Lähdetäänpä liikkeelle aivan alusta.
Raskas Talvisota oli päättynyt 13.3.1940. Kansalaiset muistivat liiankin selvästi vaikeudet puolustaa maata heikosti varustetulla armeijalla. Epävarmuuden aika edesauttoi koko kansan halua tehdä jotain maanpuolustuksen lujittamiseksi. Kultakeräys pantiin alulle vuoden 1940 kevättalvella.
Johtoajatuksena oli valuutan hankkiminen maanpuolustuksen, lähinnä kotiseudun ilmapuolustuksen hyväksi. Keräystä johti toimikunta, jonka johdossa oli keräykseen osallistuneiden järjestöjen, Suomen Ilmapuolustusliiton, Lotta Swärd-järjestön ja Sosiaalidemokraattisen työläisnaisliiton sekä Suomen Pankin edustajia.
Käytännössä lahjoitukset vastaanotettiin maan pankeissa ja rahalaitoksissa. Ne toimittivat lahjoitetut esineet Suomen Pankkiin. Keräystä oli myös panemassa alkuun Yleisradio, välittämällä tietoa hankkeen merkityksestä.
Näin keräystoimikunnan puheenjohtaja, kauppaneuvos S. A. Harima keräyksen aloittamispuheessaan:
’Tämä keräys, pyydän painottaa, on täysin vapaaehtoinen, että jokainen, joka vapaaehtoisesti tahtoo puolustustamme tällä lailla tukea, on sitä tilaisuudessa nyt tekemään’.
’Siis kaikki suomalaiset, kultaesineet toimikunnalle’.
Loppuvetoomus oli radiotoimittaja Pelle Lindholmin.
Varsinainen keräysaika kesti vajaan vuoden, huhtikuun alusta 1940, helmikuun loppuun 1941. Tosin jälkikeruuta jatkui kuitenkin vielä vuoden 1941 kevääseen saakka. Voidaan sanoa, että keräykseen osallistuttiin vähintäänkin innostuneesti.
Kultakeräys sai innostuneen vastaanoton.
Sormuksia ja muita arvoesineitä luovutettiin runsaasti heti keräyksen alussa.
Veteraaniselostaja Martti Jukolan kanssa käytiin Suomen Pankin holvissa ihmettelemässä arvotavaran määrää.
”Kaksi ja puoli viikkoa sitten, jolloin kävin tässä salaperäisessä paikassa, Suomen Pankin kultaholvissa ensimmäisen kerran, sinä päivän, jolloin kultasormuksien ja muiden arvoesineiden keräys maanpuolustuksen hyväksi alkoi, olivat nämä kultaharkkokaapit täällä aivan tyhjiä, kuten silloin mainitsin.
Nyt olen tullut kahden ja puolen viikon kuluttua tänne uudestaan, katsomaan minkälaista saalista tänne on alkanut kerääntyä. Ehkäpä miljoonien arvosta on täällä nyt kultaesineitä. Tänne on ympäri maata, eri pankeista kerääntynyt paketteja. Ne ovat tulleet tänne niissä pusseissa, joihin luovuttajan läsnä ollessa, ovat esineet pantu, etupäässä siis sormukset, mutta myös paljon muuta arvokasta kultatavaraa täällä on.”
Tarina kertoo, että kun henkilö vaihtoi vihkisormuksen, niin hän sai tilalle maavoimien rautasormuksen. Jos henkilö antoi jotakin muuta arvotavaraa, niin silloin hän sai vastineeksi rautasormuksen, joka oli ilmapuolustussormus.
Keräystoiminta jatkui vilkkaana.
Tammikuussa 1941 keräystoimikunta luovutti osan tuotosta Puolustusministeriölle. Suurin osa lahjoitetuista esineistä odotti kuitenkin vielä käsittelyä Suomen Pankin holvissa. Nyt alkoivatkin vaikeudet.
Esineiden sulattaminen kansainvälisessä kaupassa hyväksyttäviksi harkoiksi, muodostuikin arvaamattoman vaikeaksi tehtäväksi. Myöskään kerätyn kullan käyttäminen asehankintojen maksuvälineenä, ei syystä tai toisesta onnistunut.
