(”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13)
Lämpiminä hehkuvat heinä- ja elokuu ovat kesähäiden suosituimpia kuukausia ja Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luku kuullaan usein vihkitilaisuuksissa arjen kestävyyttä ylistävänä vertauskuvana.
Paljon siteeratut raamatun sanat voidaan käsittää myös universaalissa asiayhteydessä. Vaikeina yhteiskunnallisina aikoina noilla ristin, ankkurin ja sydämen symboleilla on ollut merkitys myös valtionjohdossa. Olivat ne sitten sota-ajan koti, uskonto ja isänmaa –kulmakivet tai pääministeri Sanna Marinin tiedotustilaisuus koronavirusepidemian kysymästä henkisestä kriisinkestävyydestä keväällä 2020.
Usko
Kuuntelen mielelläni radiosta hyvin toimitettuja puheohjelmia ja podcasteja. Kuluneena keväänä olen seurannut koronavirusuutisoinnin lisäksi talvisotaa käsitteleviä historiadokumentteja. Peilailen ajankuvausten kautta äitini puoleisen suvun siirtokarjalaista perintöä itsessäni sekä elämääni naisena, äitinä ja työni tekijänä pohjoisessa hyvinvointivaltiossamme.
Suomen neljänneksi presidentiksi vuonna 1937 valitun Kyösti Kallion puoliso Kaisa Kallio (1878-1954) hoiti näkyviä edustustehtäviä miehensä sairastellessa paljon. Jouluna 1939, kun talvisotaa oli käyty vajaa kuukausi, piti Kaisa Kallio radiossa puheen, jossa hän valoi uskoa sotaan joutuneeseen kansakuntaan:
”Me olemme tänä melskeisenä aikana kokeneet, kuinka isänmaan rakkaus on yhdistänyt kaikki suomalaiset yksimieliseksi kansaksi. Monet kodit ovat joutuneet antamaan isänmaalle suurimman joulu-uhrin, minkä ihminen voi antaa. He ovat antaneet kalleimpansa taistelussa isänmaan puolesta. Kun me hiljennymme siunaamaan heidän muistoaan, teemme sen täynnä kiitollisuutta. Mutta samalla päättäen, että kansamme huoltaa niitä, jotka ovat huoltajaa vaille jääneet. Kova kohtalo on yhdistänyt meidät kaikki lujaan liittoon. Se on takonut kestäväksi rakkautemme isänmaata ja lähimmäisiämme kohtaan.”
Radiopuhe on kuultavissa kokonaan Yleisradion Suomi talvisodassa -radio-ohjelman kahdeksannessa jaksossa Naisten sota. Vaikka yhteiskunnallinen uhka oli erilainen, löydän talvisodan aikaisesta puheesta paljon yhtymäkohtia kevään 2020 valmiuslain aikaan. Emmekö olekin olleet Suomi auttaa -hankkeissamme hivenen yhteisöllisempiä kuin ennen kuluvan vuoden maaliskuuta?
Kuuden lapsen äiti Kaisa Kallio oli suurtilan emäntä Nivalasta, Pohjois-Pohjanmaalta. Hänestä kasvoi erittäin suosittu presidentin rouva ja maan äiti, vaikka häntä ensin pilkattiinkin ”navetantuoksuiseksi linnanrouvaksi”.
Hän käänsi sen vahvuudekseen: Kaisa Kallio osoitti pystyvänsä hoitamaan valtiollisia edustustehtäviä erittäin arvokkaasti. Talvisodan sytyttyä hän otti kantaakseen oman roolinsa, antoi paljon haastatteluja lehtiin ja puhui radiossa.
Sekä presidentti Kallio että hänen puolisonsa olivat syvästi uskovaisia, mikä sekin ensin hymyilytti arvostelijoita, vaan ei kauan. Kalliot antoivat vakaumuksellaan voimia ja uskoa sotatilassa kamppaileville kansalaisille.
Toivo
Suomen hallitus piti maaliskuun puolivälissä historiallisen tiedotustilaisuuden valmiuslain käyttöönotosta, millaista ei oltu kuultu sitten sotavuosien. Maailmanlaajuisena epidemiana levinneen koronaviruksen rajoitustoimista hallituksesta tiedottamassa olivat pääministeri Sanna Marin, valtiovarainministeri Katri Kulmuni, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen, perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru ja opetusministeri Li Andersson. Viisi ministeriä. Kaikki naisia.
Vain kolme kuukautta aiemmin, joulukuussa 2019, 34-vuotias Sanna Marin oltiin valittu Suomen pääministeriksi. Uutinen virkaan nimittämisestä uutisoitiin näyttävästi mediassa ympärin maailman.
”Toivo on pelon vastavoima”, olemme kuulleet tänä keväänä. Myös tieto on pelon vastavoima. Suomi on vuodesta toiseen edustanut kansainvälisen, oppimista tutkivan PISA-tutkimusohjelman kärkeä. YK:n teettämässä onnellisuusraportissa Suomi rankattu on maailman onnellisimmaksi maaksi jo kolmatta vuotta peräkkäin. Kun mietin maamme olosuhteita Kaisa Kallion radiopuheen aikaan ja nyt, en voi kuin ihmetellä kuinka pieni kansakuntamme on onnistunut näissä asioissa.
