.

”Hän sanoi, että älä jää siitä pois, se on niin arvokasta työtä. Ja sillä tiellä ollaan yhä tänä päivänä, 88-vuotiaana.”

Sekä Orvokki että Oona pitävät tärkeänä, että valkokankaalle tuodaan naisten tarinoita sota-ajalta sekä sen jälkeiseltä ajalta. Sen takia Oma maa -elokuva onkin virkistävä tuulahdus sotaelokuvien kirjossa. Oonasta on mielenkiintoista seurata, tavoittaako elokuva myös nuorempaa yleisöä. Orvokki aikoo myös omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että sota-ajan muistot siirtyvät jälkipolville.

”En ole hirveästi lapsilleni ja heidän jälkikasvulleen kertonut, mitä kaikkea olenkaan tehnyt. Minulla on vieläkin jäljellä Kotirintamanais-aikainen pieni kirves -rintaneula, joka on muistona mottitalkoista. Aion myös kehystää mieheni ja minun kunniamerkit tauluun ja jättää taulun jälkipolvilleni muistoksi.”

Sotainvalideja oli vuoden 2018 alussa elossa 1 958 ja heidän puolisoitaan ja leskiään yhteensä 7 246. He ovat teoillaan ja elämänasenteellaan osoittaneet, että kaikesta selvitään – jopa niistä raskaimmistakin koettelemuksista.

Auta heidän arkeaan ja lahjoita sotainvalideille, veteraaneille sekä heidän puolisoilleen ja leskille jo tänään!

Helpota ikääntyvän veteraanin arkea!

Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!

Lisää aiheesta:

Leluja sotainvalidien leikkikalutehtaalta 1942
Sota jätti jälkensä koko kansakuntaan
Veteraanien ja vanhusten yksinäisyys kosketti - Heidi Aho
Veteraanien ja vanhusten yksinäisyys kosketti

4.10.2018 Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi

Sotiemme veteraanit - Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi

Oven avaa 87-vuotias vilkas, tarmoa puhkuva nainen Laila Kotiranta os. Laine, joka saattelee meidät lämpimästi kotiinsa. Selkäydinkanavan ahtauma vaivaa ja rollaattori on tukena, mutta Lailan olemus on reipas. Kodista avautuu näkymä taloyhtiön rauhalliselle sisäpihalle, jossa lapset käyvät keinumassa ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejään. Niitä touhuja on mukava seurailla. Olemme Helsingin Meilahdessa Lotta Svärd Säätiön talossa. Lailan koti on tulvillaan muistoja, lehtileikkeitä ja valokuva-albumeja. Hän kertoo nauttivansa muistelusta, vaikka matkaan on mahtunut niitä vaikeitakin tilanteita. 

Pikkulotan elämää sota-ajan melskeessä 

1930-luvun taitteessa elettiin Suomessa talouslaman ja puutteen aikaa. Lailan äiti päätti kuitenkin noihin aikoihin perustaa Porissa suojeluskuntataloon lottakahvilan. Kahvilan perustamiseen saapui apuun komea kuljetusliikkeen johtaja, joka äidin mukaan näytti ihan Tauno Palolta. Pari rakastui, meni naimisiin ja Laila syntyi Porissa 1931. Äidin lottakahvila oli pidetty ja siellä kaikui pianomusiikki. Pianistina oli Dannyn, Ilkka Lipsasen, isoäiti.

Talvisodan syttyessä 1939 Laila oli 8-vuotias. Äiti ja alkoholisoitunut isä olivat eronneet. Isän kuljetusliikkeen autot luovutettiin puolustusvoimien käyttöön ja isä lähti rintamalle alkupäässä reservin luutnanttina, jossa hänet pian korotettiin kapteeniksi ja komppanian päälliköksi. Kaiken kaikkiaan viisi vuotta, talvisodan ja jatkosodan ajan, Laila oli sotilaan tytär.

Lailalla oli koulustaan päivittäin kahden tunnin ruokatauko klo 11-13, jolloin hän riensi pikkulottana tekemään töitä Tampereen Lottakahvilaan. Kun upseerit läheisestä sotilaspiirin toimistosta tulivat lounaalle kahvilaan, Laila välillä portsarina antoi jakkaralta manttelit ilahtuneiden upseerien niskaan.

Lailan äiti (oikealla) perusti lottakahvilan Porin suojeluskuntataloon.
Laila oli viiden vuoden ajan sotilaan tytär, jatkosodan ja talvisodan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Porin pommitukset Talvisodassa, tarkemmin 2. helmikuuta 1940 kasvattivat Lailasta rajulla tavalla aikuisen. Tämä päivä on jäänyt Porin historiaan sodan ja jopa vuosisadan synkimpänä päivänä. Ilmahälytyksiä ja pommituksia tuli lakkaamatta, aina aamusta alkaen. Oli pelottavaa olla suojassa palopommeilta puisen talon kellarissa.

Erityisesti Lailan mieleen on piirtynyt surullinen tapahtuma kyseiseltä helmikuun päivältä, jolloin pakkasta oli yli 20 astetta. Kotitalon naapuritontilla oli Osuuskauppaan kuuluva pieni maitokauppa ja siellä käytiin aina äidin kanssa ruokaostoksilla. Sinä aamuna oli ollut jo hälytys ja yhtäkkiä tulikin tauko. Pillit ulvoivat, että vaara on ohi. Osuuskaupan asiapoika määrättiin saman tien tuomaan filettä pääpaikasta asiakkaalle naapurin myymälään. Poikaa pelotti, eikä hän olisi halunnut lähteä toistuvien hälytysten vuoksi, mutta työ vaati ja hän lähti toimittamaan tehtäväänsä. Poika ja myymälänhoitaja jäivät palopommin uhriksi pienen maitokaupan lattialuukusta avautuvaan kellariin.

”Se ei koskaan muististani pois lähde.”

Laila vietti elämänsä epämiellyttävimpiä hetkiä pommisuojassa ja kun sieltä vihdoin noustiin ylös kadulle, oli puutaloista koostuva Pori kuin liekkimeri. Poriin pudotettiin sillä kertaa arviolta 180 pommia. Paloautot huusivat. Tapahtuneesta jäi Lailalle trauma tulipaloja kohtaan.