Odottamattomia hankaluuksia ilmaantui. Olosuhteet kokivat ratkaisevan muutoksen, Suomen jouduttua uudelleen sotaan kesäkuussa 1941. Nyt keräys ja sen Suomen Pankin holvissa makaava koko tulos, muuttuivat perin kiusallisiksi. Keräys oli päättynyt jo saman vuoden helmikuussa ja yleisö kyseli mitä kullalla oli hankittu.
Kullan matka jatkuu kohti Tukholmaa.
Grammaakaan ei ollut kyetty sijoittamaan asehankintoihin, mutta tuon seikan tunnustaminen lahjoittajille, ei enää käynytkään päinsä. Alkoi liikkua perin kiusallisia huhuja keräyksestä. Keräyksestä, jota Tasavallan presidenttikin oli ollut arvovallallaan alkuun saattamassa.
Kulta poltti sormia. Nyt päädyttiin yksinkertaiseen ja käytännölliseen ratkaisuun. Apuun tuli sensuuri, joka hautasi kulta-aarteen. Sodan sytyttyä 1941, ei kullasta julkisuudessa puhuttu poliittisista syistä mitään. Olisihan lahjoittajien kannalta ollut perin tyrmäävää kuulla, että kulta on edelleen Suomen Pankin holvissa.
Tulivat pitkät sotavuodet ja kulta pölyttyi Suomen Pankin holvissa. Kansalta kerätty aarre muistettiin kesällä 1944. Asia nousi valtioneuvoston piirissä päivänvaloon, venäläisten suurhyökkäyksen jyrisyttäessä maankamaraa, Kannaksella. Ulkoministeri Henrik Ramsayn sihteeri, Anders Segergrantz muisti kullan ja teki ehdotuksen esimiehelleen ulkoministerille.
Pääkonsuli Anders Segergrantz kertoo: ”Minulle tuli mieleen, että kultaerä, jonka Suomen kansa oli lahjoittanut maanpuolustukselle, oli siellä Suomen Pankin holveissa. Samalla rupesin ajattelemaan, että jos nyt hyökkäystä ei saada pysäytetyksi ja vihollinen ehkä jonkun ajan kuluttua on Helsingin porteilla, niin kuinka sitten käy? Mitäs Suomen kansa ajattelee, jos jätetään kulta sinne nyt ja se häviää sen tien”?
”Minä kerran sanoin ulkoministeri Ramsaylle, jonka sihteerinä minä toimin silloin, että eikö valtioneuvosto ole yhtään ajatellut tätä asiaa, niin hän sanoi: ’Tämä on hyvä ehdotus, otan tämän puheeksi, kun nyt menen valtioneuvoston kokoukseen. Ja kun hän sieltä tuli takaisin, niin hän sanoi minulle, että me kyllä puhuimme tästä ja kyllä tämä ajatus viedä pois kultaerä Suomesta, on terve ja katsotaan nyt millä tavalla tämä asia saadaan järjestykseen. Näin tämä alkoi”.
”Sitten tilanne kehittyi niin, että Valtioneuvosto päätti esittää Neuvostoliitolle aselepotarjouksen. Minut lähetettiin viemään tämä sana Madame Kollontaille Tukholmaan juhannusaaton aattona eli kesäkuun 22. päivänä vuonna 1944 ja silloin Ramsay sanoi, että tämä on hyvä tilaisuus ottaa ensimmäinen lasti kultaa mukana, niin kuin minä teinkin.
”Siitä tämä sitten jatkui, niin että minä olin kaiken kaikkiaan seitsemäntoista kertaa kuriirina Tukholmassa ja joka kerta otin mukaan aina suurempia ja suurempia määriä tätä kultaa. Ja tämä tapahtui lentoteitse, ensin Malmin lentokentältä mutta sitten aselevon jälkeen Malmin lentokenttähän suljettiin ja kaikki lennot tapahtuivat Hyvinkään sotilaskentältä. Ja se oli tietysti hyvin paljon hankalampaa, kun täytyi ensin lähteä Hyvinkäälle junalla ja sieltä sitten autolla lentokentälle ja sieltä sitten lentäen Tukholmaan, Bromman kentälle”.
”Miten Ruotsin päässä lentokentällä tämän kullan ja kultalaatikoitten liikuttelu sujui? Tehän liikuitte diplomaattipassilla, joten teidän matkatavaroitanne ei tutkittu. Oliko tämä kaiken kaikkiaan jollain lailla kiusallista liikutella tällaisia raskaita laatikoita?”
