lahjoita arkistot - Veteraanit.fi

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita ja esittelemme heidän monia roolejaan sodassa. Koulunkäynti sotavuosia oli vaiherikasta – ja opettajilta vaadittiin joustavuutta jatkuvien muutosten edessä. Useimmat opettajista olivat tuolloinkin naisia. Koulunkäynnistä sotavuosina meille kertoo oppilaan näkökulmasta eläkkeellä oleva apulaisrehtori Hannu Syväoja.

Surupukuinen opettaja ohjaa oppilasjoukkoaan. Viipuri 1942. SA-kuva

Vuonna 1939 oltiin toiveikkaita. Suomi oli päässyt lamavuosista ja sisäpoliittisesta sekavuudesta. Elintaso nousi nopeasti. Seuraavana vuonna olisi Helsingin olympialaiset! Niitä odotettiin kiihkeästi.

Sitten jyrähti: alkoi toinen maailmansota. Talvisodan syttyminen muutti kaiken: suuret suunnitelmat hiipuivat hätätilaratkaisuihin.

Koulut yritettiin säilyttää

Kansakoulun toimintaa yritettiin pitää yllä mahdollisuuksien mukaan sekä sota-aikana että seuraavana pulakautena ja “vaaran vuosina”. Tilanne normalisoitui täysin vasta 1950-luvun alussa. Opettajan näkökulmasta tilanne on ollut haastava: luokkien kokoonpanot vaihtuivat jatkuvasti, kun kansakouluihin tuli karjalaisia ja inkeriläisiä evakko-oppilaita.

Sodan aikana koulunkäynnissä oli pitkiäkin taukoja, välillä kuitenkin opiskeltiin. SA-kuva

Myös opettajat vaihtuivat ja heistä oli jatkuva pula: useimmat miesopettajat oli komennettu rintamalle ja moni naisopettaja toimi lottatehtävissä. Osa opettajistakin oli evakoita.

Nykyajan opettaja voi miettiä, kuinka oppi meni perille jatkuvasti vaihtuville oppilailla sekasortoisessa tilanteessa. Nykyisin perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Sota-ajan opettajat olivat kovilla jo siinä, että saivat perustiedot ja -taidot opetettua.

Väliaikaisia taukoja

Sodassa oli myös tyypillistä, että koulutyö lopetettiin väliaikaisesti kokonaan.

Näin asiasta kertoo Hannu Syväoja, Punkalaitumen Sarkkilan koulun oppilas vuosina 1940–1948. Syväoja toimi myöhemmin itsekin 30 vuotta opettajana ja väitteli eläkeiässä vielä filosofian tohtoriksi.

”Sodan alkaessa meille oppilaille ilmoitettiin, että koulutyö täytyy toistaiseksi lakkauttaa, koska Venäjä on hyökännyt maahamme ja maamme joutunut sotatilaan, eikä edellytyksiä säännölliselle koulutyölle ollut”.

Sodan aikana koulut olivat monenlaisessa käytössä. Kuvassa evakkoja majoittuneena koulun voimistelusaliin. SA-kuva.

Talvisodan aikaisen liikekannallepanon aikana kasarmit eivät riittäneet sotaväen majoittamiseen, joten varusmiespalvelusta varten otettiin haltuun yleisiä rakennuksia ja sopivia maastoalueita, myös kouluja. Niinpä Sarkkilan koulukin sai toimia kasarmina. Koulun tiloihin majoitettiin yhteensä 340 sotilasta.

Luonnollisesti näin suuri miesmäärä tarvitsi käyttöönsä koulun kaikki yleiset tilat. Alakoulun opettajattaren asuntoon oli majoittunut kaksi upseeria, kamari toimi toimistohuoneena. Koulujen pihamaita ja lähellä olevaa metsäaukiota käytettiin harjoituksiin. Sen lisäksi kouluun oli vuoden 1939 lopulla joksikin aikaa evakuoitu Vahvialan kunnalliskoti.

