Oona Airola ja Orvokki Hänninen Oma maa -elokuvan pressitilaisuudessa. Kuva: Katja Toivanen
Naisten näkökulmasta kerrotut tarinat sodan ja jälleenrakentamisen ajoilta ovat jääneet viihdeteollisuudessa hiljaisemmalle äänelle. Markku Pölösen ohjaama Oma maa -elokuva käsittelee jatkosodan jälkeistä, “unohdettua” ajanjaksoa, jälleenrakentamisen aikaa nuoren naisen, Annin, näkökulmasta. Millaista elämä oli sotainvalidin puolisona sodan jälkeisinä vuosina? Siitä lisää artikkelissamme sotainvalidin lesken, Orvokki Hännisen, 88, sekä Annia Oma maa -elokuvassa näyttelevän Oona Airolan, 30, näkövinkkelistä.
Oma maa vaati ankaraa työtä
Helsingissä sijaitseva Kino Korjaamo täyttyy lokakuisena aamupäivänä näyttelijöistä, toimittajista sekä kutsuvieraista. He ovat saapuneet 26.10.2018 ensi-iltansa saavan Oma maa -elokuvan pressitilaisuuteen. Kutsuvieraiden joukossa on sotainvalidin leski, Orvokki Hänninen, 88.
Orvokilla on omakohtaisia kokemuksia aiheista, joita Markku Pölönen elokuvassaan käsittelee. Elokuvan kantavina teemoina ovat jälleenrakentaminen sekä sotainvaliditeetti naisen näkökulmasta tarkasteltuna.
Oma maa -elokuvan tapahtumat sijoittuvat jatkosodan jälkeiselle, ”unohdetulle” ajanjaksolle eli jälleenrakentamisen vuosille 1945–1952. Keskiluokkaisen perheen kasvatti, Anni, rakastuu rintamalla haavoittuneeseen Veikkoon. Rakastunut nuori pari avioituu ja muuttaa Pohjois-Karjalaan havumetsän siimekseen kylmälle tilalle, missä odottaa täysin uusi elämä raivattavaksi. Raivattavaa todella riittää jopa liiaksikin, ja oma torppakin pitäisi saada pystyyn.
Orvokki Hänninen muistaa jälleenrakentamisen ajanjakson elävästi, vaikka hän ei omakohtaisesti jälleenrakentamiseen osallistunutkaan.
”Jälleenrakentaminen oli kovaa työtä. Rintamalla olleet saivat metsäpalstan raakileen, joka piti omin voimin raivata. Talokin sinne piti itse rakentaa. Monet luulivat, että palstat saatiin ilmaiseksi, mutta ei se niin mennyt. Suomen valtio oli pakkolunastanut annetut maapalstat tilallisilta, ja jakoi palstoja lainaa vastaan. Saatuja palstoja maksettiin siis myöhemmin takaisin.”
Oma maa -elokuvassa naispääosaa eli Annia näyttelevä Oona Airola komppaa Orvokkia. Oona sai pienen maistiaisen jälleenrakentajan arjesta Oma maa -elokuvan kuvauksissa.
”Kun kuvauksissa nosteltiin kantoja noin 40 minuuttia, oli seuraavana päivänä paikat niin jumissa, ettei meinannut sängystä ylös päästä. Rankka ruumiillinen työ oli siihen aikaan arkipäivää. Se on tosi hurjaa, varsinkin kun ajattelee, kuinka vieraantuneita olemme sellaisesta tänä päivänä.”
Vaikka Orvokilla ei ole omakohtaista kokemusta jälleenrakentamisesta, kova ruumiillinen työ muistuu mieleen ajoilta, jolloin hän toimi Kotirintamanaisissa. Kotirintamanaisia vietiin milloin mihinkin maalaistaloon opettelemaan maalais- ja metsätöitä. Orvokki osallistui mm. mottitalkoisiin, joka oli jatkosodan aikana talkootyönä toteutettu vapaaehtoinen polttopuunkorjuukampanja. Orvokki muistaa mottitalkoot kuin eilisen.
”Sahasin metrin mittaisia pölkkyjä, joista ne motit tehtiin. Ensiksi melkein itkin, kun sahaaminen oli niin vaikeaa. Kaksi päivää siinä meni, että sain motin tehtyä”
Arkea sotainvalidin puolisona
Oma maa -elokuva paneutuu jälleenrakentamisen lisäksi siihen, millaista arki on, kun puoliso on haavoittunut sodassa. Annin ja Veikon elämää varjostaa Veikon kokemat fyysiset sekä henkiset kivut.
Orvokin edesmennyt mies haavoittui sekä talvi- että jatkosodassa. Jatkosodassa mies sai aivovamman, joka vaikutti yöuniin.
”Yöllä käytiin sotaa, päivällä ei.”