Vaikka sodanjälkeisen suurten sukupolvien aallossa syntynyt, nyt jo edesmennyt isäni oli toisinaan ankara kasvattaja neljälle lapselleen, hän ei estänyt meitä tyttöjä toteuttamasta omia valintojamme. Hän ei koskaan sanonut, että jokin tie tai ammatti olisi sopivampi pojalle kuin tytölle. Hän antoi meidän löytää oman paikkamme maailmassa, vaikka sitten yrityksen ja erehdyksen kautta.
Matkustellessani nuorena maailmalla kotimaani arvostettu passi kädessäni, ymmärsin kuinka etuoikeutettu olin saadessani käydä kouluni Suomessa, missä minua ei uhattu sukupuoleni, kansallisuuteni, ihonvärini tai maailmankatsomukseni vuoksi. Tämän henkisen perinnön olen halunnut antaa nuorille tyttärilleni. ”Teistä voi tulla periaatteessa mitä vain, jos oikein kovasti teette töitä sen eteen”, kannustan heitä, kun läksyjen teko joskus turhauttaa. Nykyisen pääministerimme valinta virkaansa on hyvä osoitus nyky-yhteiskunnastamme, jossa kyvykkyys ohittaa sukupuoliroolit. Tytöttely ei ole ollut enää pitkiin aikoihin muodikasta, ja siitä kertoo myös maailmanlaajuinen Me Too –somekampanja.
Rakkaus
Lähimmäisenrakkaus ei silti kysy loppututkintoa tai ansioluetteloa. Se syntyy eletystä elämästä, kokemuksista ja myötätunnosta toisia ihmisiä kohtaan.
Kyösti Kallio on maamme presidenteistä ainoa, jolla ei ollut akateemista tutkintoa. Talonpoikaistaustalle irvailu vaihtui kuitenkin kunnioitukseen. Jo vuonna 1938 järjestettiin Kaisa Kallion 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kansalaiskeräys, joka tuotti huomattavan summan. Tavallisilta ihmisiltä saadun keräyksen tuotolla perustettiin kansalaislahjasäätiö ja Kaisa Kallion toiveen mukaisesti lepokoti naisille, jotka ”elämän vaikeuksista ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipasivat tervehtymistä ja sielunrauhaa”.
1950-luvulla Espooseen perustettu, ja siellä edelleen kuntoutus- ja työelämäpalveluita tarjoava Kaisankoti syntyi presidentin rouvan halusta tarjota uupuneille paikka voimien keräämiseen. Kaisa Kallion omaan elämään mahtui tapahtumia ja vuosia, jotka vahvistivat hänen motiivejaan auttaa vaikeissa elämäntilanteissa kamppailevia.
Saavutan näinä päivinä viidenkymmenen ikävuoden virstanpylvään. Elämäntielleni on kaikkien aikuisten tavoin osunut niin ihanilta kuin ikäviltä tuntuneita ihmisiä. Aina ei ole käynyt selväksi, miksi jotkut ovat ilkeilleet, ivanneet tai vähätelleet, ja toiset taas kohdelleet lempeydellä, auttamisenhalulla ja empatialla. Lähimmäisenrakkaudella.
Muuan 50-luvulla syntynyt rouva tuhahti minulle viime vuosikymmenen puolella, että Karjalan evakot olivat vieneet hänen sukutilansa maat eteläisessä Suomessa.
Karjalan kannakselta Pohjanmaalle jatkosodan loppupuolella vanhempiensa ja kolmen sisaruksensa kanssa evakuoitu äitini kohtasi 1940-luvun lopulla joskus käsittämättömältä tuntunutta ryssittelyä. Sodasta toipuvan pohjalaisen pikkupitäjän kohdalla se tavallaan oli ymmärrettävää, vaikkei hyväksyttävää. Sukutilansa maalohkoja 2010-luvun Suomessa harmittelevan rouvan lauseen tarkoitusperät ovat jääneet tuntemattomiksi.
Elämä olisikin yksinkertaista, jos pystyisimme aina parhaimpaamme. Mutta juuri inhimmillisyys ja epätäydellisyys tekee meistä ihmisistä kiinnostavia.
Kaisa Kallion lämmin viisaus käy syvälle sydämeen. Omasta haastavasta elämästään huolimatta hänessä oli ihmisen kohtaamisen ymmärrys, myötätuntoa ja kyky samastua toisen elämän vaikeuksiin. ”Elämäni varrella olen tavannut hyvin paljon uupuneita lähimmäisiä, jotka kaipaavat paitsi ruumiillista lepoa ja hoitoa, myös ymmärrystä vaikeuksissaan.” Hänen esimerkkiään on helppo ihailla.
Heinäkuussa vietettiin Eino Leinon, runon ja suven päivää, joka on myös liputuspäivä. Leinon Hymyilevän Apollon (1898) edelleen ajankohtainen säe kertoo näin:
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Susanna, 49
Lähteet: Yleisradio, Kaisankoti