Alli Korvan kokemuksissa olisi aineksia elokuvaan. Kaikkea murhetta ja tuskaa on tullut elämässä eteen, mutta niistäkin on eletty eteenpäin. Kolmen sodan lotta Alli Korva täyttää 97. Tärkeintä elämässä ovat rauha ja rakkaus.

Suru jäi lapsen mieleen

Alli Korva (o.s. Torvinen) syntyi Rovaniemen Ounasjoen kylässä vuonna 1922. Isä oli rakentanut hirsitalon omalle synnyinseudulleen, ja Alli syntyi uuteen taloon ensimmäisenä elävänä lapsena.

–Meitä oli yhteensä viisi sisarusta, mutta yksi sisar oli kuollut vauvana. En ollut silloin vielä syntynyt. Äiti ei koskaan puhunut siitä enempää, kuulin vaan siitä lapsena.

Yksi veljeni kuoli myös. Se suru jäi lapsen mieleen. Kun me kuljimme aina kouluun Ounasjoen poikki, niin vene oli kaatunut ja veli hukkui. Äiti kulki pitkään rannalla ja itki.

Paljon oli murheita, mutta onneksi myös paljon työtä. Pienviljelijätalossa nähtiin lapsesta asti, että työtä tehdään ja kaikilla lapsillakin oli omat tehtävät.

Alli kuului myös pikkulottiin.

– Pikkulotat oli mukava kerho, koska ei meillä maalla muita huvitilaisuuksia ollut.

Sodan alkaessa lotan saappaisiin

Kun talvisota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä 1939 – Allin 17-vuotissyntymäpäivän aattona – Alli siirtyi pikkulotista Lottiin ja totiseen työhön.

– Muistan, että ensin alkoi Kemijärven evakuointi, ja sitten nuoret miehet joutuivat tositoimiin.

Meidät lotat komennettiin heti apuun. Majoitumme evakuoituihin taloihin ja mökkeihin. Elimme kaikki, sotilaat ja lotat, samoissa tiloissa. Ei meillä ollut omia huoneita.

Päivät menivät siinä, että laitettiin sotilaille ruokaa ja keitettiin lämmintä juotavaa. Piisi oli päällä koko ajan ja leivinuunissa leivottiin. Ulkona oli kova pakkanen. Touhujen lomassa kuuntelimme radiota, tai mitä sieltä nyt kuului, kun Moskovan Tiltu häiritsi.

– Kerrottiin, että Stalin oli järjestänyt 18 000 miestä rajan pintaan hyökkäysasemiin ja sanonut, että ”eivät suomalaiset pysty taistelemaan vastaan. Sen kun marssitte rajan yli”. Suomalaisia oli vajaa tuhat.

Sotapojat kertoivat, että kuulivat venäläisten rempseää torvisoittoa. Sitä kaikki ihmettelivät.

Kotitilan elämää sota-aikana

– Meidän kotitaloon tuli myös evakoita asumaan. Evakkoperheellä oli kaksi poikaa rintamalla. Toinen poika pääsi kotiin lomalle kolmeksi vuorokaudeksi. Hän oli iloinen poika, ja minä ihastuin häneen salaa.

Kun poika lähti takaisin rintamalle, hän kuiskasi minulle, että kirjoitellaan kirjeitä toisillemme.

Alli odotti kirjettä, jota ei kuulunut, ja ajatteli pojan jo unohtaneen hänet. Sitten tuli kirje, jossa kerrottiin pojan kaatuneen. Se oli kova isku talossa, pojan vanhemmille ja myös isäntäperheelle. Alli itki ihastuksensa kuolemaa.

Allin isä oli lähes 60-vuotias, joten tätä ei otettu talvi- ja jatkosodassa rintamalle.

– Isä auttoi kotirintamanaisia. Kyllä naisilla oli silloin kohtuuttoman paljon työtä. He ovat paljon tehneet Suomen hyväksi, että ollaan ruokaa saatu.

Rauhan jälkeen tyhjyys

Kun talvisota päättyi, ehdot olivat järkyttävät. Liput laskettiin puolitankoon.

– Talvisodan jälkeen oli jotenkin tyhjä olo, Alli muistelee ääni väristen.

Tyhjyys kuitenkin täyttyi, kun välirauhan aikana valmistauduttiin uuteen sotaan. Lotat komennettiin lisäkoulutukseen.

– Koulutusta piti joku kapteeni. Meitä oli ainakin 50 lottaa, ja koulutus kesti kolme viikkoa. Sinä aikana meille opetettiin morsetus ja ilmavalvonta. Ja piti osata kiikkua puhelinpylväässä tähystämässä!

Sota alkoi taas

 – Kun lähdettiin pirua vastaan, piti ottaa perkele mukaan, niin kuin Lasse Lehtinen on kirjoittanut. Kahdesta pahasta piti valita. Ja kun venäläisille ei enää suostuttu alistumaan suomalaiset liittyivät saksalaisten mukaan ottamaan Karjalaa takaisin.

Jatkosodassa Allin veli haavoittui. Alli puolestaan jatkoi lottana toimimista, ja hankittu ilmavalvontavalmius tuli nyt testatuksi tositoimissa.

– Palovartijan torniin tehtiin ilmavalvontapaikka. Olin naapurin tytön kanssa parina, ja mukana oli yksi mies aseen kanssa. Vuoro oli kahdeksan tuntia kerrallaan. Meillä oli kaava ja koodi, jolla ilmoitettiin lentokoneista Rovaniemen IVAKiin.

Sotien armoton loppunäytös.

Kun sota jatkui vielä Lapissa, Alli vei äitinsä ja siskonsa juna-asemalle, josta heidät vietiin Ruotsiin evakkoon. Itse hän lähti viimeisellä junalla.

 Saksalaisilla oli aseet, ja he tarkastivat junan. Jokaisen sillan, jonka ylitimme, saksalaiset räjäyttivät takana. Kaikki sillat poltettiin.

Kotikonnut ja hävitetty Rovaniemi – kaikki oli raunioina. Myös lottakokemus päättyi lohduttomiin ja ristiriitaisiin tunnelmiin.

– Olin ollut lottana talvisodan ensimmäisestä päivästä lähtien, ja kun sota loppui, kuulin radiosta vain, että ”lottajärjestö on lopetettava, koska se on fasistinen järjestö ja ollut koko Suomen sotaväen selkäranka”. Oli tyrmistyttävää, että lottia pidettiin niin vaarallisina. Sodan aikana meidän kaikkien apua tarvittiin.

Kiitos, kolmen sodan lotta

Työtä Allilla on siis riittänyt lapsesta alkaen. Lottatyön jälkeen Alli aloitti kansakoulun opettajana, palasi evakosta Rovaniemelle ja teki siellä elämäntyönsä Rantavitikan koulun rehtorina.

Sotiemme naiset tekivät mittaamattoman arvokkaan työn Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Sotiemme veteraanit ry. on julkaissut tänä vuonna uuden Sotiemme naiset -kunniamerkin. Ostamalla merkin veteraanit.fi –sivulta osoitat kunnioitusta näille rohkeille naisille, ja tuet heitä ja veteraaneja.

Laura Pennanen