”No herättihän se alussa aika paljon huomiota ja tulliviranomaiset kysyivät minulta, kuinka nämä painavat niin kauheasti nämä laatikot. Minä en keksinyt mitään muuta kuin sanoin, että ne ovat täynnä dokumentteja ja paperi painaa paljon, sanoin. Siihen ne tyytyivät mutta minä kyllä luulen, että ne sitten myöhemmin huomasivat, että tässä oli jotakin muuta, koska ne noin ystävällisesti katsoivat minua vähän nauraen, eivätkä kysyneet enää mitään kysymyksiä, sen kun viittasivat vaan, että mene läpi, koska tämä oli kuriiritavaraa”.
Ulkoministerin sihteeri toimittaa kerätyn kullan turvaan Ruotsiin.
Ulkoministeri Ramsayn sihteeri Anders Segergrantz sai toimia todellisena kantojuhtana. Hän kuljetti kultaa Ruotsiin itse valmistamissaan laatikoissa, kymmeniä, kymmeniä kiloja kerrallaan. Segergrantzin laukussa kuljetettiin arvokkaita sormuksia kuin myös harkkokultaa Suomen Tukholman lähetystön kellariin. Anders Segergrantz kertoo, että joitain pienempiä eriä kultaa kuljettivat Ruotsiin myös eräät ulkoministeriön virkamiehet.
Koko asia pyrittiin luonnollisesti pitämään mahdollisimman pienen piirin tiedossa. No, periaatteessa Valtioneuvosto tiesi, että tämä tapahtui, mutta yksityiskohdat pidettiin hyvin salassa. Ainoastaan ulkoministeri Ramsay ja Suomen Pankin pääjohtaja Rangell, vahtimestari siellä holvissa ja minä, suunnilleen tiesimme tästä. ”Sen minä vaan muistan, että ministeri Gripenberg tuli enemmän ja enemmän hermostuneeksi kun näitä lasteja saapui. Ne olivat siellä hänen kellarissaan ja lukothan olivat hyvin alkeellisia siellä, ja sen lisäksi piti pitää koko tämä homma salassa myös suurlähetystön henkilökunnalta. Ainoastaan ylivahtimestari tiesi tästä”.
”Sitten kun luultavasti kaikki kulta oli saatu turvaan Suomen suurlähetystöön Tukholmassa, niin sitten päätettiin, että nyt ei uskalleta pitää kultaa enää siellä kellarissa, vaan että koko erä siirrettäisiin Stocholms Enskilda Bankeniin. Silloin tuli avuksi ruotsalaisia, jotka olivat suuria Suomen ystäviä ja olivat olleet aktiivisia tukemassa Suomea koko sodan ajan”.
”Heitä oli neljä ruotsalaista sekä Finpapin toimitusjohtaja Holger Nyström ja minä, joiden kanssa kuljetimme tämän koko erän taksiautoilla matkalaukuissa Västra Trädgårdsgatanilta Enskilda Bankeniin, lähetystön kellarista pankin holviin”.
”Nämä ruotsalaiset olivat Nils Danielssen, joka oli Uddeholmin toimitusjohtaja, Svante Poulson , joka oli Rotneros-Yhtymän toimitusjohtaja, Torsten Lundgren, joka oli Ruotsin selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja ja Nils Palme, Scandraftin toimitusjohtaja, sitten Nysten ja minä”.
’Ei se vienyt kuin jonkun tunnin tuo ajeleminen kultalaukkujen kanssa’. ’Ja ministeri Griepenberg pääsi sitten huolestaan. ’Hän huokaisi helpotuksesta, kun näki viimeisen matkalaukun häipyvän sieltä hänen kellaristaan’.
’Tämä kullan kuljetus alkoi siis kesäkuussa 1944 ja aselepo solmittiin saman vuoden syyskuussa. Olot muuttuivat, maahan tuli uusi hallitus ja maahan tuli valvontakomissio, mutta kullan kuljetus jatkui silti. Voin vain kuvitella tänä päivänä, että kullan kuljetuksen salaisuus pyrittiin pitämään entistä paremmin pienen piirin tiedossa, sillä tähänhän olisi varmasti tartuttu voimakkaasti, jos se olisi päässyt yleiseen tietoon, että maasta viedään sala teitse pois tätä kultaa’.