Kun Talvisota loppui ja sotaväki lähti, koulua ehdittiin käydä kolmen viikon ajan.

Sitten alkoi Jatkosota.

Pulaa torjuttiin talkoilla

Sodan ja pulan vuosina 1939 – 1952 vaadittiin säästöjä. Tällöin ei puhuttu niinkään rahan niukkuudesta vaan tavaran. Työvoimasta oli huutava pula, lämmönhaaskauksesta varoiteltiin.

Pulaa torjuttiin omatoimisesti talkoilla. Sotavuosina ja muutamana vuotena niiden jälkeenkin koulun toimintaan löi leimansa merkittävä kotirintaman projekti: lasten ja nuorten vapaaehtoinen talkootoiminta. Talkootoiminta käynnistettiin nuorisojärjestöjen toimesta. Sitä organisoitiin jo talvisodan aikana, mutta pysyvä organisaatio luotiin syksyllä 1941. Toiminta jatkui vuoteen 1949 asti.

Nuorten talkoiden toimintamuodot olivat: (1) keräykset, (2) maatalous- tai muu tuotantotyö, (3) yleinen auttamistyö, (4) virkistystoiminta (5) säästämistoiminta sekä (6) henkinen valmennus, johon liittyivät leirit ja talkoojuhlat. Talkookasvatus tähtäsi lähinnä epäitsekkyyden kehittämiseen.

Ehkäpä jotain samaa talkoohenkeä on nykyajan ilmiöoppimisessa ja erilaisissa monia aineita yhdistävässä integroinnissa! Esimerkiksi Haagan peruskoulussa Helsingissä on suojeltu läheistä puroa ja paneuduttu kierrättämiseen. Myös kummioppilastoiminta vahvistaa oppilaiden yhteishenkeä.

Lapset kantavat polttopuita kouluun. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Koulun Facebook-päivitys matematiikkaa ja luonnontieteitä painottavasta viikosta kuvastaa tämän ajan henkeä: “Vuoden 2019 toinen Malu-viikko sai upean aloituksen! Puolet 7. luokan maluista pääsi ohjaamaan 2-luokkalaisille mikroskopointia ja puolet tutustumaan hiilidioksidin ominaisuuksiin kemianluokka Gadolinissa. Alakoulun maluilla oli auditoriossa luonnonsuojeluliiton suojelupäällikön pitämä tietoisku Saimaannorpista, luonnonsuojelusta ja suurpedoista. Päivän kruunasi vielä 7. ja 8. luokkien vesiaiheiset työpajat.”

Välituntikuvia

Talkootyöt toivat myös vaihtelua koulunkäyntiin, kun joukolla lähdettiin esimerkiksi pellolle perunannostoon. Tavallisena koulupäivänä paras tunti oli tietenkin välitunti.

Näin Hannu maalailee: ”Jos sielunsa silmin loihtii esiin kaksi välituntikuvaa, toisen nykyisen peruskoulun ja toisen sotavuosien kansakoulun pihamaalta, ero on merkittävä. Sotavuosien koululaisen asussa näky puute. Ei ollut lenkkareita, farkkuja, napapaitoja. Puupohjakengät tai kumiteräsaappaat olivat yleisimmät jalkineet. Keväin syksyin monet lapset kävivät koulua paljain jaloin.

Välitunnilla voi laittaa vaikka painiksi. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Tyttöjen asuun kuului hame, esiliina ja päähuivi, hiukset olivat lyhyet tai palmikoidut. Siisteydessä ei päästy nykytasoon. Päätäitä ja muitakin pikkueliöitä jahdattiin koulun toimesta.”

Pirulliset päätäit ovat riesana edelleen, mutta pukeutumisen vapautuminen ja rentous on yltänyt myös opettajakuntaan.

Aunukselaispoika vastaa kysymykseen. Nurmoila 1942. SA-kuva.