Sodasta ja miehen vammautumisesta ei puhuttu kotona lasten kuullen, mutta kun lapset joskus kysyivät Orvokilta, miksi isä menee niin aikaisin nukkumaan, selitti Orvokki, että isä tarvitsee lepoa aivovammansa takia.
Orvokki kuitenkin tietää monia tapauksia, joissa isän sotavuodet ja haavoittuminen saattoivat vaikuttaa laajastikin koko perheeseen.
”Oli useampia tapauksia, joissa äidin piti lähteä lasten kanssa kotoa pois, että isä sai rauhassa olla, huutaa ja melskata pahan olonsa pois.”
Orvokki muistuttaa, että haavoittuneilla miehillä saattoi olla ikuiset vammat ja niiden tuomat kivut.
”Kun kärsi kivuista jatkuvasti, niin eihän siinä aina pystynyt olemaan kovin ystävällinen ja hellä. Monessa kodissa kuultiin sitä raakaa puhetta. Mutta ei meillä, mies piti huolen, ettei niistä puhuta kotona eikä varsinkaan lasten kuullen.”
Vahvat, perheitä kannattelevat naiset
Annia näyttelevä Oona Airola kertoo huomanneensa rooliinsa valmistautuessaan, että sota-ajan naisnäkökulma on pitänyt melko hiljaista ja heikkoa ääntä.
”Oli todella vaikea löytää varsinaista tietoa naisten näkökulmasta. Siksi lähdinkin kanssakatsomaan miesten kautta, miten naiset olisivat voineet suhtautua heihin. Huomasin, kuinka äärimmäisen toiminnallisia naisten onkaan pitänyt olla, ja kuinka he ovat usein tehneet suurimman osan miestenkin töistä.”
Orvokki tietää, mistä Oona puhuu. Orvokilla on pitkä kokemus sotainvalidien naisjärjestötoiminnasta, jonka tehtävänä on ajaa sotainvalidien puolisoiden ja leskien asemaa.
”Ei me sotainvalidien vaimot turhasta olla valitettu. Perheen ja miehen hoitaminen on ollut meidän elämäntyö.”
Orvokille tärkeintä naisjärjestötoiminnassa on nimenomaan ollut naisten puolustaminen. Järjestövuosiin on kuulunut muun muassa sotainvalidien puolisoiden kesken tehtyjä kuntoutusmatkoja, joita varten on kerätty varoja arpajaismyyjäisiä järjestämällä. Naisjaostot keräsivät rahaa myös sinivalkoisia kynttilöitä myymällä. Jotkut naisjaostot pystyivät lahjoittamaan sotainvalidiosastoille oman virallisen lipun vuosien 1985-1987 aikana. Yhteisö oli innostava ja siellä vallitsi hyvä henki. Välillä Orvokki kuitenkin sai ikäviä puheluita.
”Kun järjestimme äitien lomaviikkoja niin saatoin saada puolisoilta puheluita, joissa todettiin, että meidän eukko ei lähde yhtään mihinkään.”
Orvokki kuitenkin kokee, että häntä ja hänen työtään on aina arvostettu. Kun Orvokki mietti järjestötoiminnan jättämistä, kannusti hänen miehensä jatkamaan työtä.
”Hän sanoi, että älä jää siitä pois, se on niin arvokasta työtä. Ja sillä tiellä ollaan yhä tänä päivänä, 88-vuotiaana.”
Sekä Orvokki että Oona pitävät tärkeänä, että valkokankaalle tuodaan naisten tarinoita sota-ajalta sekä sen jälkeiseltä ajalta. Sen takia Oma maa -elokuva onkin virkistävä tuulahdus sotaelokuvien kirjossa. Oonasta on mielenkiintoista seurata, tavoittaako elokuva myös nuorempaa yleisöä. Orvokki aikoo myös omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että sota-ajan muistot siirtyvät jälkipolville.
”En ole hirveästi lapsilleni ja heidän jälkikasvulleen kertonut, mitä kaikkea olenkaan tehnyt. Minulla on vieläkin jäljellä Kotirintamanais-aikainen pieni kirves -rintaneula, joka on muistona mottitalkoista. Aion myös kehystää mieheni ja minun kunniamerkit tauluun ja jättää taulun jälkipolvilleni muistoksi.”
Sotainvalideja oli vuoden 2018 alussa elossa 1 958 ja heidän puolisoitaan ja leskiään yhteensä 7 246. He ovat teoillaan ja elämänasenteellaan osoittaneet, että kaikesta selvitään – jopa niistä raskaimmistakin koettelemuksista.
Auta heidän arkeaan ja lahjoita sotainvalideille, veteraaneille sekä heidän puolisoilleen ja leskille jo tänään!
Helpota ikääntyvän veteraanin arkea!
Tutustu Sotiemme veteraanien toimintaan verkkosivuillamme!
Lisää aiheesta:
