Vuonna 1940 avioliittoon vihkimisten määrä lähti jyrkkään nousuun, kun taas alkukesästä 2020 kirkollisten vihkimisten määrän arvioidaan laskeneen peräti 40 prosenttia. Syynä kumpaankin on sota-aika, jälkimmäisessä tapauksessa sota näkymätöntä vihollista vastaan. 1450-luvulla rakennettu Helsingin pitäjän kirkko valmistautuu syyskuussa 2020 jälleen yhteisvihkimisiin.
Seison pastori Terhi Viljasen kanssa keskiajalla rakennetun Helsingin pitäjän eli Vantaan Pyhän Laurin kirkon alttarin tuntumassa, missä Viljanen vihkii syyskuun kolmantena perjantaina kollegojensa kanssa pariskuntia avioliittoon tarvittaessa aamun pikkutunneille saakka joko pari kerrallaan tai useampi yhtä aikaa. Hääyö-tapahtumassa kaikki järjestelyt on tehty valmiiksi pariskuntia varten ja naimisiin pääsee vaivattomasti, mutta arvokkaasti. Valtakunnalliseksi tapahtumaksi laajentunutta Hääyötä vietetään Pyhän Laurin kirkossa 18.9.2020 kahdennentoista kerran.
Kummankin suvun isovanhempani vihittiin jo 1930-luvulla, eivätkä he surukseni ole enää kertomassa sota-ajan aikalaistodistuksia. Turvaudun siksi dokumentoitujen haastattelujen sekä alan ammattilaisen apuun, ja nyt pohdimme pastori Viljasen kanssa kirkollisten vihkimisten yhtäläisyyksiä talvi- ja jatkosodan sekä korona-pandemian aikana. Pyhän Laurin kirkko on ollut liki kuudensadan vuoden ajan tapahtumien polttopisteessä ja tuntuu luontevalta summata historiaa juuri tässä, vihkiryijyn kohdalla.
Häät sota-aikana
1940-luvun sota-ajan Suomessa avioiduttiin ahkerasti. Liitto saatettiin solmia nuorena ja lyhyenkin tuttavuuden jälkeen. Epävarmuus tulevaisuudesta kannusti tarttumaan hetkeen, ja omat vaikutuksensa oli myös vihkimistä varten saadulla lomalla ja rintamalla olevien puolisoille, kotirintamalle, maksettu palkka.
Helsingin kaupunginmuseosta kerrotaan, että sota-aikana 1940-luvulla ja sen jälkeen vihkiseremonia oli usein pienimuotoinen ja vaatimaton ja vihkipuvut sen mukaisia. Vihkiasuja myös lainattiin sukulaisilta ja tuttavilta, koska kankaista ja tarvikkeista oli pulaa. Vihkipukuna käytettiin lottapukua tai arkimekkoa, pientä hattua ja valkoisia puuvillakäsineitä. Miehet käyttivät joko frakkia, mustaa pukua, Suomen armeijan sotilaspuvun juhla-asua tai suojeluskuntapukua. Hääjuhlan järjestämistä hankaloitti se, että kaikesta oli pulaa. Kaikki jalkineista jauhoihin ja kermasta kananmunaan oli kortilla. Kahvi esimerkiksi oli mennyt kortille jo 1939 ja huhtikuusta 1943 alkaen se oli pelkkää korviketta.
Myös tanssiminen oli kortilla. Tanssikielto tuli voimaan talvisodan alussa ja uudelleen jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941. Tanssien järjestämistä pidettiin sopimattomana, aikana jolloin miehiä kaatui rintamalla. Ainoan luvallisen poikkeuksen teki häätilaisuus, jolloin hääpari sai tanssia yhden valssin, silloinkin muiden vain katsellessa.
Niukkuus läpäisi yhteiskunnan kaikilla elämän osa-alueilla ja kosketti vihkipareja muullakin tavoin: Suomen maanpuolustus tarvitsi poikkeusoloissa kipeästi varoja, ja kevättalvella 1940 käynnistettiin kultakeräys, jota olivat organisoimassa Suomen Ilmapuolustusliitto, Lotta Svärd -järjestö, Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto ja Suomen pankki. Noin 315 000 avioparia luovutti valtiolle kultaiset vihkisormuksensa saaden niiden tilalle rautasormuksiksi kutsutut uushopeasta, alpakasta, valmistetut sormukset.
Vantaan Pyhän Laurin kirkon ja sitä ympäröivän Helsingin pitäjän kirkonkylän historiaa on tallennettu tarkasti. Muun muassa Vantaan kaupunginmuseo ja kotiseutuyhdistys Vantaa-Seura julkaisevat alueen kulttuurihistoriasta kertovia vuosikirjoja.