Porin pommitukset pelästyttivät äidin niin pahoin, että Laila ja äiti muuttivat sotaa pakoon parinkymmenen kilometrin päähän Porin keskustasta, Noormarkkuun. Samalla seudulla asuivat myös Lailan isän vanhemmat. Laila ja äiti muuttivat Frans ja Hilma Lopen taloon. Siellä Laila sai kokeilla ensi kerran lypsämistä. Hihaan meni ja sitä naureskeltiin vuosikausia kun tapailin Lopen perhettä Noormarkun kirkolla. Noormarkussa Laila kävi pientä kansakoulua puoli lukuvuotta hyvin arvosanoin ja vietti paljon aikaa isovanhempiensa luona. Isovanhempien kanssa Laila kävi säännöllisesti kirkossa ja seurakunta tuli tutuksi ja turvalliseksi yhteisöksi. Lupsakat papit ovatkin aina olleet Lailan mieleen ja tukena elämän tyrskyissä.

Laila Kotirannan (os. Laine) lapsuusmuistoihin kuuluu aika pikkulottana.
Laila Kotirannan (os. Laine) lapsuusmuistoihin kuuluu aika pikkulottana.

Noormarkusta Laila muutti äitinsä kanssa Tampereelle, jossa äiti aloitti työt sikäläisen lottakahvilan palveluksessa. 1942 Laila pääsi tyttölyseoon. Lottatoiminnan loppuessa vuonna 1944 äidistä tuli työtön ja hän aloitti kassatyöt osuuskaupan ravintolassa. Äidin iltavuorojen vuoksi Laila oppi jo lapsena yksinäisiin iltoihin. Elämä hankaloitui, kun äiti sairastui vakavasti ja kävi läpi viisi vaativaa suolistoleikkausta. Laila ja äiti asuivat äidin siskon kanssa pienessä asunnossa koko tyttölyseon ajan 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi ylioppilaaksi. Pieneen yhden huoneen ja keittiön asuntoon mahtuivat Laila, Lailan äiti, äidin sisko, siskon kaksi lasta sekä nuoremman siskon sairas Kirsti-tytär. Serkkujen isä oli sodassa, jossa hän haavoittui vakavasti ja kuoli sotasairaalaan Tampereella. Tädistä tuli sotaleski ja serkuista sotaorpoja. Elämä tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi äitiä ja tädistä tulikin Lailalle erityisen läheinen.

Tanssien perhe-elämään

Laila kirjoitti ylioppilaaksi 1951 Tampereen tyttölyseosta. Tyttölyseo oli ankara koulu, jossa ei ilakoitu, korkeintaan joskus piirileikittiin. Ylioppilaaksi päästyään Laila olikin innokas tanssimaan ja eräänä tanssiaisiltana Pyynikin lavalla hän tapasi tulevan miehensä. Avioliitosta syntyi kolme lasta.

Yhdessä miehensä kanssa Laila perusti 1959 Kangasalle kaupan, jota he pitivät kolme vuotta. Tuohon aikaan Lailan äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja asui heidän kanssaan, kunnes siirtyi viimeisiksi päivikseen sairaalahoitoon. Oli muutoksen aika. Pariskunnan teki mieli muuttaa lasten kanssa pääkaupunkiseudulle, joten he päättivät lähteä etsimään kauppaa Helsingistä. Vuonna 1962 he perustivat elintarvikekaupan Maununnevalle. Alkoi touhukas arki. Kaksi vanhinta lasta oli mukana kaupan hoidossa pussitellen jauhoja ja jakaen mainosposteja postilaatikoihin.

1971 pariskunta myi Maununnevan kaupan työntekijälleen. Lailan miehestä tuli pikatukkupäällikkö ja Lailasta K-kaupan kassa. Mutkia tuli matkaan, kun Lailan mies sairastui Menieren tautiin.

Tomerana naisena Laila asteli pankinjohtajan puheille ja osti 46-vuotiaana Helsingin Kasarmitorin läheisyydestä pienen puodin Valma Pohjanloimulta, joka oli pitänyt sitä kahdeksantoista vuotta. Kaupan nimeksi tuli Kotirannan Herkku. Laila kertoo kaupastaan silmät tuikkien. Herkkukauppa oli kokonaispinta-alaltaan 30m2 kivijalkakauppa. Koululaisten ruokatuntien aikana pieni puoti oli Lailan mukaan täynnä mukulaa. Etenkin pääsiäisherkkujen aikaan oli ruuhkaa. Laila piti kauppaa pitkiä päiviä nelisen vuotta, myi välillä kaupan poiskin ja osti takaisin, kunnes 58-vuotiaana 1989 jäi varhaiseläkkeelle, pistäen herkkukaupan oven säppiin.

Mukavat muistot tuovat elämään iloa ja enemmän iloa saa, kun on taitoa katsoa asioita positiivisesti. Se taito Lailalla on.

Vanhusten arkeen kaivataan yhteisöllisyyttä

Katselemme yhdessä Lailan aarteita, valokuva-albumeja ja vanhoja lehtileikkeitä.

Laila on nyt leski ja asuu yksin Helsingin Meilahdessa. Toinen tytär on jo isoäiti. Laila muutti tämän hetkiseen Lotta Svärd Säätiön asuntoon Kotikallion palvelutalosta Pitäjänmäestä. Liikkuvana ihmisenä hän kaipasi lähemmäs Helsingin keskustaa ja tässä talossa on tullut asuttua kohta neljä vuotta. Yksinäisyys on vanhusten yleinen ongelma ja Lailakin kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä asumiseen, mutta jotta yhteisöllinen asuminen olisi mukavaa, tulisi myös ilmapiiriin panostaa.

Laila kertoo nykyisen taloyhtiön ilmapiiriin erityisen positiivisesti vaikuttavasta ihmisestä. Vanhusten arjessa hyörii Lotta Svärd -toimiston jo eläköitynyt virkailija, lempinimeltään Pike, joka häärää ja hoitaa Lailan mukaan aivan kaiken. Pike haluaa olla avuksi ja huolehtii mm. taloyhtiön kukkaistutuksista. Hän saattaa pyörähtää asuntoon kysymään onko roskapussia vietäväksi tai muuta arjen askaretta, jossa voisi auttaa. Hän myös yrittää löytää asukkaista toisilleen seuraa. Kunpa jokaisella vanhuksella olisi oma ”Pike”.

