Avainsana: rintama

28.3.2019 Sotamies Väinö Rämä haavoittui molemmissa sodissa

”Olet sotamies tai kuka tahansa, mutta arvostuksen muiden silmissä voit ansaita vain omalla toiminnallasi.  Vahvat yksilöt tekevät sen minkä tekevät päättäväisesti oikeaksi katsomallaan tavalla, välittämättä siitä mikä kulloinkin on suosittua.”

 

Väinö lomalla rintamalta 1942.

 

Väinö Viljo Rämä syntyi 23.12.1906 Valkealan Inkerilässä Hilma ja Sylvester Rämän esikoiseksi.

Väinö joutui jo hyvin nuorena osallistumaan talon töihin, sillä lapsia syntyi paljon ja työvoimasta oli pulaa. Hän kävi kaikkiaan neljä luokkaa kansakoulua, ja teki tilalla koulupäivän jälkeen vielä reippaasti töitä. Illalla väsyneenä, puutteellisessa valaistuksessa, lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Puutyöt olivat mieluisin oppiaine ja menestyminen siinä kympin arvoista.

 

Väinön pojalleen puusta muotoilema taidokas kilpikonna

 

Kouluvuosien jälkeen Väinö teki töitä kotitilallaan. Varusmiespalveluksen hän suoritti Keski-Suomen Rykmentissä. Vetoamalla kotitilansa vakavaan työvoimapulaan hän sai poikkeuksellisesti luvan jäädä pois jo määrätyltä aliupseerikurssilta. Väinö oli hyvin maanpuolustushenkinen ja liittyi jo Inkerilässä Suojeluskuntaan. Kun perheeseen syntyi yhteensä kaksitoista lasta, joutui Väinö hankkimaan työtä tilan ulkopuolelta. 30-luvun puolivälissä hän muutti Kotkaan, jossa hän teki töitä Enso-Gutzeitin tehtaalla Talvisotaan saakka.

 

Talvisodassa 1939-40

Väinön sotapalvelus alkoi 13. lokakuuta 1939 sodan uhkan johdosta järjestetyissä ylimääräisissä kertausharjoituksissa. Hän palveli Jalkaväkirykmentti 32:ssa kranaatinheitinmiehenä ja osallistui seuraaviin taisteluihin: Niinioja – Valkeamatka, Punnus, Kuparsaari.

SA-kuva. Kranaatinheitin tuliasemassa. 1940.

 

Väinö haavoittui lentopommituksessa 21.2.1940 Kylä-Paakkolassa, jossa taloon majoitetuista sotilaista kuoli 18 ja 22 haavoittui. Yli seitsemän kuukauden palvelusajan jälkeen hänet vapautettiin asepalveluksesta toistaiseksi 22.5.1940.

 

Jatkosodassa 1941­–44

Liikekannallepanossa Väinö ilmoittautui Jalkaväkirykmentti 45:n kranaatinheitinkomppaniaan kesäkuun 18. päivänä 1941. Hänen tehtävänsä oli sama kuin Talvisodassa.

Sotien jälkeen hän on kirjannut tuntojaan ja tapahtumia muistivihkoonsa. Sieltä jälkipolvet ovat saaneet lukea hänen kokemuksistaan.

Otteita Väinön sota-aikojen muistivihkosta:

SA-kuva. Tykkiä viedään Viipurinlahden yli lautalla. Lihaniemi 1941.

”Viipurinlahdelle tultuamme saimme tietää, että meidät kuljetetaan veden yli Lihaniemeen. Meidät piti viedä syöksypaateilla yli. Odottelimme rantamaisemissa ylipääsyä. Vihollinen alkoi ampua meitä lentokoneesta ja pudotteli pommeja. Siinä rantakivikossa etsittiin suojaa. Katseltiin rannalta, kun kuormastolauttoja meni. Yksi pommi putosi lautan viereen ja vesisuihku vaan nousi korkealle. Vastarannalla oli muutamia miehiä ja hevosia kaatunut. Se oli rumaa katseltavaa ja pahaa hajua.

Vihollinen alkoi näyttää meille hirveitä: tankkeja alkoi siinä lähellä pyöriä, puita kaatui niiden alle, kuului hirveää huutoa, kun ne hyökkäsivät.”

SA-kuva. Kotoinen korvikehetki teltan edustalla. 1942.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Oli yö. Komppanian päällikkö tuli meidän telttaan ja sanoi, että tässä on vaarallinen paikka, olette liian lähellä vihollista, muuttakaa pois. Joukkueenjohtaja ei halunnut muuttaa.

Aamulla tuli raskaan heittimistön keskitys siihen. Miehet hyökkäsivät ulos teltasta. Meitä jäi muutama telttaan. Kun me viimeiset mentiin ulos, teltan edessä oli kaksi miestä kaatunut, jalat poikki molemmilla.”

Väinö haavoittui uudelleen Vuosalmen taisteluissa 1944, kun hän sai etulinjassa kranaatinsirpaleen polvilumpion alle ja toinen sirpale leikkasi reiden lihaksia poikki. Hän päätyi hoidettavaksi Kuusankosken sairaalaan. Väinö kuitenkin selvisi sodasta hengissä.

Väinö kertoi toisinaan sotatarinoita jälkipolvilleen. Väinö kuoli Kotkassa 1989.

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja sotaleskiä on vielä jäljellä.  Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Väinö Rämän  kirjoittamia muistelmia Talvi- ja Jatkosodasta. Kuvat ovat Pentti Rämän kotialbumista ja SA-kuvia.

 

 

 

 

25.1.2019 Sotilaskotisisar Aila Sorri

 

Rintamasotilaskotisisar Aila Sorri muistelee sota-aikaa.