Helsingin pitäjän kirkonkylässä asuva Gunnar Weckström (s. 1935) on pitäjän pitkäaikaisen ja maineikkaan rovastin, kirkkoherra Otto Weckströmin (1892-1972) poika. Gunnar asui lapsena Pyhän Laurin kirkon pappilassa ja kertoo:
”Vuodesta 1941 sain toisinaan toimia vihkiäisten todistajana. Lomat rintamalta olivat usein hyvin lyhyitä ja pari tuli lyhellä varoituksella pappilaan tullakseen vihityksi Oton palmun alla. Jos kukaan rippikoulun käynyt ei sattunut olemaan paikalla, sain minä istua ruokasalin sohvalla ja toimia todistajana. Oli tietysti täysin laitonta, että kuusivuotias toimi todistajana, mutta hätä ei tunne lakia ja rikos on nykyään jo vanhentunut. En nähnyt mitään, mitä palmun alla tapahtui, mutta osaan edelleen vihkikaavan sekä ruotsiksi että suomeksi!”
Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii
Terhi Viljanen on tähän astisen työuransa aikana vihkinyt 65 hääparia, joista 20 Hääyössä. Aivan kuten sota-aikana, on joka syyskuisessa tapahtumassakin joukkovihkimisiä. Mutta miksi nykypari valitsee yhteisvihkimisen?
– Kaikki hääparit eivät halua olla huomion keskipisteenä ja yhteisvihkiminen vähentää jännitystä. Toisaalta kaikilla pareilla ei ole mukanaan ystäviä tai sukulaisia. Vihkiminen ryhmässä luo yhteisöllisyyden tunnetta. Koska Hääyö on matalan kynnyksen vihkitapahtuma, on ilahduttavaa nähdä erilaisten ja eri ikäisten parien laaja kirjo. Näin myös suhtautuminen vihkimiseen on erilainen, mikä näkyy pukeutumisessakin: toisilla on rennosti farkut, toisilla juhla-asu. Näen tässä yhtäläisyyden sota-aikaan, jolloin vihkiasuna oli se, mikä oli saatavilla. Tämä on minusta yksi tapahtuman hienouksia, kertoo pastori Terhi Viljanen ja jatkaa:
– Yhteisvihkimisten suosioon sota-aikana vaikutti osaltaan se, että vihkivän henkilön paikalle saaminen saattoi olla haastavaa osan papistoakin ollessa rintamalla. Toki sielläkin vihittiin. Ja varojen vähyydestä johtuen esimerkiksi sisarukset saatettiin vihkiä samaan aikaan. Hääjuhlaan haluttiin panostaa myös poikkeusaikana ja säännösteltyjä elintarvikkeita säästeltiin tilaisuutta varten.
Pyhän Laurin kirkko on ollut vuodesta toiseen Suomen suosituimpia vihkikirkkoja. Alkukesän 2020 vihkikatoon on vaikuttanut koronavirusepidemia, jota vastaan taistelemme paraikaa. Karanteenien ja kokoontumisrajoitusten hieman hellitettyä on vihkitilaisuuksia siirretty loppukesään ja alkusyksyyn.
– Pariskunnat haluavat mennä naimisiin nyt, eivätkä siirtää vihkimistä vuosilla. Tilanne on samankaltaisesti epävarma niin kuin sota-aikana 75-80 vuotta sitten. Nyt halutaan tehdä päätöksiä sitoutumisesta ja avioituminen koetaan merkitykselliseksi. Olen saanut paljon kyselyjä myös Hääyöstä, kertoo tapahtuman vastuupappi Terhi Viljanen.
Hääyö-tapahtumassa avioituminen tuo helppoudessaan mieleen 1940-luvun vihkimiset: päätöksen avioitumisesta voi tehdä nopeasti, viikonkin varoitusajalla, eikä häitä tarvitse valmistella monta vuotta ennakkoon, saati varata siihen suurta budjettia. Mukaan tarvitsee ottaa vain tuleva puoliso, sormus, henkilöllisyystodistus ja avioliiton esteettömyystodistus.
– Hääjuhla on iloinen tapahtuma tällaisena ahdistavana aikana. Avioituminen luo toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. Yhteiseen tulevaisuuteen. Tällaisella juhlalla on iso merkitys meidän ajassamme, aivan kuten sillä oli sota-aikanakin, sanoo Viljanen.
Vaikka pappi toimii toivon lähettiläänä erilaisten elämäntapahtumien toimituksissa, toisinaan hänkin tulee kosketetuksi:
– Vihkiparit saavat valita sormuspuheeseen kahdesta vihkikaavan kysymyksestä, joista toinen kuuluu ”Tahdotko rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?” Erään parin kanssa ennakkoon käyty vihkikeskustelu oli erityisen hieno. He pohtivat: ”Mutta eihän rakkaus pääty toisen kuolemaan”, kertoo Terhi Viljanen hymyillen.
Ajatus pätee niin sodan kuin rauhan aikaan.
Susanna, 50
Lähteet: Helsingin kaupunginmuseo, Vantaan kaupunginmuseo, Sotaveteraanit, Vantaa-Seura, Kylä risteyksessä (Vantaan kaupunginmuseon julkaisu, 2015)