Lailan arkea rytmittävät kulttuuririennot ja esimerkiksi maanantaisin Laila käy Riistavuoren palvelukeskuksessa Haagassa. Ensin tunti muistin verryttelyä ”Äly ja väläys” -ryhmässä, lounastelu, tuolijumppa ja käynti kirjastossa, mistä löytyy tuoreita kirjoja ja erilaisia lehtiä. Vanhusten treffauspaikkoja Laila kaipaisi enemmän asumisen ja esimerkiksi kirjastojen yhteyteen. Informaatiokanavaksi hän ehdottaa pilke silmäkulmassa ”Villen välitystoimistoa.” Olisi hyvä, jos yhteisestä toiminnasta saisi vaivattomasti tietoa. Laila kokee, että kaikkien olisi hyvä kohdata toisensa netissä, mutta vaikka hän hallitsee kohtalaisesti tietotekniset taidot, suuri osa vanhuksista jää ymmärrettävästi internetistä saatavan tiedon ulkopuolelle. Päivittäistä arkea auttaa huomattavasti, kun kaupassa käyntiin saa helpotusta.

Lailan elämän mottoja

Laila on elänyt vaiherikasta elämää kohdaten myös paljon surua. Silti hänen olemuksensa on edelleen ihailtavan kokeilunhaluinen ja tarmokas. Laila uskoo perineensä asenteensa äidiltään. Kysyttäessä mitä hän haluaisi antaa elämänohjeeksi muille, saamme viisaat vastaukset:

  1. Kun olette nuoria, hankkikaa laaja ystäväpiiri. Erityisesti lapsuuden ystävät ovat niin juureva aarre, että kun rivit harvenevat vanhuuden myötä, heidän arvonsa nousee mittaan arvaamattomaan.

  2. Kun vartutte, tallentakaa vanhemman sukupolvenne tarinoita. Niitä voi koota kirjaseksi tai vaikka nauhoittaa. Kunhan tarinat säilyvät.

  3. Ja kun vanhenette, olkaa rohkeita pyytämään apua, vaikka se tuntuukin vaikealta. Ihan vaikka vain siihen, että pääsette bussista tai ratikasta turvallisesti pois. Antakaa ihmisten auttaa, he tekevät sen mielellään.

Lailan elämä on ollut köyhää jo lapsena ja nuorena. Hän kokee, että nykytilanteeseen on ehkä siksi helpompi asennoitua.

Olkaa rohkeita pyytämään apua. ”Sitä pitäisi enemmän toitottaa näille kotona pysyville mummoille”, Laila tuumaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin, taksimatkaan tai lounaaseen!

Helpota ikääntyvän veteraanin arkea!

Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!

 

Lisää aiheesta:

Sotaveteraanit - Veikko Oksanen
”Muistan yhä kuoleman hajun” – Veikko Oksasen sota sairasautokomppaniassa koetteli niin ruumiillisesti kuin henkisesti

20.9.2018 Tee työtä, jolla on merkitystä – vapaaehtoistyö tutuksi

Sotiemme veteraanien rahankeräys
Helsinki-Vantaa keräyksen piiripäällikkö Viljo Lehtonen ja Kaartin jääkärirykmentin Sotilaspoliisikomppanian varusmies

Vapaaehtoistyö sotiemme veteraanien hyväksi on palkitsevaa monesta syystä. Ensinnäkin, sillä mahdollistetaan kunniakansalaisillemme eli veteraaneille päivittäisiä perustarpeita aina lääkehuollosta yksinäisyyden torjuntaan sekä ateriapalveluihin ja taksikyyteihin. Sen lisäksi vapaaehtoistyössä pääsee kokemaan oman työn merkityksellisyyden ja auttamisen ilon konkreettisesti olemalla vuorovaikutuksessa veteraanien kanssa.

Piiripäällikkönä pääsee vaikuttamaan

Sotiemme Veteraanit -vapaaehtoistoiminnassa on mahdollista vaikuttaa kolmessa eri tehtävässä: piiripäällikkönä, aluevastaavana sekä kerääjänä. Jokainen tehtävä on arvokas ja tärkeä. Halu auttaa heikompiosaisia on kussakin tehtävässä toiminnan keskiössä.

Sen tietää myös Antti Roiko-Jokela, joka on toiminut erilaisissa vapaaehtoistyötehtävissä lähes koko aikuisikänsä. Viimeisimpänä Roiko-Jokela työskenteli menestyksekkäästi Keski-Pohjanmaan piiripäällikkönä 12 vuoden ajan.

Roiko-Jokelan kiinnostus veteraanitoimintaa kohtaan juontaa juurensa miehen omakohtaisista kokemuksista. Hänen isänsä oli sotainvalidi, joten hän näki veteraanin arjen ja haasteet hyvin läheltä. Lisäksi Roiko-Jokelalla on itsellään pitkän linjan reservitausta, joten maanpuolustus on ollut lähellä sydäntä läpi elämän.

Roiko-Jokela pääsi piiripäällikön roolissaan kokemaan ja näkemään parhaalta paikalta, mitä vapaaehtoistoiminnalla voidaan saada aikaan. Tästä loistavana esimerkkinä toimii se, että Roiko-Jokelan luotsaaman keräysorganisaation työn tuloksena Keski-Pohjanmaan veteraanit saivat yhteensä yli miljoonan euron edestä tukea päivittäisiin haasteisiinsa niiden 12 vuoden aikana, kun Roiko-Jokela oli keräyksen piiripäällikkönä.

Piiripäälliköllä on vastuu oman keräyspiirinsä rahankeräyksestä. Hänen tehtäviinsä kuuluu muun muassa keräyksien järjestäminen ja keräysalueiden aluevastaavien rekrytointi ja koulutus. Lisäksi piiripäällikkö raportoi keräysrahojen käytöstä ja hoitaa niiden siirtämisen veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille.

