Hyvä lukijamme!

Tässä blogissa kirjailija Maritta Lintunen kertoo omista isoäideistään ja siitä, mitä on kuullut heidän elämästään ja sotamuistoistaan. Millaisen henkisen perinnön sodasta selvinneet isoäidit ovat kirjailijan elämään jättäneet?

 

Isoäideistä parhaat

Helmi  

Isoäitini Helmi syntyi vuonna 1907 Hämeessä. 1920-luvulla hän muutti Ylä-Karjalan ja Kainuun rajalle perustetulle rautatieasemalle. Siellä hän työskenteli miehensä kanssa asemanhoitajana ja he saivat viisi lasta. Isoäiti toimi myös asemapäällikkönä. Asetelma oli tuohon aikaan melko moderni. Isoisäni oli ratavartija.

Helmi-mummo kuoli, kun olin 2-vuotias. Mutta tarina kertoo Helmin olleen hyvin päättäväinen, suorapuheinen ja temperamentikas.

Häntä oli paras totella!

 

Helpi

Toinen isoäitini Helpi syntyi myös vuonna 1907, mutta Kuhmossa.

Avioiduttuaan hän muutti Ylä-Karjalan vaaramaisemiin Saramon kylään pientilan emännäksi. Siellä hän asui kuolemaansa saakka.

Toisin kuin Helmiin, Helpi-mummooni tutustuin hyvin, koska vietin kaikki lapsuudenkesäni maalla isovanhempien luona. Helpi teki aina töitä – ja jos ei ollut maatilan pakollisia askareita, hän kutoi mattoja, marjasti, sienesti, kalasti, leipoi leivät ja piirakat, virkkasi sängynpeittoja tai kutoi sukkia. Myös naapureiden auttaminen oli hänelle hyvin ominaista.

En ymmärrä, miten hän jaksoi sen kaiken.

 

Helmi joutui lasten kanssa evakkoon Hämeeseen

Kun sota alkoi, Helmi joutui lähtemään työpaikaltaan evakkoon Hämeeseen lasten kanssa. Isoisä jäi hoitamaan rajaseudulla sijaitsevaa rautatieasemaa vahtien tienoita desanttien varalta. Joskus hävittäjä kävi tulittamassa asemaa.

Isoisä kertoi, että hän kiersi turvaan aseman palomuurin taakse sitä mukaa kun hävittäjiä hyökkäsi, vuoroin pohjoisen suunnasta, vuoroin etelästä. Ikkunat menivät sirpaleiksi, mutta hän säilyi ehjänä. Rautatietä pommitettiin myös aika ajoin.

 

Helpi-mummo päätyi ruotsinkieliseen Närpiöön

Helpi-mummin evakkomatka alkoi äkillisesti. Ylä-Karjalan Saramolla kyläläiset kiipesivät pimeänä iltana korkeimmalle vaaralle ja katselivat, kuinka taivas leimusi idässä Kuhmon suunnalla. Isoisä komennettiin rintamalle, ja Helpi sekä muut kyläläiset lähetettiin evakkoon Pohjanmaalle Kannuksen kylään. Hevoset veivät tavarat Saramolta Nurmeksen asemalle, mutta Helpi käveli pakkasessa lehmiä paimentaen 30 kilometrin matkan asemalle. Hänen anoppinsa oli sitonut talon kaikki kahvipaketit Helpin kannettavaksi. Pakettinarut hiersivät olkapäihin ja hartioihin syvät verijuonteet, mutta tottelevainen Helpi kantoi kahvit.

Kannuksessa piti olla huhtikuuhun 1940 asti. Sen jälkeen Helpi lähetettiin yksin ruotsinkieliseen Närpiöön saakka etsimään talon lehmiä. Se ei ollut helppo tehtävä ummikolle, mutta lehmät löytyivät.

Helpi synnytti äitini keväällä 1941, juuri ennen jatkosodan alkua. Isoisä osallistui myös jatkosotaan, mutta palasi hengissä takaisin.

 

Sodan jäljet

Helpi ei oma-aloitteisesti puhunut sodasta, eikä myöskään isoisä. Jonkin verran älysin teini-ikäisenä kysellä heiltä noista ajoista. Silloin kuulin hiukan Pohjanmaan-evakkomatkasta ja ukin rintamakokemuksista Tolvajärvellä ja Rukajärvellä.

Vahvimpana ovat jääneet mieleen Helpin kainuulaisten sukulaisten kertomukset.

Eräänä kesänä Helpin sukua saapui iso joukko Saramolle, ja satuin olemaan tuolloin paikalla. Suvun vanhimmat naiset pyysivät minut sivummalle ja sanoivat kertovansa ”jotakin, josta ei ole saanut puhua, mutta joka pitää säilyttää muistissa.” Tällä tavoin sain ensimmäistä kertaa kuulla sukulaisia kohdanneista kohtaloista: desanttien hyökkäyksistä rajakyliin.

Muistan olleeni pitkän aikaa järkyttynyt. Naiset kokivat, että nämä tapaukset olivat olleet pitkään sodan jälkeen poliittisesti niin arkoja, ettei niistä uskallettu julkisesti puhua. Surua ja kauhua purettiin pienessä, luotettavassa piirissä muistelemalla ja tapahtumia kertaamalla.

Isoäitini Helmi on jäänyt minulle muiden kertomien muistojen ja kuvittelun varaan. Sen vuoksi hänestä tuli aikanaan esikoisromaanini päähenkilön alter ego. Kirjailijana minun piti ”selvittää” itselleni, kuka ja millainen hän mahtoi olla. Kirjoitusprosessin aikana hän tuli muutaman kerran uniini ja jutteli minulle. Se oli tietysti omalla laillaan mystistä, mutta myös lohdullista.

Helpi on itselleni, mukavuudenhaluiselle ja herkästi pikkuasioistakin valittavalle nykyihmiselle esimerkki ja esikuva sitkeydestä ja epäitsekkyydestä. Lapsuuden kesät maalla, luonnossa ja vapaana, ovat parhaita muistojani. Mummolla oli aina kaikkien kiireidenkin keskellä aikaa tulla leikkimökkiin syömään poimulehti-piparkakut ja juomaan kuravedestä keitetyt ”päiväkahvit”.

 

Sota-ajan kokeneet ihmiset ovat nykyihmiselle ikkuna ajanjaksoon, johon kukaan ei halua palata. Eivät he, emmekä me. On ihme, että niin moni selvisi siitä ajasta edes jotenkin, toiset paremmin, toiset huonommin.

Oman kodin ja kotiseudun menettäminen ja henkinen orpous on totta tänäkin päivänä monelle. Voi olla, että sodankäyneet sukupolvet ymmärtävät näitäkin kohtaloita paljon paremmin kuin me, joille rauha ja hyvinvointi ovat itsestäänselvyyksiä.

 

Maritta Lintunen,  kirjailija, Hämeenlinna

 

************

 

Kiitos, että saamme elää itsenäisessä Suomessa. Sotiemme veteraanit ja sotiemme naiset ansaitsevat kunnioituksen ja kaiken mahdollisen avun, minkä voimme vielä elossa oleville kunniakansalaisillemme antaa.