Rintamasotilaskotisisar Aila Sorri muistelee sota-aikaa.

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita. Tämä on tärkeä tehtävä. Talvisessa Helsingissä saimme kunnian haastatella rintamasotilaskotisisar Aila Sorria. 

”Pimeä on pirtti vieras
Waikka päivä paistakohon
Soma kotoinen soppi
Waikka kuu kuutamohon”

Lainaus kirjasta Suomen sotilaskoteja 1919       

 Sotilaskotitoiminta alkoi itsenäisyytemme alussa. Rintamasotilaskotisisaret olivat monet sotavuodet lottien tavoin etulinjassa ylläpitäen sotilaskoteja taloissa, parakeissa ja rintamalla.  He olivat sotamiehille ystäviä, siskoja, äitihahmoja ja hyväntuojia.

Sotilaskotitoiminta on tärkeää

 Nykypäivänä sotilaskoti varuskunnassa on itsestäänselvyys. Vaikka varuskuntien lakkauttaminen on vähentänyt sotilaskoteja, sotilaskotisisaret tekevät yhä tärkeää työtä vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille kahvi- ja juhlakestitysten muodossa tai ajavat sotilaskotiauton varusmiesten kenttäharjoituksiin tai erilaisille messuille. Sotilaskotitoiminta on muuttunut kovasti sitten sota-ajan, mutta silti sillä on tärkeä merkitys nuorille alokkaille. Herkulliset Sotkun munkit puhuttavat.

Sotilaskotisisaren hymyilevät kasvot antavat voimaa jatkaa harjoituksia ja tuovat vaihtelua päiviin. Sodan aikana ne toivat toivoa ja häivähdyksen rauhan ajan arjesta.

 

Mitä jos sotilaskotia ei olisi? Mitä jos sotilaskotitoimintaa ei olisi ollut sodissamme? Olisiko poikamme jaksaneet puolustaa maatamme, niin kuin he tekivät, lähes toivottomista olosuhteista huolimatta?

 

 

 

 

 

 

 

Rintamasotilaskotisisar Ivalosta

Kovinkaan moni sodan ajan sotilaskotisisarista ei ole enää hengissä, mutta onneksi heitäkin löytyy.  Heistä yksi on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri.

Aila istuu kauniissa ja siistissä keittiössään Meilahden kodissaan. Monet lasten ja lastenlasten kuvat kertovat siitä, että jälkikasvua on kertynyt; he myös tulevat usein puheisiin. Ailan mies kuoli vuonna 1991, siitä asti Aila on asunut yksin.

”Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.”

Ensimmäinen pesti

Ivalossa 1944.

”Olin silloin 17 vanha. Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla”, Aila kertoo.

Toimelias nuori nainen ei kokenut työtä raskaaksi, vaikka tunteja ei laskettu.

“Se oli hauskaa työtä. Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme”, Aila kertoo.

Runonpätkä. Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta Ailaa kiinnosti työnteko, ei riiaus.

 

Sotilaskotisisaresta evakoksi

Pian sota tuli kuitenkin niin pitkälle ja kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.

”Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja (sissitaistelijoita).  Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. ”

Ailan sotilaskotiajan muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.

”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,
sun rannoillas poikamme taiston koki”

 

Pelkoa juoksuhaudassa

Sodan pahimmat hetket sijoittuvat evakkomatkalle.

”Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella”, Aila kertoo.

Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja. Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. “Minä olin siinä kolmannessa autossa”, Aila kertaa tapahtumia syvä katse silmissään.

 

Ahkera evakko

“Tultiin Rovaniemen asemalle, jossa meidät pakattiin junaan. Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhuksia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka”, Aila kertoo.

Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan. “Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma huone. Meillä kävi hyvä tuuri. ” Aila muistelee.

Tekemistä löytyi myös Ylivieskasta. ”Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi”, hän sanoo.  Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.

Sotilaskotisisar tulee varastosta. SA-kuva

 

Työteliäs elämä

“Joka paikassa missä näen sotamiehiä, tulee vieläkin nuoruus mieheen” Aila kertoo. Hänen sukupolvensa miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa.

“Mutta en minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön. “, Aila kertoo. Sodan jälkeen hän työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle Aila jäi Silmäklinikalta. “Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään”, Aila kertoo.

Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin “hieman laiskistunut”. Hän hoitaa silti kauppareissut, ruoanlaiton ja kyläilyn itsenäisesti. Myös koti on erittäin viihtyisä, joskin ikkunan pielistä vetää.

Ailan mielestä huushollissa on aina jotain työtä. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu myös yksinäisyyttä. “Aluksi oli vaikeaa, mutta sitten tottui olemaan”, Aila kertoo. Iloa tuovat myös silloin tällöin vierailulla käyvät lapset ja lapsenlapset.

Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta edelleen Aila pitää yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen. “Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme”, Aila kertoo.

Kerran eräs viisas Alli-ystävä sanoi: ”Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin.”

Tässä ajatuksessa kiteytyy paljon sotiemme naisten asenteesta. Se on lempeä, mutta vahvasti periksiantamaton. Tämmöistä asennetta täytyy ihan kotona kokeilla.

Suurkiitos Ailalle, että jaoit tarinasi.

 

 

 

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja – leskiä on vielä jäljellä.  Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.