Piiripäälliköille on luonteenomaista innostaa ja inspiroida muita, hallita laajoja kokonaisuuksia ja lähestyä uusi tilanteita ja ihmisiä positiivisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden kautta. Piiripäällikkönä pääsee kehittämään erityisesti omaa organisointi- ja ongelmanratkaisukykyä sekä johtamis- ja kommunikointitaitoa.

Aluevastaava innostaa ja perehdyttää vapaaehtoistyöhön

Piiripäällikön roolissa Roiko-Jokelan tehtäviin kuului olennaisesti myös aluevastaavien rekrytointi sekä koulutus. Siinä missä piiripäällikön tehtävänä on vastata oman keräyspiirinsä (esim. Etelä-Pohjanmaa) rahankeräyksestä, aluevastaavan vastuulla on puolestaan oman alueen (esim. Seinäjoki) rahankeräys.

Aluevastaava toimii innoittajana, jonka tehtävänä on järjestää, kouluttaa ja motivoida ”yhden kerran” vapaaehtoiset mukaan kuhunkin keräystempaukseen, kuten esimerkiksi varusmieskeräykseen. Aluevastaavan valttikorttina on hyvät vuorovaikutustaidot, sillä hänen tehtävään on olla yhteydessä sekä kerääjiin että piiripäällikköön.

Jokainen kohtaaminen on arvokas

Roiko-Jokela korostaa, että jokainen lenkki vapaaehtoistyössä on tärkeä; kokonaisuuden täytyy toimia aina piiripäälliköstä kaduilta tuttuihin lipaskerääjään. Kerääjänä työn merkityksellisyys konkretisoituu, sillä jokainen kohtaaminen, vaihdettu sana sekä kerätty euro on äärimmäisen arvokas panos veteraanien hyväksi.

Lipaskerääjänä pääsee tapaamaan ihmisiä vauvasta vaariin. Siksi avoimuus ja helposti lähestyttävyys ovat kerääjille ominaisia taitoja.

Kerääjän työtä voi tehdä osa-aikaisesti, muutaman tunnin keikkoina. Pienikin hetki arjessa riittää.

Tee hyvää ja koe auttamisen ilo

Olitpa sitten eläkeläinen, opiskelija tai vaikka osa-aika työtä tekevä, voi vapaaehtoistyö veteraanien hyväksi olla juuri sinun juttusi. Vapaaehtoistyössä hienointa onkin se, että käytännössä kuka tahansa, jolla riittää kiinnostusta ja aikaa veteraanien auttamiseksi, voi osallistua siihen. Oikealla asenteella on valtavan suuri voima. Roiko-Jokela korostaakin, että jokainen keräyspiiri on erilainen.

”Meillä Keski-Pohjanmaalla keräysorganisaation rungon muodostavat reserviläiset ja veteraanijärjestöt. Lisäksi meillä on partiolaisia, leijonia ja rotareita. Keski-Pohjanmaalla on paljon ihmisiä, jotka haluavat tukea oman paikkakunnan veteraaneja sekä heidän puolisoitaan ja leskiään ja osallistua keräykseen esimerkiksi varusmiesten kuljettajana.”

Vapaaehtoistyö veteraanien hyväksi on palkitsevaa toimintaa etenkin siksi, että apua antamalla saat vastalahjaksi aitoa kiitollisuutta, merkityksellisyyden tunnetta ja elämänviisautta. Veteraanien keski-ikä on jo 93 vuotta, joten on sanomattakin selvää, että heillä riittää elämänkokemusta ja mielenkiintoisia tarinoita kerrottavaksi itsenäisen Suomen monivaiheiselta taipaleelta.

Sotiemme veteraanit ovat omilla uhrauksillaan mahdollistaneet meille elämisen tämän päivän itsenäisessä ja hyvinvoivassa Suomessa. Nyt on meidän vuoromme auttaa veteraaneja, heidän puolisoitaan sekä leskiään. Tee hyvää, ja koe aito auttamisen ilo – ryhdy vapaaehtoistyöntekijäksi!

Ilmoittaudu vapaaehtoistyöntekijäksi ottamalla sähköpostitse yhteys Riitta Suoanttilaan, osoitteeseen riitta.suoanttila@sotiemmeveteraanit.fi.

 

Voit lahjoittaa veteraaneille! Tutustu lahjoituskohteisiin!

Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!

Lahjoita veteraaneille lääkkeet, silmälasit, taksimatka tai lounas! 

13.8.2018 Avustajatoiminnan päättyessä katseet käännetään toisenlaiseen apuun

Avustajatoiminnan päättyessä Uudellamaalla on hyvä katsella menneeseen vuosikymmeneen, onnistuneeseen avustajatoimintaan ja veteraanityöhön. Lue lisää ››

Sotainvalidien Veljesliiton Uudenmaan piirin avustajatoiminta päättyy yli vuosikymmenen aktiivisen toiminnan jälkeen. Toiminnan loppumiseen vaikuttaa veteraanien korkea keski-ikä, joka tarkoittaa luonnollista avuntarpeen pienenemistä, sekä se, että Uudenmaan TE-toimisto ei jatka hankkeen rahoittamista. Edellytyksenä toiminnan jatkumiselle olisi ollut 40 avustajan palkkaaminen, mutta niin suurta määrää ei enää voitu työllistää, sillä veteraaneja on vähenevissä määrin. Avustajatoiminta jatkuu kuitenkin muualla Suomessa yhdeksässä maakunnassa jatkossakin monimuotoisena avustajatoiminnan kirjona.

Continue reading “Avustajatoiminnan päättyessä katseet käännetään toisenlaiseen apuun”

4.7.2018 77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”

 

Kesäkuussa tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alusta. Haastattelimme veteraaneja heidän jatkosotamuistoistaan ja siitä, millaista rintama-arki oli.

77 vuotta sitten elettiin epätietoisuuden aikaa: toisaalta luottamusta oman maan puolustusvoimiin riitti, toisaalta suurien voimien liikkeellelähtö oli kammottavaa. Rintaman arjessa oli suuria muutoksia talvisotaan – jatkosodassa käydyn asemasodan aikana jäi pitkiä taukoja, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Haastattelimme veteraaneja ja rintamalla palvellutta lottaa eräänä kesäisenä päivänä Vantaalla ja kysyimme heiltä jatkosodasta. Usean mieleen muistot nousivat kuin eilispäivä. Tässä heidän tarinoitaan arjesta ja sodasta rintamalla jatkosodan vuosina.