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita. Tämä on tärkeä tehtävä. Talvisessa Helsingissä saimme kunnian haastatella rintamasotilaskotisisar Aila Sorria. 

”Pimeä on pirtti vieras
Waikka päivä paistakohon
Soma kotoinen soppi
Waikka kuu kuutamohon”

Lainaus kirjasta Suomen sotilaskoteja 1919       

Suomalaiset naiset ovat tehneet pyyteetöntä vapaaehtoistyötä sotilaskodeissa jo yli 100 vuotta.

 Sotilaskotitoiminta alkoi itsenäisyytemme alussa. Rintamasotilaskotisisaret olivat monet sotavuodet lottien tavoin etulinjassa ylläpitäen sotilaskoteja taloissa, parakeissa ja rintamalla.  He olivat sotamiehille ystäviä, siskoja, äitihahmoja ja hyväntuojia.

Sotilaskotitoiminta on tärkeää

 Nykypäivänä sotilaskoti varuskunnassa on itsestäänselvyys. Vaikka varuskuntien lakkauttaminen on vähentänyt sotilaskoteja, sotilaskotisisaret tekevät yhä tärkeää työtä vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille kahvi- ja juhlakestitysten muodossa tai ajavat sotilaskotiauton varusmiesten kenttäharjoituksiin tai erilaisille messuille. Sotilaskotitoiminta on muuttunut kovasti sitten sota-ajan, mutta silti sillä on tärkeä merkitys nuorille alokkaille. Herkulliset Sotkun munkit puhuttavat.

Sotilaskotisisaren hymyilevät kasvot antavat voimaa jatkaa harjoituksia ja tuovat vaihtelua päiviin. Sodan aikana ne toivat toivoa ja häivähdyksen rauhan ajan arjesta.

Sotilaskotisisaria työn touhussa, Uhtuan suunta 1943. SA-kuva.

 

Mitä jos sotilaskotia ei olisi? Mitä jos sotilaskotitoimintaa ei olisi ollut sodissamme? Olisiko poikamme jaksaneet puolustaa maatamme, niin kuin he tekivät, lähes toivottomista olosuhteista huolimatta?

 

 

 

 

 

 

 

Rintamasotilaskotisisar Ivalosta

Kovinkaan moni sodan ajan sotilaskotisisarista ei ole enää hengissä, mutta onneksi heitäkin löytyy.  Heistä yksi on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri.

Aila istuu kauniissa ja siistissä keittiössään Meilahden kodissaan. Monet lasten ja lastenlasten kuvat kertovat siitä, että jälkikasvua on kertynyt; he myös tulevat usein puheisiin. Ailan mies kuoli vuonna 1991, siitä asti Aila on asunut yksin.

Aila Sorri kodissaan Helsingissä.

”Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.”

Ensimmäinen pesti

Ivalossa 1944.

”Olin silloin 17 vanha. Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla”, Aila kertoo.

Toimelias nuori nainen ei kokenut työtä raskaaksi, vaikka tunteja ei laskettu.

“Se oli hauskaa työtä. Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme”, Aila kertoo.

Runonpätkä. Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta Ailaa kiinnosti työnteko, ei riiaus.

 

Sotilaskotisisaresta evakoksi

Pian sota tuli kuitenkin niin pitkälle ja kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.

”Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja (sissitaistelijoita).  Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. ”

Ailan sotilaskotiajan muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.

”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,
sun rannoillas poikamme taiston koki”

 

Pelkoa juoksuhaudassa

Sodan pahimmat hetket sijoittuvat evakkomatkalle.

”Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella”, Aila kertoo.

Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja. Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. “Minä olin siinä kolmannessa autossa”, Aila kertaa tapahtumia syvä katse silmissään.

 

Ahkera evakko

“Tultiin Rovaniemen asemalle, jossa meidät pakattiin junaan. Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhuksia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka”, Aila kertoo.

Evakkoja asemalla. SA-kuva.

Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan. “Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma huone. Meillä kävi hyvä tuuri. ” Aila muistelee.

Tekemistä löytyi myös Ylivieskasta. ”Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi”, hän sanoo.  Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.

Sotilaskotisisar tulee varastosta. SA-kuva

 

Työteliäs elämä

“Joka paikassa missä näen sotamiehiä, tulee vieläkin nuoruus mieheen” Aila kertoo. Hänen sukupolvensa miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa.

“Mutta en minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön. “, Aila kertoo. Sodan jälkeen hän työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle Aila jäi Silmäklinikalta. “Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään”, Aila kertoo.

Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin “hieman laiskistunut”. Hän hoitaa silti kauppareissut, ruoanlaiton ja kyläilyn itsenäisesti. Myös koti on erittäin viihtyisä, joskin ikkunan pielistä vetää.

Menneisyydestä muistuttaa kelohonkakehyksissä seinällä oleva kuva Ailasta ja miehestään kalareissulla.

Ailan mielestä huushollissa on aina jotain työtä. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu myös yksinäisyyttä. “Aluksi oli vaikeaa, mutta sitten tottui olemaan”, Aila kertoo. Iloa tuovat myös silloin tällöin vierailulla käyvät lapset ja lapsenlapset.

Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta edelleen Aila pitää yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen. “Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme”, Aila kertoo.

Kerran eräs viisas Alli-ystävä sanoi: ”Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin.”

Tässä ajatuksessa kiteytyy paljon sotiemme naisten asenteesta. Se on lempeä, mutta vahvasti periksiantamaton. Tämmöistä asennetta täytyy ihan kotona kokeilla.

Suurkiitos Ailalle, että jaoit tarinasi.

 

 

 

Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja – leskiä on vielä jäljellä.  Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.