” On suuri ilo saada vastaanottaa sotiemme naisten merkki numero 001. Sotiemme naisten tarinan ytimessä vaikuttavat ehtymätön myötäelämisen kyky, loppumaton toimintatarmo sekä rajaton lähimmäisenrakkaus. Heidän sekä veteraanien sankaruuteen kiteytyy koko suomalaisen kansakunnan menestystarina. Tahto puolustaa omaa maata, sen ihmisiä ja elämänmuotoa vaati heiltä uhrauksia, joita ilman hyvinvointiyhteiskuntamme ei olisi voinut kehittyä ja kukoistaa. Kun kannan sotiemme naisten merkkiä, tunnen syvää kiitollisuutta menneiden sukupolvien työstä sekä samalla vastuuta tulevaisuudesta. Muistot elävät, kunhan määrätietoisesti pidämme niitä elävinä. ”

–Jenni Haukio, tasavallan presidentin puoliso

" Tämän merkin vastaanottaminen on minulle valtava kunnia, mutta tunnen myös syvää henkilökohtaista iloa merkin sanomasta - siitä, että sotiemme veteraanien lesket ja puolisot ovat edelleen joukossamme.

He ovat korvaamattomia veteraanien muiston ja perinnön kantajia, mutta heidän oma tarinansa on yhtä tärkeä ja arvokas. Naisten osuus maamme selviytymisessä ja kukoistamisessa on ollut ratkaiseva.

Isäni kanssakin pohdimme aikoinaan, millainen Suomi meillä olisi sen jälkeen, kun viimeinenkin veteraani on poistunut keskuudestamme. Olimme molemmat sitä mieltä, että ollakseen voimakas ja voidakseen katsoa tulevaisuuteen hyvällä itsetunnolla, tarvitsee kansakunta yhteisen tarinan. Veteraanimme ja heidän puolisonsa edustavat tätä yhteistä tarinaamme.

Sotasukupolven elämäntyö on niin perustavaa laatua oleva osa suomalaista identiteettiä, sen läsnäolo niin keskeisellä paikalla henkilökohtaisessa sielunmaisemassani. Meille suomalaisille on valtava ilo ja rikkaus, että veteraanien jälkeen saamme jatkaa huolenpitoa myös heidän leskistään ja puolisoistaan. Heidän kauttaan yhteinen tarinamme, Suomen tarina, saa jatkoa. "

–Margaretha Mannerheim

Minut on kasvatettu Lotta-sääntöjen mukaan ja niillä olen pärjännyt koko elämäni. Äitini koulutti lottia ja isäni toimi rajavartiossa vartiopäällikkönä, oli siis itsestään selvää, että maanpuolustus oli iso osa elämäämme. Esiinnyin lottien hyväntekeväisyystapahtumissa jo taaperona ja liityin pikkulottiin 8-vuotiaana.

Kun talvisota syttyi olin 13-vuotias. Asuimme isäni sotilasuran vuoksi rajavartioasemalla muutaman kilometrin päässä itärajasta. Meillä oli kahden kuukauden ikäinen pikkusisko. Oli talvikeli eikä mitään kulkuvälineitä. Juna-asemalle oli matkaa 5 kilometriä. Vihollisen sotajoukot ja tulirintama olivat jo kahden kilometrin päässä. Kaikki muut talot olivat jo tyhjillään.

Olin valmistautunut jäämään sodan jalkoihin ja että meidät ammutaan. Olin hakemassa puita liiteristä ja juoksin kyyryssä pihan poikki, kun sattumalta rintamamies ajoi ohi Suomenhevosella ja sattui huomaamaan minut, tuli pihaan, otti meidät äkkiä mukaan ja vei juna-asemalle.

Viimeinen juna oli ollut lähdössä jo kaksi tuntia. Yritettiin ehtiä siihen. Viholliskoneet pommittivat liikkuvia junia, joten se seisoi vielä 4 tuntia ennen lähtöä. Me olimme junassa ainoat siviilihenkilöt. Junan ikkunasta katsoin, kun ympäristö oli valloitettu ja tulimerenä. Seuraavalla asemalla junaan evakuoitiin kokonainen Kotajärven kylä. Sitten oli tupaten täyttä, ei ruokaa eikä juomaa. Lapsuuteni oli päättynyt.

Sodan jälkeisen elämän olen pyhittänyt nuorten ihmisten auttamiseen, tarjoamalla urheilullista tanssiharrastusta moni-ilmeiselle nuorisollemme. Olen myös esiintynyt tanssiryhmieni kanssa varuskunnissa ja järjestänyt varusmiehille vauhdikkaita tanssikilpailuita.

”Suurkiitos tästä kauniista merkistä, kunnianosoituksesta ja muistamisesta.”

-Aira Samulin
Kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2021