”Sota oli ainoa läheinen asia”

Lempi Pietiläinen on 96-vuotias. Hän puhuu jatkosodasta kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Muistot nousevat kirkkaina mieleen. Pietiläisen nuoruuden väritti harmaudellaan sota. Pietiläinen kuitenkin keskustelee sodasta selkeästi menneisyyden tapahtumana – ehkä ajan kanssa sotaa on ehtinyt pohdiskelemaan. Pietiläisen asema oli koko jatkosodan ajan Pohjois-Suomessa.

Pietiläisen tie sotaan lähti pikkulottana 11-vuotiaana. Vartuttuaan pikkulotasta lotaksi jatkosodan aikaan Pietiläinen toimi yöhoitajana Kuusamossa, jossa hän kohtasi paljon haavoittuneita sotilaita. Yhdenkin kerran hän sai niin kovan iskun päähänsä traumatisoituneelta ja haavoittuneelta sotilaalta, että hän näki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran tähtiä. Pietiläisen mieleen muistuu kiire, sekä se, kuinka lääkintäupseerien ja hoitajien roolit olivat hämäriä. ”Olimme sarkahousuissa kaikki ja ei meistä kenestäkään tiennyt onko lääkäri vai hoitaja”.

Jatkosodan aikana Pietiläinen todisti useita kauheuksia. Pietiläinen sai ensimmäisten joukossa tietää Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajan Toini Jänneksen, sotilaskotisisaren Faini Aflechtin ja kenraalitar Greta Palojärven surmasta – heidän autokolonnansa joutui venäläisen partisaanihyökkäyksen kohteeksi ja Pietilänen oli ottamassa vastaan hyökkäyksen eloonjääneitä. Myös Pietiläisen oma eno haavoittui saadessaan tarkka-ampujan luodista partioidessaan. Kivut olivat niin kovat, että eno rukoili voivansa jäädä kuolemaan metsän huomaan, paikalle, josta hänet löydettiin.

Kysyessä lotan normaalista päivästä rintamalla, Pietiläinen kiivastuu: ”Sielläkö normaali päivä? Normaali päivä oli se, että koko ajan odotettiin. Kuuden kilometrin päässä oli venäläisten hallussa oleva Uhtuan lentokenttä. Sieltä lähtivät koneet joka päivä pommittamaan – pommitettiin Kajaania, pommitettiin Oulua, pommitettiin Kuusamoa ja Hyrynsalmea. Koskaan ei ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi rauha. Aina oli pelko, että ’mitä nyt on tapahtunut?’. Kyllä sota on kamala – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha.

Kun Pietiläinen puhuu sodan arjesta, hän muistaa myös sen, että ruokaa ei ollut. Hän muistaa jäätyneet perunat, joita yhdessä syötiin. Vuosina -42-43 tilanne oli erityisen huono, sillä maanviljelijät olivat sodassa ja Suomen elintarviketeollisuus kärsi. Pietiläinen ajatteleekin lämmöllä suomalaisia perheitä: ”On kunnioitettava jokaista suomalaista, joka silloin vei eteenpäin omaa perhettään.”

Veteraanien puheessa kaikuu edelleen taistelutoverien tärkeys

Veteraanit Niilo Veikkolainen ja Veikko Peltola ovat yllättyneitä, kun heille kerrotaan, että 25. kesäkuuta tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kun heiltä kysyy rintaman arjesta jatkosodan aikana Veikkolainen tokaisee: ”Sehän oli sellaista rutiinia melkein! Rutiinia sarkavaatteet päällä!”. Veikkolainen ja Peltola eivät koskaan puhu itsestään, kun he puhuvat sodasta – minä-sanan sijaan, he puhuvat aina ’me’. Taisteluissa toverillisuus nousee kaiken edelle.

Astuessaan palvelukseen Veikkolainen oli nuori, vain 18-vuotias. Ennen jatkosotaa oltiin reservissä toista vuotta, sen jälkeen alkoi Veikkolaisen vakinainen asevelvollisuus. Nuoresta iästään huolimatta Veikkolainen ei ollut mikään pikkuinen poika, sillä pituutta hänellä oli 183 cm. Veikkolaisen muistoissa nousee esille jatkosodan loppumetrit. Hänen asemansa vaihteli Karjalassa jonkin verran, mutta Vammelsuun–Taipaleen linjalla oli erittäin mieleenpainuva asema. Veikkolainen jäi mottiin venäläisten hyökkäyksen jälkeen ja hänen piti paeta sieltä pitkin metsiä.

Viipurin valloitustakin Veikkolainen oli katsomassa, kun hänen joukkonsa saapui paikalle. Asemasodan aikana saksalaiset ottivat Veikkolaisen joukon asemat ja he siirtyivät Ilomantsiin. Siellä Veikkolainen oli sodan loppumisen saakka syyskuuhun -44. Veikkolaisen asepalvelus ei päättynytkään sodan loputtua, sillä hänet määrättiin kotiuttamaan vanhempia sotilaita. Tällöin kaikki ennen vuotta 1923 syntyneet saivat palata siviiliin. Osa Veikkolaisen aikalaisista joutui siirtymään Lapin sotaan, hän itse siirtyi Lappeenrantaan kotiuttamaan paikallista ratsuväkeä.

Veikkolaisen vapautti asepalveluksesta kurkkumätä helmikuussa -46. ”Sitten alkoi minun harhailuni kohti siviiliä. Se oli levotonta aikaa, mutta jokainen kyllä löysi paikkansa. Tulin Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin ja sieltä sitten Vantaalle. Täällä kotini on ollut jo 50 vuotta.” Veikkolaisella tarinoita riittäisi kerrottavaksi viikkokausiksi! ”Vaikka siitä, kuinka kerran jouduimme korsusta poistumaan niin nopeasti, että tupakat jäivät pöydälle, hyvä että itse ehdimme hyökkäyksen alta pois!”