Samat tavoitteet

Nykyiseen opettamiseen eniten haasteita tuo nopeasti kehittyvä digitalisaatio, jossa toki piilee myös runsaasti mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret ovat aiempaa lyhytjänteisempiä. Luokkien heterogeenisyys on lisääntynyt ulkomaalaisten oppilaiden myötä ja jossain luokissa saatetaan puhua jopa kymmentä äidinkieltä. Opettajalta vaaditaan joustavuutta ja kekseliäisyyttä myös nykypäivänä, ja edelleen neljä viidestä heistä on naisia.*

Muuten opettamisen pääpaino on pysynyt samana ja monen opettajan harras toive on “Kunpa sen verran oppisivat, että pärjäisivät tässä yhteiskunnassa.”

Kirjoituksen pohjana on käytetty FT Hannu Syväojan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran julkaisemaa tekstiä Kansakoulu sodan ja pulan vuosina. Löytyy täältä.

Kommentit ovat toisen kirjoittajan Satu Kanervon ajatuksia nykykoulusta. Kanervo on opettaja ja kahden koululaisen äiti.

*peda.net/jyu/ruusupuisto/uutisarkisto/5- 2016/1-Lisaa-miehia-kouluun

Sotiemme Veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana, voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan täällä!

77 vuotta sitten elettiin epätietoisuuden aikaa: toisaalta luottamusta oman maan puolustusvoimiin riitti, toisaalta suurien voimien liikkeellelähtö oli kammottavaa. Rintaman arjessa oli suuria muutoksia talvisotaan – jatkosodassa käydyn asemasodan aikana jäi pitkiä taukoja, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Haastattelimme veteraaneja ja rintamalla palvellutta lottaa eräänä kesäisenä päivänä Vantaalla ja kysyimme heiltä jatkosodasta. Usean mieleen muistot nousivat kuin eilispäivä. Tässä heidän tarinoitaan arjesta ja sodasta rintamalla jatkosodan vuosina.

”Sota oli ainoa läheinen asia”

Lempi Pietiläinen on 96-vuotias. Hän puhuu jatkosodasta kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Muistot nousevat kirkkaina mieleen. Pietiläisen nuoruuden väritti harmaudellaan sota. Pietiläinen kuitenkin keskustelee sodasta selkeästi menneisyyden tapahtumana – ehkä ajan kanssa sotaa on ehtinyt pohdiskelemaan. Pietiläisen asema oli koko jatkosodan ajan Pohjois-Suomessa.

Pietiläisen tie sotaan lähti pikkulottana 11-vuotiaana. Vartuttuaan pikkulotasta lotaksi jatkosodan aikaan Pietiläinen toimi yöhoitajana Kuusamossa, jossa hän kohtasi paljon haavoittuneita sotilaita. Yhdenkin kerran hän sai niin kovan iskun päähänsä traumatisoituneelta ja haavoittuneelta sotilaalta, että hän näki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran tähtiä. Pietiläisen mieleen muistuu kiire, sekä se, kuinka lääkintäupseerien ja hoitajien roolit olivat hämäriä. ”Olimme sarkahousuissa kaikki ja ei meistä kenestäkään tiennyt onko lääkäri vai hoitaja”.

Jatkosodan aikana Pietiläinen todisti useita kauheuksia. Pietiläinen sai ensimmäisten joukossa tietää Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtajan Toini Jänneksen, sotilaskotisisaren Faini Aflechtin ja kenraalitar Greta Palojärven surmasta – heidän autokolonnansa joutui venäläisen partisaanihyökkäyksen kohteeksi ja Pietilänen oli ottamassa vastaan hyökkäyksen eloonjääneitä. Myös Pietiläisen oma eno haavoittui saadessaan tarkka-ampujan luodista partioidessaan. Kivut olivat niin kovat, että eno rukoili voivansa jäädä kuolemaan metsän huomaan, paikalle, josta hänet löydettiin.

