Hyvä lukijamme,

 

Julkaisemme sotiemme naisille tänä vuonna juhlamerkin. Merkki kunnioittaa naisten arvokasta ja välttämätöntä työpanosta ja avunantoa sotien aikana.

Suomalaiset naiset olivat miesten rinnalla puolustamassa isänmaatamme. He toimivat monissa vaarallisissa tehtävissä myös rintamalla. Teollisuudessa, sairaaloissa, ruoka- ja varustehuollossa heidän panoksensa oli korvaamaton. Kotirintamalla he hoitivat niin lapset, vanhukset, eläimet kuin talojenkin työt. Naiset olivat myös tärkeässä roolissa, kun Suomea jälleenrakennettiin yhdessä.

Kerromme tulevissa artikkeleissamme sodan käyneiden naisten kohtaloita ja heidän jäkipolvien tarinoita.

Mummini, lotta

Mummi syntyi Viipurissa 6. tammikuuta 1917. Hän kävi koulunsa Viipurissa. Sodan syttyessä hän työskenteli Viipurin lääninhallituksessa.

Talvisodan aikana mummi toimi viestintälottana Viipurin maalaiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella johti Mannerheim-linjan murtumiseen, mummi lähti yhdellä viimeisistä evakuointikuljetuksista Viipurista ja päätyi vaarallisen matkan jälkeen Imatralle sotasairaalaan hoitamaan haavoittuneita.

Välirauhan aikana syntyi hänen esikoisensa. Jatkosodassa mummi toimi ilmavalvontalottana Lahdessa.

Kasvoin mummin opissa

Vietimme isoveljeni Tepon ja serkkuni Kallen kanssa kaikki kesät mummin ja ukin luona heidän kesäpaikassaan Kiteen Puhossalossa. Lähdimme sinne heti kun tarhat ja koulut keväällä päättyivät. Kotiin tulimme takaisin vasta elokuussa juuri ennen syyslukukauden alkua.

Työtä pienestä pitäen

Lapsuuden kesistä on paljon kivoja muistoja. Mutta muistan myös isovanhempieni tietynlaisen ankaruuden. Työtä piti tehdä ihan pienestä pitäen. ”Tuo tullessas, vie mennessäs, tee ollessas.” mummi opetti.

Aamulla heräsimme aikaisin ja illalla menimme aikaisin nukkumaan.

Toimin mummin pikkuapulaisena koko kesän. En osaa muunlaisista kesistä haaveillakaan. Opin mummilta paljon hyödyllistä.

Kevätsiivous ja muita arjen toimia

Mökille tullessamme alkoi kevätsiivous. Siivosimme mökin ja kaikki aitat tarkasti. Mummi opetti, ja minä opin nopeasti miten lakanat laskostellaan, sängyt pedataan ja tyynyt möyhennetään. Matot ja patjat tampattiin, pölyt ja hiirenjätökset korjattiin ja ikkunat pestiin. Opin, että ikkunan saa pesun jälkeen kirkkaaksi pyyhkimällä sen sanomalehdellä. Teen niin nykyäänkin.

Kun maalle tuli vieraita, minun piti mennä reippaasti heitä vastaan, kätellä silmiin katsoen ja niiata.

Opin 8-vuotiaana tarjoilemaan ja kattamaan pöydän. Passasin vieraita mummin oikeana kätenä hänen oppiensa mukaan ”ota anna oikealta, tarjoo aina vasemmalta”. Tuvan keittiöön ei päästetty vieraita.

Kun ruokailu oli ohi, menin mummin kanssa keittiöön siivoamaan. Astiat tiskattiin käsin ja kuivattiin hyvin. Mummi tiskasi, minä kuivasin ja laitoin astiat paikoilleen.

Olin myös ruoka-aitan asiantuntija. Tiesin, kuinka paljon mitäkin elintarvikketta oli jäljellä ja missä järjestyksessä ruuat piti syödä. Kun ukki sitten lähti kauppaan ”Kitteen kirkolle”, juoksin ruoka-aittaan laskemaan jugurttipurkit, maidot ja rinkelit, jotta mummi sai laadituksi kauppalistan.

Kalastamaan opin myös nuorena. Kävimme nostamassa katiskat pari kertaa viikossa. Saalis perattiin ja kaloista mummi teki kirkasta kalakeittoa ja kalanlihat jauhettiin kalapihvitaikinaksi vanhalla lihamyllyllä. Minä taputtelin pieniä pihvejä valmiiksi ja mummi paistoi ne voissa.

Joka aamu meidän lastenkin piti käydä uimassa, oli kylmää tai ei. ”Pitää herätä kunnolla”, mummi sanoi. Se tuntui joskus ankaralta, kun tuuli lujaa, ja varsinkin alkukesästä, kun järven vesi ei ollut juuri kymmentä astetta lämpimämpää. Nykyäänkin menen kylmään veteen reippaasti.

Vanhempani olivat töissä Helsingissä ja tulivat maalle lomallaan heinäkuussa. Siinä välissä he kävivät tervehtimässä jokaisena viikonloppuna. Ikävä oli varmasti molemminpuolinen, mutta minulla oli monesti äitiä kova ikävä ja halusin kotiin. Kun minua itketti, mummi aina sanoi: ”Ei pidä itkeä, pitää tehdä töitä, niin murheet unohtuu.” Ja sitten taas teimme jotain käytännöllistä, poimimme marjoja tai kastelimme pihan kukkia, ja totta, ikävä unohtui.

Olen kiitollinen

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että sota-ajan kokeneet mummi ja ukki olivat meille lastenlapsille välillä aika ankaria. En moiti heitä siitä.

Samalla olen kiitollinen, että olen oppinut pienestä pitäen siihen, ettei minulla  mene sormi suuhun kovissakaan paikoissa. Pärjään alkeellisissakin olosuhteissa ja osaan passata isoakin joukkoa vieraita.

Omat tyttäreni olen yrittänyt opettaa samoille tavoille, hieman pehmeämpiä metodeja käyttäen. Monet tuttavani sanovat, että meillä on hyvin käyttäytyvät tytöt. Olen siitä tietysti hyvilläni.

Tätini Riitta on sanonut, että ”Laura, sä olet meidän suvun naisista se mummin manttelinperijä.”

Ahkeruus, käytöstavat ja reippaus tarttua epämiellyttäviinkin hommiin on avannut itselleni ovia työelämässä. Kuulun myös Sotilaskotiliittoon. Olenkin kiitollinen mummille ja ukki-vainaalle. He ovat silmissäni selviytyjiä ja vastuunkantajia. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, olivatpa ajat millaiset hyvänsä. Ei se mummin ”mantteli” huono ole.

Mummi täytti 103 vuotta 6.1. 2020. Hän asuu Kaarlaaksokodissa, Lahdessa.

Haastateltu, Laura Pennanen, 48 vuotta Helsinki

Autamme viimeiseen mieheen ja naiseen. 

Sotiemme veteraaneja, miehiä ja naisia on elossa 8 000. Heidän keski-ikänsä on yli 94 vuotta. Veteraanien puolisoita ja leskiä on 17 000.

Haluamme, että jokaista heistä autetaan elämänsä loppuun asti. Se on meille kunnia-asia ja se on meidän velvollisuutemme.

Lahjoita sinäkin, niin olet mukana auttamassa.

Kiitos tuestasi.