Veikko Peltola oli asemasodan aikana Karhumäen pohjoispuolella, 19-vuotiaana. Siellä Peltolan joukkue aseistettiin ja heille annettiin sukset. Sieltä ryhmä hiihti Stalinin kanavan varteen – matkaa oli reilut 200 kilometriä. Kuukauden taisteltuaan Peltolakin sai pienen huilausloman. Seuraavana keväänä Peltolan ryhmä siirtyi Suurlahteen ja siellä oli Peltolan asema koko asemasodan ajan.

Joulukuussa 1943 Peltola pääsi linnoitustöihin, ja kesällä -44 Peltola siirtyi Syvärille. Kun Peltola oli matkaamassa junalla, juna kääntyikin Suomeen päin. Peltolan ryhmä luuli hetken, että ryhmä pääsisi siviiliin – selvisi, että Kannaksella olikin täysi sota käynnissä. Kuukauden päivät Peltolan ryhmä oli ”heittoporukkana” ja paikasta toiseen siirryttiin junalla. Peltola kertoo vakavana suurhyökkäyksen taisteluista:

”Pidimme milloin missäkin puoliamme, mutta naapuri hyökkäsi niin kovalla voimalla suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944, että sitä ei enää mikään pidellyt. Summassakin olimme vähän aikaa, mutta sieltä tuli todella sekava lähtö. Käskyt eivät kulkeneet perille asti, joten porukkamme sai tiedon poistumisesta hyvin repaleisesti – vain yksi komppania jäi pitelemään linjoja. Huumolan kylässä yritimme laittaa vielä viimeisenä vastaan, mutta kyllä sieltäkin lähtö tuli äkkiä. Säiniöllä oltaessa tuli sellainen lentopommitus, että meinasi hävitä koko omaisuus.”

Peltolan viimeisiksi taisteluiksi jäi Ihantalan taistelu: ”Kavantsaarella jouduimme ensimmäistä kertaa linjaan ja sitten tuli Ihantalan taistelu. Siellä meni monta miestä.

Siviiliin palaaminen oli Peltolalle outoa. Peltolalla sentään oli ehjä koti, johon palata. Peltola oli tavannut puolisonsa jo ennen sotaa, mutta naimisiin ei oltu uskallettu, koska eloonjäämisestä ei ollut varmuutta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 Peltola uskaltautui naimisiin ja sodan jälkeen pariskunta asettui Keravalle vaimon kodin saunakammariin. Myöhemmin lähelle rakennettiin oma koti, joka edelleen tönöttää samalla paikalla.

Kaatuneita noin 65 000, haavoittuneita 142 100

Puhuttaessa henkilötappioista, veteraanit nostavat esiin sen, että suomalaisten menetykset olivat suuria, mutta suhteessa venäläisten menetyksiin suomalaisten rivit säilyivät hyvin. Venäläiset hyökkäsivät kovalla voimalla ja kalustolla, luottaen joukkovoimaan. Suomalaisten taistelutekniikka oli taktisempaa ja mahdollisuutta suuriin joukkohyökkäyksiin ei ollut alivoiman vuoksi.

Tärkeimmäksi asiaksi muodostunee suomalaisten ryhmähenki taisteluissa. Kaverista pidettiin huolta viimeiseen asti – Pietiläinen, Veikkolainen ja Peltola ovat kaikki asiasta samaa mieltä. 77 vuotta myöhemmin on tärkeä muistaa, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia emme välttämättä eläisi Suomessa, jossa meillä on oikeus kasvaa vapaina yksilöinä, perustaa perhe sekä tehdä töitä. Sotiemme veteraanien työ säilyy mielessämme seuraavatkin 77 vuotta. Pidetään veteraaneista yhdessä huolta – lähde lahjoittajaksi!

Voit lahjoittaa veteraaneille! Tutustu lahjoituskohteisiin!

Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!

Lahjoita veteraaneille lääkkeet, silmälasit, taksimatka tai lounas! 

Lue myös:

Kaikki veteraanien palvelut eivät ole vieläkään kunnossa

Kaikkien veteraanien palvelut eivät vieläkään ole kunnossa

Kaikki perustuu luottamukseen.

Kaikki perustuu luottamukseen 

15.6.2018 Puolustusvoimat 100 vuotta: “Olemme mukana tukemassa sotiemme veteraaneja niin kauan kuin tarvitaan”

Puolustusvoimat on korvaamaton apu Sotiemme Veteraanit -keräyksessä.

Keväisin ja syksyisin Helsingin kaduilla saattaa törmätä siniliivisiin varusmiehiin. He ovat näkyvillä ihan hyvästä syystä – on aika jokavuotisen lipaskeräyksen Sotiemme Veteraanien hyväksi. Lipaskeräys on sata vuotta täyttävän Suomen Puolustusvoimien avustama keräys, jossa ympäri Suomea kaduille rientää vuosittain satapäin varusmiehiä. Jokaisella heistä on kädessään lipas, jonka sisältöön vaikuttavat kaduilla kulkevat kansalaiset. Varusmiesten suorittama lipaskeräys on merkittävä keräysmuoto. Lähes 50% Sotiemme Veteraanit -keräyksen vuosittaisesta tuotosta tulee lipaskeräyksistä. Uskomatonta, mutta totta! Pahaiselta tuntuva roposemme koostaa suuren summan veteraanien hyvinvoinnista.

Miten keräys sitten tapahtuu ja mikä saa kansalaisen osallistumaan? Kysyimme Helsinki-Vantaa -alueen keräyksen piiripäälliköltä Viljo Lehtoselta, vänrikki Max Pajuselta, sekä juuri kadulla keräyksen aloittaneelta alokkaalta Robin Högdalilta.

Keräys sydäntä lähellä

Viljo Lehtonen on työlleen omistautunut mies. Hän kantaa rinnassaan Sotiemme Veteraanit -pinssiä, joka kielii omistautuneisuudesta. Kohtaamme toukokuussa Helsingin ytimessä, kauppakeskus Kampin edessä, jossa tämänpäiväinen keräys tapahtuu. Lehtonen kertoo mielellään keräyksestä, joka on hänen sydäntään lähellä, mutta ennen kaikkea hän muistuttaa, että keräyksen pääosassa ovat varusmiehet ja lahjoittajat.