’Tuo on hyvin looginen huomautus. Minun täytyy myöntää, että minä en oikein muista kuinka tämä hoidettiin silloin kun hallitus muuttui tai vaihtui. Kyllä kai se oli niin vaan että kukaan ei puuttunut tähän, vaan se jatkui rutiinilla, eikä tästä puhuttu mitään. Minä luulisin, että asiat olivat näin, mutta en mene vannomaan, että se näin oli’.
Näin kertoo siis kultakuriirina toiminut Anders Cegergranz.
Siis kertauksen vuoksi.
Kansalta kerättiin yli kolmesataatuhatta kultasormusta ja tuhansia muita arvoesineitä. Keräystulos luovutettiin Puolustusministeriölle, yhteensä yli 1 750 kiloa kultaa. Ennen jatkosodan puhkeamista kultaa ei saatu mitenkään käytetyksi luovuttajien ajatuksen mukaisesti, siis maanpuolustustarkoituksiin.
Niin kulta-aarre jäi lähes koko sodan ajaksi Suomen Pankin holviin, jonne se sensuurin vaimentamana unohtui, kunnes Valtioneuvoston piirissä herättiin, venäläismiehityksen pelossa, kesäkuussa 1944.
Äärimmäisen salaiset kullankuljetuslennot Malmin ja Tukholman välillä alkoivat ja jatkuivat välirauhan sopimuksen solmimisen jälkeen Hyvinkäältä, valvontakomission ja uuden hallituksen pitäessä valtaa, sodasta toipuvassa maassa.
Jo viimeistään nyt kysytään, mihin kulta käytettiin?
Maa kärsi sodan jälkeen kroonisesta valuuttapulasta. Niinpä Suomen Pankki ehdotti syksyllä 1945 Valtioneuvostolle, että Tukholmassa oleva kulta myytäisiin Suomen Pankille, valuuttavarannon kartuttamiseksi. Valtioneuvosto hyväksyi ehdotuksen lokakuun lopulla 1945 ja sai vastineeksi noin 140 silloista miljoonaa markkaa.
Suomen pankki puolestaan myi suurimman osan kulta-aarteesta Ruotsin valtionpankille ja ilmoituksensa mukaan rahoitti saamillaan, noin 4 miljoonalla kruunulla kansanhuollolle tärkeiden tarvikkeiden, etupäässä viljan ostoa.
Osa käsittelemättömistä esineistä myytiin kotimaassa eräälle kultasepälle. Kaupan ehtona oli, että esineet on sulatettava.
Kullalla pystyttiin hankkimaan esimerkiksi viljaa, jota Suomi tarvitsi sotien jälkeen.
Mitä sitten tapahtui tuolle noin sadalle neljällekymmenelle miljoonalle markalle? Se tuloutettiin valtion tulo- ja menoarvioon, niin sanottuna satunnaisena tulona, ilman että varoja sen paremmin kruunuja kuin markkojakaan, siis olisi käytetty puolustuslaitoksen tarpeisiin.
Kun tuloutetaan valtion tulo- ja menoarvioon, tarkoitetaan sitä, että jokin tulo kirjataan osaksi valtion budjettia virallisena tulona.
Huhuja kullasta liikkui sotien jälkeen.
Tarinan onnettomasta kultakeräyksestä voisi vaikka lopettaa tähän, mutta siinä tapauksessa jäisi paljon mielenkiintoista kertomatta. Ensinnäkin miten on mahdollista, että keräystulos oli pysynyt salassa näin pitkään?
Jatkosodan jälkeen liikkui huhuja, joiden mukaan kulta olisi kulkeutunut Neuvostoliittoon. Puhuttiin myös, että kulta olisi valunut kotimaassa vääriin käsiin. Kysymyksiä lopputuloksesta esitti niin yleisö kuin lehdistökin. Huhut kuitenkin vaiettiin kuoliaaksi.
Valtiontilintarkastajat kiinnittivät epäselvään asiaan useissa kertomuksissa huomiota. Valtiontalouden tarkastusvirasto vaati asian perusteellista selvittämistä ja sen saattamista yleiseen tietoon. Tarkastusvirasto siis erityisesti vaati, että asia on saatettava yleiseen tietoon. Lopulta vuoden 1950 syyskuussa Valtioneuvosto asetti kahden miehen komitean tutkimaan keräyksen vaiheet ja antamaan selvityksen asiassa.