Kysyessä lotan normaalista päivästä rintamalla, Pietiläinen kiivastuu: ”Sielläkö normaali päivä? Normaali päivä oli se, että koko ajan odotettiin. Kuuden kilometrin päässä oli venäläisten hallussa oleva Uhtuan lentokenttä. Sieltä lähtivät koneet joka päivä pommittamaan – pommitettiin Kajaania, pommitettiin Oulua, pommitettiin Kuusamoa ja Hyrynsalmea. Koskaan ei ollut sellaista tunnetta, että meillä olisi rauha. Aina oli pelko, että ’mitä nyt on tapahtunut?’. Kyllä sota on kamala – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha.”

Kun Pietiläinen puhuu sodan arjesta, hän muistaa myös sen, että ruokaa ei ollut. Hän muistaa jäätyneet perunat, joita yhdessä syötiin. Vuosina -42-43 tilanne oli erityisen huono, sillä maanviljelijät olivat sodassa ja Suomen elintarviketeollisuus kärsi. Pietiläinen ajatteleekin lämmöllä suomalaisia perheitä: ”On kunnioitettava jokaista suomalaista, joka silloin vei eteenpäin omaa perhettään.”

Veteraanien puheessa kaikuu edelleen taistelutoverien tärkeys

Veteraanit Niilo Veikkolainen ja Veikko Peltola ovat yllättyneitä, kun heille kerrotaan, että 25. kesäkuuta tulee kuluneeksi 77 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kun heiltä kysyy rintaman arjesta jatkosodan aikana Veikkolainen tokaisee: ”Sehän oli sellaista rutiinia melkein! Rutiinia sarkavaatteet päällä!”. Veikkolainen ja Peltola eivät koskaan puhu itsestään, kun he puhuvat sodasta – minä-sanan sijaan, he puhuvat aina ’me’. Taisteluissa toverillisuus nousee kaiken edelle.

Astuessaan palvelukseen Veikkolainen oli nuori, vain 18-vuotias. Ennen jatkosotaa oltiin reservissä toista vuotta, sen jälkeen alkoi Veikkolaisen vakinainen asevelvollisuus. Nuoresta iästään huolimatta Veikkolainen ei ollut mikään pikkuinen poika, sillä pituutta hänellä oli 183 cm. Veikkolaisen muistoissa nousee esille jatkosodan loppumetrit. Hänen asemansa vaihteli Karjalassa jonkin verran, mutta Vammelsuun–Taipaleen linjalla oli erittäin mieleenpainuva asema. Veikkolainen jäi mottiin venäläisten hyökkäyksen jälkeen ja hänen piti paeta sieltä pitkin metsiä.

Viipurin valloitustakin Veikkolainen oli katsomassa, kun hänen joukkonsa saapui paikalle. Asemasodan aikana saksalaiset ottivat Veikkolaisen joukon asemat ja he siirtyivät Ilomantsiin. Siellä Veikkolainen oli sodan loppumisen saakka syyskuuhun -44. Veikkolaisen asepalvelus ei päättynytkään sodan loputtua, sillä hänet määrättiin kotiuttamaan vanhempia sotilaita. Tällöin kaikki ennen vuotta 1923 syntyneet saivat palata siviiliin. Osa Veikkolaisen aikalaisista joutui siirtymään Lapin sotaan, hän itse siirtyi Lappeenrantaan kotiuttamaan paikallista ratsuväkeä.

Veikkolaisen vapautti asepalveluksesta kurkkumätä helmikuussa -46. ”Sitten alkoi minun harhailuni kohti siviiliä. Se oli levotonta aikaa, mutta jokainen kyllä löysi paikkansa. Tulin Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin ja sieltä sitten Vantaalle. Täällä kotini on ollut jo 50 vuotta.” Veikkolaisella tarinoita riittäisi kerrottavaksi viikkokausiksi! ”Vaikka siitä, kuinka kerran jouduimme korsusta poistumaan niin nopeasti, että tupakat jäivät pöydälle, hyvä että itse ehdimme hyökkäyksen alta pois!”