Miten Lehtonen sitten päätyi keräyksen piiripäälliköksi? Alun perin hän oli Helsingin sotaveteraanipiirin toimikunnassa, jonka tarkoituksena oli kerätä varoja. Lehtonen kertoo: “Lähettelimme keräyskirjeitä eri tahoille, mutta vastauksena oli jatkuvasti, että ‘olemme jo antaneet rahaa keskusjärjestöllenne'”. Tällöin alkoi muutos keräysmuodon määrittelyssä kirjelahjoituksista lipaskeräykseen. Silloinen toiminnanjohtaja Markku Seppä alkoi selvittelemään, kuka lähtisi järjestämään lipaskeräystä Helsingissä. Lehtonen päätyi keräykseen Helsingin Seudun Sotaveteraanipiirin puheenjohtajan  eversti Laamasen pyynnöstä. Laamanen totesi: “Meillä tämän hoitaa Lehtonen”. Vastaan ei ollut pistämistä, joten Lehtonen on ollut mukana jo vuodesta 2005.

Lipaskeräys on helposti lähestyttävä

Lehtonen kertoo, että vuodesta 2006 lipaskeräys on muotoutunut nykyiseen muotoonsa. Keräyksen aikana esimerkiksi Helsinki-Vantaan keräysalueella on nelisenkymmentä lipaskerääjää, jotka keräävät varoja noin kahden viikon ajan. Keräyksen loputtua tulos lasketetaan pankissa ja tuloutetaan Helsinki-Vantaan veteraaneille. Varusmiehiä on vuosittain valtakunnallisesti noin 20 000 keräämässä varoja lippaan kanssa.

Valtakunnallisesti maamme on jaettu 24 keräyspiiriin, joissa kerätyt varat pysyvät. Johtoryhmät jakavat rahanjakosopimuksen mukaan kerätyt varat eri veteraanijärjestöjen kesken. Loppujen lopuksi varat jaetaan Poliisihallituksen keräysluvan mukaisiin käyttökohteisiin, eli veteraanien arjen helpottamiseen.

Lehtonen tietää paljon keräyksen historiasta. Hän tietää myös siitä, miten varusmiehet tavallisesti suhtautuvat keräykseen. Hyvän lipaskerääjän tekee Lehtosen mielestä avoin mieli ja keskustelualttius. Lehtosen mukaan varainkeruu on varusmiehille uusi kokemus. Poistuminen sotilasalueelta on myös usein virkistävää ja he näkevätkin keräyspäivät mieluisina välipäivinä. “Tämä on sellainen varusmiesten sosiaalinen koulutuspäivä. Saadaan kohdata ihmisiä. Kirsikkana kakun päällä, he pääsevät päiväksi tavallisen kansan pariin”, Lehtonen toteaa.

Lehtonen näkee keräyksen jatkuvan pitkälle 2020-luvulle. Hänen mielestään lipaskeräys erittäin toimiva keräysmuoto. Puolustusvoimien apu keräyksessä on Lehtosen mukaan korvaamatonta. “Puolustusvoimat on luvannut olla mukana tukemassa veteraaneja niin kauan kuin tarvitaan”. Keräyksen laajuus muuttunee veteraanien vähenemisen myötä, mutta Lehtonen toivoo, että keräys voisi jatkua Puolustusvoimien tuella vaikka seuraava vuosikymmenen.

Viljo Lehtonen (vas.), Robin Högdal ja Max Pajunen.
Viljo Lehtonen (vas.), Robin Högdal ja Max Pajunen.

Keräys herättää kunnioitusta varusmiehissä

Piiripäällikkö Lehtosen rinnalla seisoo kaksi komeisiin Puolustusvoimien palveluspukuihin sonnustautunutta miestä. Toinen heistä on vänrikki Max Pajunen, jolla on jo useamman keräyspäivän kokemus männävuosilta ja toinen on alokas Robin Högdal, joka vasta aloittelee keräystä. Högdal on se, joka saa tänään kantaa sinistä liiviä ja lipasta.

Pajusessa ja Högdalissa keräys herättää vahvoja tunteita. Toisaalta, kerääminen on mukava muutos omaan kasarmiarkeen, mutta kaiken taustalla herää tunteita veteraaneista ja Suomen historiasta – siitä, miksi keräystä tehdään. Pajunen kertoo, että hän lähtee keräykseen mielellään hyvällä asenteella: “Nämä päivät ovat sellaisia, että pääsee irti siitä normaalista sotilaskoulutuksesta ja kasarmiarjesta”. Pajunen kertoo, että vanhempien henkilöiden kohtaamiset ovat mielenkiintoisia, sillä silloin voi kuulla tarinoita heidän kokemuksistaan. Kun Pajunen oli varusmiesaikanaan kiertämässä lippaan kanssa ovelta ovella, kutsuttiin hänet usein sisälle. Silloin sai kuulla mielenkiintoisia tarinoita ja huomasi, että ikäihmisten halu jakaa kokemuksiaan oli suuri.

Högdalilla kerääminen on tässä ja nyt: “Tässä kun on koko päivän kerännyt ja huomannut, että vanhemmat ihmiset tykkäävät tulla juttelemaan muistojaan esimerkiksi taisteluista Itä-Karjalassa. He olivat silloin saman ikäisiä kuin minä olen nyt. On vaikeaa kuvitella itseni samanlaisessa kriisitilanteessa. Kerääminen herättää sen vuoksi haikeutta ja arvostusta”.

Kysyessä Pajuselta ja Högdalilta lipaskeräämisen haittapuolista Pajunen painottaa, että se ei ole ollenkaan vaikeaa. On välttelijöitä, mutta ystävällisiä lahjoittajia riittää aina. Myös turistit tykkäävät tulla lahjoittamaan ja kyselemään, mitä siniliiviset miehet oikein touhuavat. Högdalin mielestä kerääminen oli helpompaa kuin hän oli ajatellut. Högdal muistuttaa, että kerääjän pitää osata valikoida ketä lähestyy – jos ihmisellä on kuulokkeet päässä ja vauhti on kova, ei häntä kannata lähestyä, mutta reippaalla ja itsevarmalla asenteella saa huomattavasti enemmän tuloksia ja positiivisen vastaanoton. Högdal kertoo, että vaikka ihmisellä ei olisikaan rahaa antaa, niin luultavasti tulee positiivinen vastaus.

