Eila Juutinen on 94-vuotias sotiemme veteraani, joka toimi jatkosodassa pikkulottana Hyrynsalmella.

 

Pikkulottana lapsuus loppui

Sodat koskettivat koko perhettäni. Talvisodan aikana en itse ollut vielä mukana sodassa. Meillä oli kauppa, jota isä piti ja minäkin olin siellä auttamassa. Lisäksi kävin sairaanhoitajakursseja, jonka jälkeen liityin pikkulottiin.

Molemmat isosiskoni olivat oikeita lottia. Veljeni jäi Venäjälle: hän kaatui heti talvisodassa. Saimme tiedon veljen kuolemasta vasta puoli vuotta kaatumisen jälkeen. Kenttäposti oli kierrellyt jossain.

 

Pian tuli taas eteen sota. Evakoita tuli itärajalta Hyrynsalmelle, ja itsekin jouduimme lähtemään vähäksi aikaa evakkoon.

Kun palasimme jälleen kotiin, aloitin pikkulottana. Olin 14-vuotias ja mukana kaikissa avustustoimissa kotirintamalla: Laitoimme ruokaa, teimme vaatteita ja autoimme evakkoja. Iltaisin kirjoitimme kirjeitä ja kudoimme käsineitä vietäväksi tuntemattomille sotilaille. Lisäksi toimin välillä puhelinsantrana ja ilmatorjunnassakin.

Olin myös kirkolla laittamassa Suomussalmelta tuotuja kaatuneita arkkuun. Sankarivainajia tuotiin kuorma-autoilla, ruumiit olivat jäykistyneitä.

 

Evakossa aloitettiin alusta

Sodan loppuvaiheessa tuli taas evakkoon lähtö, oli vain pari tuntia aikaa valmistautua. Ensin saksalaiset polttivat koko Hyrynsalmen, meidän kaupankin. Vain kirkko jäi. En ymmärtänyt silloin nuorena, miten saksalaisista tuli vihamiehiä, kun ensin olivat niin ystävällisiä meille.

Isot lotat lähtivät teitä pitkin karjaa kuljettamaan, ja me muut teimme evakkomatkamme junalla.

Perillä Kruunupyyssä oli taas aloitettava elämä alusta. Eräs kauppias huomasi minut ja sanoi, että olen ahkeran oloinen ja että voisin tulla auttamaan häntä hänen kaupassaan. Niin sain heti töitä ja elämä haki uusia uomiaan.

 

Omin käsin ja muiden avuin eteenpäin

Kun evakosta pääsi pois ja palattiin kotiin, kaikki alkoivat heti rakentamaan. Saimme pieniä sotakorvauksia, kun kaikki oli mennyt.

Aluksi asuimme parakissa Hyrynsalmen asemalla. Siinä oli yksi huone ja pieni keittiö, ja talvella laitettiin viltti oven eteen, kun oli kylmä ja veti. Siinä pidimme taas pientä kauppaakin.

Pitkän aikaa sodan jälkeen oli kovaa työtä ja pulaa kaikesta. Vaatteita kierrätettiin ja Amerikasta tuli apua Suomelle. Eikä jäänyt ruokaa poisheitettäväksi. Kaikki syötiin mitä oli, tehtiin leipäressua, leivänkannikoille kaadettiin lämmintä maitoa. Iltaisin käytiin suksilla korpikylissä hakemassa jäisiä lanttuja, että saatiin syötävää.

Sellaista aikaa se oli, mutta kaikki auttoivat toisiaan. Missä oli jotain antaa, niin annettiin tarvitseville. Kun sodan jälkeen oltiin mukana talkoissa, yhdessä annettiin kaikki, sormukset ja kaikki, että saataisiin autettua Suomea jaloilleen.

 

 

Menin kihloihin vuonna 1945 ja naimisiin seuraavana vuonna. Sain häitä varten Hyrynsalmen pappilasta mustat kengät lainaksi, ja minulla oli äidin siskon huntu lainassa.

Mieheni oli rakennusmies ja saimme ostaa vanhan lottakahvilan, josta teimme ensimmäisen kodin.

Kun meille oli vauva tulossa, sain lankoja että sain ommeltua pikkuiselle vaatteita. Ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena, koska hän oli kuristunut napanuoraan. Sitten meille syntyi vielä kolme lasta. Kuopuksen syntymävuonna 1952 muutimme Hyrynsalmelta pois.

 Monet perheet lähtivät Australiaan. Minäkin katsoin silloin karttapalloa, mutta totesin, että en uskalla lähteä perheen kanssa niin kauas.

Me muutimme Espooseen. Ensin oli vaikea löytää kotia sieltä, mutta sitten pääsimme erään rouvan yläkertaan. Saunarakennus oli pihapiirissä. Meillä oli marjapensaita, kaadoimme ja pilkoimme puut, pyykättiin käsin, tyhjennettiin vessa. Lauantai oli saunapäivä ja pyykkipäivä. Sunnuntaina sai viikoksi puhtaat vaatteet taas.

Ei elämä ennen ollut niin paljollista kuin nykyään. Kunhan selvittiin eteenpäin. Eikä siitä osannut valittaa, kun ei tiennyt paremmasta. Kaikki piti tehdä itse. Ei voinut kaupasta mennä hakemaan. Lapsille tein itse kaikki vaatteet ja itse kirjailtiin taulutkin seinille.

 

Kädet ahkeroivat yhä

Nyt vanhimmat lapseni ovat jo yli seitsemänkymmenen. Itse olen 94-vuotias, ja perhettäni on viisi sukupolvea elossa. Leskenä olen ollut vuodesta 1967 saakka.

Olin koko ikäni kaupassa töissä, mutta nyt kudon ja ratkon ristisanoja. Jouluksi kudoin 42 paria villasukkia. Annan kaikille, jotka käyvät täällä. Minä myös aina leivon, vaikka olisi vähäisiäkin aineita, ja tarjoan vieraille.

Kasvatan takapihalla kaikkea mahdollista: viinimarjoja, raparperia, tomaattia ja perunaa, persiljaa ja tilliä. Kukkia on kesällä aivan kamalasti. Naapurit ihmettelevät, kuinka minä saan kaiken kasvamaan.

Ei minulla ole sairauksia ollut, mutta kun olen kassalla istunut paljon, niin polvi on joskus kipeä. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on, niin menee hyvin. On vaikeuksiakin ollut paljon. Mutta enkelit ovat istuneet olkapäillä. Olen saanut apua, jos olen apua tarvinnut.

 

Hyrynsalmen asukkaista sota-aikana on tehty koskettava tv-dokumentti Rata: kuinka sota kohtasi korpikansan. Myös Eila Juutista on haastateltu siinä. Ohjelma on esitetty hiljattain Alfa TV -kanavalla.

 

Kiitos haastattelusta Eila Juutiselle.

 

Laura Pennanen