Veikko Peltola oli asemasodan aikana Karhumäen pohjoispuolella, 19-vuotiaana. Siellä Peltolan joukkue aseistettiin ja heille annettiin sukset. Sieltä ryhmä hiihti Stalinin kanavan varteen – matkaa oli reilut 200 kilometriä. Kuukauden taisteltuaan Peltolakin sai pienen huilausloman. Seuraavana keväänä Peltolan ryhmä siirtyi Suurlahteen ja siellä oli Peltolan asema koko asemasodan ajan.

Joulukuussa 1943 Peltola pääsi linnoitustöihin, ja kesällä -44 Peltola siirtyi Syvärille. Kun Peltola oli matkaamassa junalla, juna kääntyikin Suomeen päin. Peltolan ryhmä luuli hetken, että ryhmä pääsisi siviiliin – selvisi, että Kannaksella olikin täysi sota käynnissä. Kuukauden päivät Peltolan ryhmä oli ”heittoporukkana” ja paikasta toiseen siirryttiin junalla. Peltola kertoo vakavana suurhyökkäyksen taisteluista:

”Pidimme milloin missäkin puoliamme, mutta naapuri hyökkäsi niin kovalla voimalla suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944, että sitä ei enää mikään pidellyt. Summassakin olimme vähän aikaa, mutta sieltä tuli todella sekava lähtö. Käskyt eivät kulkeneet perille asti, joten porukkamme sai tiedon poistumisesta hyvin repaleisesti – vain yksi komppania jäi pitelemään linjoja. Huumolan kylässä yritimme laittaa vielä viimeisenä vastaan, mutta kyllä sieltäkin lähtö tuli äkkiä. Säiniöllä oltaessa tuli sellainen lentopommitus, että meinasi hävitä koko omaisuus.”

Peltolan viimeisiksi taisteluiksi jäi Ihantalan taistelu: ”Kavantsaarella jouduimme ensimmäistä kertaa linjaan ja sitten tuli Ihantalan taistelu. Siellä meni monta miestä.”

Siviiliin palaaminen oli Peltolalle outoa. Peltolalla sentään oli ehjä koti, johon palata. Peltola oli tavannut puolisonsa jo ennen sotaa, mutta naimisiin ei oltu uskallettu, koska eloonjäämisestä ei ollut varmuutta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 Peltola uskaltautui naimisiin ja sodan jälkeen pariskunta asettui Keravalle vaimon kodin saunakammariin. Myöhemmin lähelle rakennettiin oma koti, joka edelleen tönöttää samalla paikalla.

Kaatuneita noin 65 000, haavoittuneita 142 100

Puhuttaessa henkilötappioista, veteraanit nostavat esiin sen, että suomalaisten menetykset olivat suuria, mutta suhteessa venäläisten menetyksiin suomalaisten rivit säilyivät hyvin. Venäläiset hyökkäsivät kovalla voimalla ja kalustolla, luottaen joukkovoimaan. Suomalaisten taistelutekniikka oli taktisempaa ja mahdollisuutta suuriin joukkohyökkäyksiin ei ollut alivoiman vuoksi.

Tärkeimmäksi asiaksi muodostunee suomalaisten ryhmähenki taisteluissa. Kaverista pidettiin huolta viimeiseen asti – Pietiläinen, Veikkolainen ja Peltola ovat kaikki asiasta samaa mieltä. 77 vuotta myöhemmin on tärkeä muistaa, että ilman sotiemme veteraanien uhrauksia emme välttämättä eläisi Suomessa, jossa meillä on oikeus kasvaa vapaina yksilöinä, perustaa perhe sekä tehdä töitä. Sotiemme veteraanien työ säilyy mielessämme seuraavatkin 77 vuotta. Pidetään veteraaneista yhdessä huolta – lähde lahjoittajaksi!