Pajunen uskoo, että lipaskeräys pysyy ajan hermolla jatkossakin, sillä esimerkiksi Mobile pay -maksusovelluksella pystyy osallistumaan lipaskeräykseen jo nyt ja keräys mukautuu muuttuviin maksumetodeihin. Högdal uskoo, että keräys tulee toimimaan tulevaisuudessakin. Kiireistenkin ihmisten joukosta löytyy aina niitä, jotka haluavat antaa omastaan. Ihmiset ovat halukkaita myös vain pysähtymään ja vaihtamaan kuulumisia.

Faktoja keräyksestä:

  • Yksittäisen varusmiehen ja lahjoittajan panos on elintärkeä. Pelkästään 70€ keräystulolla saadaan kaksi viikkosiivousta veteraanin arkea helpottamaan
  • Vuoden 2017 valtakunnallinen keräystulos oli yli 3 miljoonaa euroa
  • Keräyskulut ovat vain 18,5%
  • Helsinki-Vantaan -keräysalueella kiertää noin 40 lipaskerääjää per arkipäivä ja keräys toteutetaan kahden kuukauden aikana  keväisin ja syksyisin.
  • Lipaskerääjät tulevat Suomen Puolustusvoimista

Vuonna 2018 Puolustusvoimat täyttää 100 vuotta. 100-vuotiaan Puolustusvoimien kunniaksi juhlallisuudet jatkuvat läpi vuoden. Tutustu juhlavuoden ohjelmistoon Puolustusvoimien verkkosivuilla!

Sotiemme Veteraanit -keräyksessä kerätään varoja veteraanien arkea helpottamaan. Varojen avulla veteraanit saavat arkeensa tukea, kuten ateria- ja siivouspalveluita. Nähdessäsi siniliivisen varainkerääjän, lähesty häntä rohkeasti! Pienikin apu on tärkeä!

Tutustu keräyskohteisiimme verkkosivuillamme!

Lahjoita veteraaneille! Pienikin apu on suuri ikääntyvien veteraanien arjessa.

Lue myös:

Lue lisää Puolustusvoimien lippujuhlasta.

Sotiemme veteraaneilla on erityinen paikka puolustusvoimissa

 

Maanpuolustus kuuluu kaikille - vai kuuluuko?

Maanpuolustus kuuluu kaikille – vai kuuluuko?

23.4.2018 Helpota ikääntyvän veteraanin arkea

Ikääntyviä veteraaneja on noin 14 000. Iän myötä he tarvitsevat enemmän tukea arjessaan. Tutustu Suomen Veteraaniliiton toimintaan ja tule lahjoittajaksi!

Sotiemme veteraaneja, heidän puolisoitaan ja leskiään on elossa tällä hetkellä noin 45 000. Veteraanit lukeutuvat usein pienituloisten kansalaisten ryhmään, vaikka he näyttelevät Suomen itsenäisessä historiassa erittäin merkittävää osaa. Tarve veteraanien apuun ei ole loppumassa vähään aikaan. Sen sijaan avuntarve kasvaa veteraanien, heidän puolisoidensa ja leskiensä ikääntyessä. Tällä hetkellä veteraanien keski-ikä on 93 vuotta.

Me kaikki tunnemme ikääntymisen mukana kasvavat avuntarpeet. Sotiemme veteraanit -yhteisö haluaa tarjota kansamme kunniajäsenille arvokkaan loppuelämän vastuullisella varainkeruulla – tutustu kampanjoihimme, jossa voit auttaa veteraania, heidän puolisoitaan ja sekä sotaleskiä arkipäivän askareissa.

Auta veteraaneja hankkimalla heille tarvitsemansa lääkkeet

Iän karttuessa veteraanien lääkemäärä voi nousta merkittävästi. Vuonna 2002 (jolloin veteraaneja oli elossa 125 000) ehdotettiin, että sotaveteraanit saisivat samat valtion tuet, joita esimerkiksi sodissa vammautuneet saavat. Vaikka veteraanien määrä on pienentynyt merkittävästi 16 vuodessa, ei muutosta ole edelleenkään tullut.

Lääkkeet ovat suuri kulu veteraanien kuukausieläkkeessä. Uusia lääkkeitä tarvitsee hankkia kasvavan iän myötä useampia, mutta kuukausimenona lääkkeet saattavat viedä leijonanosan pienituloisen veteraanin kuukauden eläkkeestä. Valitettavan usein veteraanit käyttävät vanhentuneita lääkkeitä ja jättävät hankkimatta uudet lääkkeensä, sillä rahaa ei yksinkertaisesti ole. Voit auttaa veteraaneja lääkehankinnoissa  ja helpottaa heidän vanhuudenpäiviään. Tutustu lisää veteraanien lääkehankintoihin!

Tarve avulle on vahvasti läsnä

Sotiemme Veteraaneista yli puolet saa erittäin pientä eläkettä. Heidän bruttokuukausitulonsa on keskimäärin noin 1000€. Heidän puolisoidensa tulot ovat usein vieläkin pienemmät, noin 750€. Kasvavat kulut vanhuuden myötä nostavat tarvetta avulle – Sotiemme Veteraanit ansaitsevat arvokkaan elämän ehtoopuolen.

Lahjoittajana pystyt vaikuttamaan suoraan veteraanin, hänen puolisonsa ja leskensä arkeen. Suomen Sotaveteraaniliitto järjestävää vastuullista varainkeruuta Sotiemme Veteraanit -keräyksellä, jonka vaikutukset näkyvät veteraanien fyysisessä ja henkisessä hyvinvoinnissa. Lähde mukaan lääkelahjoittajaksi ja tutustu kampanjoihimme!

Lue myös:

Kaikkien veteraanien palvelut eivät ole vieläkään kunnossa

Juhlapuheiksi jäi veteraanien asia

Miksi yhä kerätään kun ei ole veteraaneja mutta miljoonia kylläkin!