Sotainvalidien ja -veteraanien asia tuli Olli-Pekalle Olavi-isän verenperintönä.

 

 Veljeä ei jätetä

”Tee, äiti, niitä invalideja”, olin jo kohta puhumaan oppineena pyytänyt, vaikken ollut osannut tarkemmin selittää, mitä tarkoitin.
”Nyt niitä teit”, olin sitten todennut, kun äiti oli seuraavan kerran leiponut sokeriässiä. Ässän muoto oli varmaankin jäänyt mieleeni, kun niitä oli isän invalidikavereille tarjottu. Sokeriässiä kutsuttiinkin meillä sitten invalideiksi niin kauan kuin äiti eli ja leipoi – ja yhä nykyäänkin.

Meillä kyläili invalideja, sillä isäni Olavi – sotainvalidi itsekin – toimi Sotainvalidien Veljesliitossa. Vaikka eihän veteraanien homma ollut suomettumisen vuosina kovin suosittua, kun sotaakäymätön sukupolvi oli Neuvostoliittoon kallellaan ja vähätteli sotaakäyneitä. Invalidiliiton toiminta ei kuitenkaan ollut poliittista, vaan tärkeintä oli avustaa ja antaa vertaistukea. Varmaan tämä ”veljeä ei jätetä” -asenne oli jäänyt sodasta.

Kysyin kerran isältä, keitä hänen ryhmässään ja joukkueessaan oli ollut sotimassa, ja hän vastasi silmäkulma kyyneltyen, että ”Iisveden jätkiä parempia miehiä ei maailmassa ole”. Kauheiden muistojen takia sodasta ei kotona puhuttu. Isän tekemisistä kyllä kuultiin sitten hänen kavereiltansa, jotka kiittelivät henkensä pelastamisesta.

 

Isä oli haavoittunut Syvärillä talvisodassa oikeaan käteen. Vihollisen tähtäin oli ollut otsaan, mutta osuma tuli peukalon ja etusormen väliin. Vamman vuoksi isän oli pitänyt opetella vasenkätiseksi. Käsi oireili aina 1970-luvulle saakka: haavoittuneeseen sormenhankaan ilmaantui aina silloin tällöin märkivä paise, ja usein sen mukana pieni luunsiru.

Viljasäkin suuta pitelemällä avustustyön alkuun

Invalidien auttaminen periytyi isältä meille pojille.
Vuonna 1957 vietettiin meillä Kannilassa sunnuntai-iltapäivää, kun puhelin soi ja isää pyydettiin puhelimeen. Puhelun loputtua läksimme vilja-aittaan. Me pojat pidimme säkin suuta auki, ja isä laittoi kolmeen säkkiin vehnää. Se oli arvokkainta, mitä aitassa oli. Pian pihaan ajoi palokunnan musta Skoda-farmari, säkit nostettiin autoon ja myöhemmin vilja myytiin kauppaan, joka tilitti rahat sotainvalidien järjestölle. Nykyäänkin saattaa nähdä vanhassa aitassa kuparisen merkin, että talo on lahjoittanut viljaa invalidien keräykseen.
Minä ja veljeni katsomme veteraanien ja invalidien auttamistyömme alkaneen tästä tapahtumasta. Sillä tiellä olemme edelleen.

Asuimme tosiaan maatilalla ja töitä riitti, sillä eihän sodan jälkeen ollut koneita apuna. Pikkupojasta asti sai tehdä työtä, mutta se ei ole mitään pahaa tehnyt – päinvastoin. Yhdessä tehden sitä oppi nuoresta asti ottamaan vastuuta pienistä tehtävistä. Suuriakin töitä tilalla oli, sillä 1950-luvun loppupuolella meille rakennettiin navetta ja satavuotiasta huonokuntoista asuinrakennusta remontoitiin, mikä oli raskas ja voimia vaatinut urakka, varsinkin kun kaikesta oli vielä pulaa.

Ei myöskään ollut samanlaisia tukiverkostoja kuin nykyään, joten veljeäni ja minua huolestutti, kun isäni noihin aikoihin sairastui ”aasialaiseen”, kuten silloin sanottiin. Meillä oli kumminkin kotitalo ja -tila, mutta sodan jälkeen monet veteraanit olivat jääneet aivan tyhjän päälle. Joillekuille ei jäänyt sodasta muuta kuin vaatteet päälle.

Onneksi oli sentään töitä tarjolla, kun sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus. Meilläkin oli kesällä heinäntekoaikaan ”renkejä” apuna. Silloinhan miehiä kierteli kysymässä töitä, eikä palkka varmaan ollut kovinkaan suuri, mutta sai ainakin ruokaa. 1960-luvulla kiertävät miehet loppuivat, kun Suomi alkoi teollistua ja maatalous koneellistua.

Ajat paranevat

Sodan jälkeen isän sotavamman haitta-aste oli määritelty 30-prosenttiseksi, mutta 1970-luku toi uuden ajan ja isä sai kutsun Jyväskylään tapaturmavirastoon, jossa vamman asteeksi todettiin 50 prosenttia.

Kuntoutukset alkoivat, mikä toi vaihtelua arkeen. Kun isä vielä maksoi äidin mukaan kuntoutukseen, he saivat yhdessä viettää harvinaista kiireetöntä aikaa. Meillä Kannilassahan Aino-äiti hoiti kodin ja isä maatalouden, ja yhdessä elettiin ilot ja surut. Äidillä oli varmasti koko ikänsä huoli isän kunnosta. Luulen, että se kaikki oli äidille aika raskasta.

 

Taloudellisesti isän vamma-asteen nostolla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta henkinen merkitys oli suuri. Isä niin kuin monet muutkin veteraanit olivat olleet katkeria siitä, ettei heidän uhrauksiaan arvostettu sodan jälkeen, vaan piti itse taistella vammojen kanssa ainoana tukena perhe ja saman kokeneet ystävät. Nyt painolasti keventyi, kun sodassa tehty työ tuntui vihdoin saavan tunnustuksen.

Olli-Pekka Kanninen

 

Koonnut: Laura Pennanen ja Alma Jylhä