Perusteellinen selvitys esiteltiin Valtioneuvostolle 13. joulukuuta vuonna 1951. Tuossa istunnossa Suomen Pankin silloinen pääjohtaja ja valtioneuvoston jäsen Sakari Tuomioja, otti selvityspaperit haltuunsa. Hämmästyttävää on se, että Tuomioja ei koskaan palauttanut kuumaa paperia Valtioneuvoston arkistoon, jonne se ilman muuta olisi kuulunut.
Selvitys kulkeutui Suomen Pankin omaan arkistoon, raskaiden holvien kätköihin, lähes kolmeksi vuosikymmeneksi, josta ne monien vaiheiden jälkeen, tämän ohjelman teon yhteydessä, saatiin päivänvaloon. Koko juttu hoidettiin ensi alkuun mitä suurinta julkisuutta hakien, mutta loppuvaiheessaan mahdollisimman salaisesti.
Antaako peittely olettaa, että keräyksessä toimittiin huolimattomasti ja kyseenalaisia menetelmiä noudattaen. Tuskinpa. Keräystulos jäi realisoimatta sodan aiheuttamien muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Yleisesti ottaen kaikki viittaa siihen, että eri vaiheissa pyrittiin toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Tosin jälkikäteen arvioiden löytyy outojakin piirteitä. Esimerkiksi se, että keräyksessä saadut, historialliselta arvoltaan merkittävimmät esineet myytiin mm. Kansallismuseolle ja Maakuntamuseoille nimellistä korvausta vastaan. Kulttuuritekona toimenpide oli varmasti oikea, mutta olisivatkohan lahjoittajat luopuneet sukukalleuksistaan, jos olisivat alun perin tienneet niiden joutuvan lähinnä materiaalin arvosta museoon.
Jalokiviasiantuntija ja tunnettu kultaseppä Herbert Tillander kertoo myös tarjonneensa apuaan sormuksista irrotettujen jalokivien käsittelyssä. Hän kertoo vieläkin kauhistuneena kuinka suuri määrä aitoja jalokiviä sekä jäljitelmiä, siis roskakiviä, myytiin samasta laatikosta Ruotsiin, ruotsinmaalaisille kultasepille pilkkahinnalla, myyjillä kun ei ollut tarvittavaa jalokiviasiantuntemusta.
Tuhatseitsemänsataaviisikymmentäkaksi (1 752) kiloa kultaa.
Jokainen käsittää, että se on melkoinen määrä mutta minkälainen? Mitä sillä olisi vuonna 1941 saanut, jos ilmapuolustusasekaupat olisi saatu tehdyksi käyttäen maksuvälineenä nimenomaan tätä keräyskultaa?
Varsin yksinkertaisten laskutoimitusten jälkeen selviää, että vuoden 1941 keväällä 1 752 kiloa kultaa olisi ollut yhtä kuin kolmekymmentä, eli parin laivueen verran ensi luokan hävittäjälentokoneita.
Kultakiloilla olisi saatu myös runsaat 30 kappaletta seitsemänkymmenenviiden millin uudenaikaista ilmatorjuntatykkiä. Tuolla tykkimäärällä esimerkiksi Helsingin ilmatorjunta olisi järjestetty vuoden 1944 helmikuun tasolle.
Kultakeräystulos ei siis ollut mitätön, mutta poikkeuksellisten olojen takia kauppoja ei saatu aikaan ja pääoma jäi käyttämättä kansan tarkoittamaan kohteeseen.
Tarinan kokosi toimittaja Olli-Pekka Ihamäki*
YLE:n radioarkisto, lähetyspvm. 15.12.1987 ja 10.1.1988
*Olli Ihamäki on toimittaja, joka teki pitkään työtä Yleisradio Oy:n (YLE) radio- ja mediakanavissa.
Nyt voit tilata itsellesi hopeisen ilmapuolustussormuksen
Viimeiset historialliset ilmapuolustussormukset ovat tulleet myyntiin 1.11.2025 alkaen. Tilaamalla sormuksen saat itsellesi palan historiaa. Samalla osoitat kunnioitusta sotiemme viimeisille veteraaneille, heidän puolisoille ja leskille, sekä tuet heitä taloudellisesti. Pienituloiset sotiemme miehet ja naiset tarvitsevat tukeamme arjessa selvitymiseen.
Sormuksia on rajoitettu määrä, tilaa omasi nyt. Tilauslomakkeelle pääset tästä linkistä.
